keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio on minulle mieleenpainuva julkisuushahmo. Hänessä on jotain uskomatonsa karismaa. Ja samalla, en oikeastaan ole innostunut aiemmin Pirkko Saision kirjoista, tosin lukukokemuksiakin on nolon vähän. Saision Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) tuli minua kirjakaupassa huokeaan hintaan vastaan ja nappasin sen ilolla matkaani.


Mies, ja hänen asiansa on tarina asianajajamiehestä, joka lukee aamukahvia juodessaan vanhan kaverinsa Pablon kuolleen. Tästä alkaa kirjan pituinen viikko, jossa käydään läpi miehen ajatuksia ja monen tason tunteita, joita kuolinilmoitus hänessä herättää lähes mielipuolisuuteen saakka. Saisio kirjoittaa hersyvän miellyttävästi. Kirjan lukee nopeasti ja hyvällä mielenkiinnolla. Taisin nauraa poikkeuksellinen monesti ääneti ja ääneen. Viihdyin sen parissa erinomaisesti ja nautin sen dialogisuudesta ja vuorovaikutteisuudesta. Tarina, kieli, kaikki tuntui olevan balanssissa. Tarinan loppuosuudella oli minulle tarpeeton jännärikohta, mutta olkoon.

Mukava lukukokemus ja nyt viisastuneena otan Saision seuraavankin kirjan hyvällä oletuksella lukuuni. Vanhempia kirjoja vielä pohdin.


"Miespuolisen sosiaaliviranomaisen tunnistaa yleensä kiinninapitetusta villatakista. Villatakkia, ainakaan kiinninapitettuna, eivät käytä kuin miespuoliset sosiaaliviranomaiset ja peruskoulun opettajat."

- Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Aijai, taas on päässyt blogattavien kirjapino kasvamaan sen korkuiseksi, että tätäkin bloggausta aloittaessani totesin ensimmäiseksi, että mitähän tässäkin kirjassa tapahtui. Mutta muistini palaa pätkittäin ja itse asiassa tämän kirjan kohdalla yllättävän hyvinkin.


Petina Gappahin Muistojen kirja (Tammi, 2017, suom Tero Valkonen, kirjastolaina) on surkeassa ja haisevassa vankilassa viruvan tumman, albiinonaisen tarina. Memory on erilaisuutensa takia jo lapsesta asti kokenut olevansa kummajainen, ja häntä on kiusattu. Menettäessään pikkuveljensä, hänen vanhempansa myyvät hänet valkoiselle miehelle ja syy, miksi Memory joutuu vankilaan on yksinkertaisesti se, että vuosia myöhemmin arvostettu professorimies kuolee ja Memory oletetaan automaattisesti tappaneen miehen.

Muistojen kirja on varmaan oikeassa luokituksessaan se sellainen lukuromaani. Luin kirjaa vapaapäivälläni ja nautin sen tarinasta ja mutkattomasta etenemisestä. Tarina, siis Memoryn memoryt, eli muistot, alkoivat kirjan edetessä tarkentua joko lisätietojen tai muun sellaisen kautta. Kirja pohtii yhteiskunnallisia asioita vankisellissä tarinaansa kirjoittavan naisen kautta mutta samalla se myös avaa kuinka monin tavoin elämää voi kokea, tulkita ja havaita. Muistotkin voivat muuttua.

Tämä kirja sattui hyvään saumaan, toivoinkin saavani hyvän tarinallisen lukukokemuksen, ja sen sain. Petina Gappah on taitava kirjoittaja ja tarinan nälkään valitsen jatkossakin mielelläni hänen kirjojaan uudestaan.

Erityismaininnan lukukokemukseni saa kahdesta syystä: kirja löytyi täysin tuurilla kirjaston uutuushyllyltä, joten siihen kohdistui löytämisen riemu keskellä väsyttävää arki-iltaa (jota säestivät seikat: Keltaisen kirjaston kirja, noin 300 sivua (eli luettavissa), kaunis kansi - siis kyllä, olen kirjoja valikoidessani melko pinnallinen, tai kannellinen). Toiseksi, se oli ensimmäinen kirja, jota ulkoilutin tämän kevään auringon alla, joten siihen kohdistui myös yllätyksellistä lupausta tulevasta kesästä (ja lukemisesta ULKONA!).

Oikein hyvää Minna Canthin päivää kaikille blogini lukijoille! Kävelin tänään vanhojen talojen koristamia kujia ja ajattelin millaista liekään ollut kävellä kivikatuja aikoinaan Minna Canthin maailmassa 1800 -luvulla... Pokémoneista ei vielä silloin tainnut olla tietoakaan.


"On kuitenkin käynyt ilmeiseksi, ettei tätä ole niin yksinkertaista kirjoittaa kuin olen kuvitellut. Olin ajatellut että ryhtyessäni kirjoittamaan kertoisin suoraviivaisen tarinan, jolla on asiallinen alku, loppu ja keskikohta."

- Petina Gappah: Muistojeni kirja

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehdon kaunis kansi ja runsas bloginäkyvyys sai minutkin lainaamaan kirjan luettavakseni (Otava, 2017, kirjastolaina). Vaikka vuoret järkkyisivät esikoiskirja kertoo Kainuussa ja myöhemmin Kolumbiassa asuvasta Elsasta, joka löytää helluntalaisseurakunnan kahden ystävänsä kanssa. Kirja kuvaa osin myös millaista on elää uskossa eri kultuureissa.


Kirja lähti hyvin kauniilla ja koukuttavalla tavalla, jossa nuoren kotiarki, tuvan hiljaisuus, perheen vaikutus kuvautui elävällä tavalla. Myös Elsan jännitys oman löytönsä, uskon, kanssa oli mielenkiintoista luettavaa. Mielenkiintoisia olivat myös kielillä puhumisen kuvailut, joita kirjassa oli useita. Lähdin lukemaan kirjaa mielenkiintoista tarinaa odottaen ja puolittain toiveeni toteutuikin. Valitettavasti jälleen kerran tarinan lumo latteni minulle loppuaan kohti ja aloin hotkimaan kirjaa hieman kärsimättömänä. Tämä on minulle lukijana tyypillistä, kyllästyn helposti, sille en voi mitään.

Mielenkiintoinen ja tasapainoinen yksilön usko- ja kasvutarina.


" - Mieti jos meidän viereen istuu joku ihana poika joka on uskossa, Talvin ääni kihersi lettien alta."

- Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Jos Suomi 100 -juhlavuotta haluaa juhistaa edes yhdellä Suomeen liittyvällä kirjalla, voisin suositella lukemaan Petri Tammisen nopealukuista Suomen historia (2017, Otava, kirjastolaina). Tamminen on ymmärtääkseni koonnut kirjaansa ympäri Suomea keräämiään tarinoita itsenäisen Suomen historiasta.


Lukiessani liikuituin useaan otteeseen hyvin maanläheisellä tavalla kerrotuista, aidoista tarinoista, joissa arki ja sen rujous ja ryppyisyys jätettiin tasoittelematta. Miltä tuntuikaan koululaisesta, kun rehtori kertoo sodan alkaneen ja pienet oppilaat ja naisopettajat alkavat itkeä? "Minä ainakin ajattelin, että nyt minä kuolen.".

Kirjassa on myös mukavaa huumoria, joka kuitenkin pistää ajattelemaan. Lastenkasvatuksesta kerrotaan seuraavasti: "Nykyään lapset tietää ihan kaiken ensimmäisenä: meidän piti päätellä tai arvata.". Kirjassa on myös osuvia, sisukkaan pieniä tarinoita suomalaisesti mielenlaadusta, joka tiivistyy vaikkapa hiihtokisojen jännitykseen. Kun Mieto häviää, toteaa sydäntautien osastonlääkäri: "Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan.".

Todella sydämellinen ja hieno kirja. Suosittelen!


"Jossakin vaiheessa havahduin siihen, että mies huutaa muiden mukana kädet ilmassa, minun mieheni, hyvin syrjäänvetäytyvä ja ujo ihminen. Erätauolla baarissa soitettiin Minttu sekä Ville -kappaletta, ja sitäkin mies lauloi mukana."

- Petri Tamminen: Suomen historia (Jääkiekon maailman mestaruus)

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Anja Snellman: Lähestyminen

Luin viime vuonna ensimmäisen Anja Snellmanini ja kun huomasin, että häneltä oli tullut uusi kirja Lähestyminen, halusin lukea sen. Kävikin niin, ettei kirja tullut kirjastossa eteeni, vaan kirja lähti mukaani alehyllyltä. Kirjan ostaminen tuntuu välillä kuin lohtulahjalta. Se on ihanaa. Ja tämä saa jäädä hyllyyni.


Lähestyminen (WSOY, 2016) jatkaa ilmeisesti Snellmanin fiktiivistä mutta jollakin tapaa omaelämänkerronnallista tuotantoa? Lähestyminen kertoo kirjailijan terapiatyöstä, jota hän on tehnyt Titanicin hoitolassa, jossa on muun muassa korvaushoito-osastoja. Kirjailijan, "kuuppakorjaajan", sohvalle läsähtää Ile, heroiiniriippuvainen mies, joka on kasvanut laitoksissa, saanut lähestymiskiellon äitiinsä, joka taas on kohdellut lastaan aikoinaan niin, että ällöttää. Ilen isä, kreikkalainen mies, on tuntematon henkilö. Kirjailija kokee tuon yhteyden Kreikkaan, sinisiin meriin, hänen omaan sielunmaisemaansa ja perheen lintukotoon (jossa on koettu myös keskenmeno ja ero) terapeutin ja Ilen yhteiseksi maisemaksi, jolle koettaa rakentaa Ilen simahtelevia, välin vihamielisiä terapiakäyntejä. Ja jotain tuossa Ilessä on, koska lopulta Ilen arkun äärellä kirjailijakin pystyy luopumaan jostakin sellaisesta, mitä on ikänsä mukanaan kantanut.

Minä pidin tästä pienestä ja koskettavasta kirjasta melkoisen paljon. Anja Snellman kirjoittaa todella kauniisti ja koukuttavasti. Sydämen viisaudella. Tässä kirjassa oli sopiva määrä mielenkiintoista tarinointia ja samalla taiteilijamaista symbolista hurahtelua, jota en toki kaikkea ymmärtänyt, mutta nautin matkasta. Kävin myös Kreikan auringossa ja koin monenlaisia tunteita kirjailijan ja Ilen kokemusten kautta. Elämäksi tuota kutsutaan. Istahtaisin kirjailija-terapeutin huoneeseen sangen mielellään toistekin, mikäli sinne vielä meitä lukijoita kutsutaan. Jos kirjaostos oli lohtuni, oli myös tämän kirjan lukeminen lopulta lohduttava kokemus.


"Vastaleivotun leivän päälle sakeaa vihreää öljyä ja suolaa.
Äiti äiti, kerro siitä Taru-lääkäristä joka otti sut ulos sun äidin mahasta ja näki sun vatsatiplun! Kerro siitä ennustuksesta ja mitä sitten kävi!"

- Anja Snellman: Lähestyminen

tiistai 21. helmikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie

Tänä vuonna suomalaisetkin ysiluokkalaiset saavat ikiomakseen Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava, 2017, suomentanut Sari Karhulahti, esittelykappale). Chimamanda Ngozi Adichie on ollut pari vuotta minulle hyvin mielenkiintoinen kirjailija, jota tulen jatkossakin seuraamaan. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä ei kuitenkaan ole romaani, vaan reilu 40 sivuinen essee, joka perustuu hänen pitämäänsä puheeseen 2012.


Oikeastaan esseen lukeminen oli hyvin mukavaa ja virkistävää! Saatoin ihan tuntea olevani katsomossa muiden kuulijoiden joukossa, nyökyttelemässä ja ihmettelemässä maailmaamme. Adichie on loistava puhuja ja puhe eteni mielenkiintoisesti omakohtaisten ja tuttavien esimerkkien kautta. Adichie kertoi miten naiseen suhtaudutaan kirjailijan omassa kotimaassaan Nigeriassa ja sittemmin Yhdysvalloissa. Esseen tavoite oli herättää ajattelemaan tätä epäkohtaa, miksi ihmeessä sukupuolen pitäisi määritellä toimintaamme näin paljon.

Luin esseen mielenkiinnolla ja yhdeltä istumalta. Se oli oikein hyvä. Pakko tunnustaa, että odotin Adichielta vielä isompaa pamausta kasvoilleni, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Olin lukukokemukseeni tyytyväinen. Olisikin erittäin kiva kuulla kuinka moni ysiluokkalaisista lukee Adichien kirjan ja miten tuon ikäiset nuoret ottavat sen tämän päivän Suomessa vastaan. Kirjanjakamistempaus nuorille on kuitenkin jo itsessään loistava idea, jolle nostan hattua!


"Nykyään poikia kasvatetaan tavalla, joka on heille melkoinen karhunpalvelus. Heidän inhimillisyytensä tukahdutetaan. Miehisyys määritellään tavattoman ahtaasti. Se on häkki, johon pojat suljetaan."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

lauantai 18. helmikuuta 2017

Kolme kovaa kotimaista

Olen tässä alkuvuodesta koettanut lukea viime vuoden tai vuosien kotimaisia kirjoja, mitkä ovat herättäneet kiinnostustani ja olen kokenut, että nuo kirjat ovat hyvä lukea jo ihan yleissivistyksen nimissä ja että pysyn kirjatarjonnassa säädyllisesti niin sanotusti mukana. Lukuvuoteni on siis lähtenyt kirjallisen määrällisesti ihan kivasti liikkeelle, vaikka arkiluku on romahtanut, mutta ei siinä määrin missä tämä kirjabloggausvoima. Kevään aurinko kutsuu minua ylös, ulos ja (hiihto)lenkille enemmän kuin koneen ääreen, jossa saan arkeakin ihan liikaa viettää.

Eli teen taas kompromissin itseni kanssa. Haluaisin kirjoittaa aina kirjoista yksilöinä, jokainen kirja ansaitsisi minusta oman postauksensa mutta koska en siihen nyt selvästikään kykene teen kummajaiskoontipostauksen, jonka laatu alittaa rimaa ryömimiskorkeudella. Pahoittelen.


Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016, oma kirjahylly) kiinnosti minua bloggaajien hurjat kehut saaneena. Esimerkiksi Omppu vertasi kirjaa jopa minulta jalat alta vieneeseen leffaan Suuri Kauneus, joten siinäpä oli jo oletusarvot korkealla. Kirja sukeltaa 1950-luvulle ja sen ajankuvaus on ehdottomasti kaunis. Myös henkilöhahmot, kaksi naista erilaisista lähtökohdista, Elisabeth ja Saara, ovat kiinnostavasti rakennettuja. Tästä kirjasta vahviten jäi mieleeni boheemit juhlat, joihin kotiäiti Saara osallistuu tutustuessaan mystiseen Elisabethiin, tulee juoduksi huimaavan huppelin ja elämä alkaa pyörimään karusellin lailla. Valitettavasti kirjan huimaus ei kantanut minulle niin paljon kuin toivoin, vaan koin kirjan loppua kohdin työläänä. Lopussa kirjassa painottuivat kirjelmät, joita vakooja Elisabeth kirjoittelee kulinaristisessa muodossa. Näitä oli minusta ihan liikaa ja niistä meni maku. Tyylikäs, viehättävä, taitava kirja.


Sinikka Vuolan Replika (Tammi, 2016, kirjastolaina) saa myös blogeissa aikaan hurmaantunutta vastaanottoa. Lumiomena kirjoittaa ammattimaisella vahvuudella kirjasta sen arvonsa mukaisesti ja vertaa kirjaa Lindstedin Oneironiin, kirjaan jonka jätin suosiolla jo ensimmäisen sadan sivun jälkeen kesken. Luin Replikan jo ehkä kuukausi sitten ja en muista siitä mitään. Tämä kertonee minulle sen, etten ole kirjasta valtavasti vaikuttunut tai sitä missään määrin tajunnut. Kirjaa selatessani huomaan, että siinä oli hauskoja kappalejakoja ja kirjassa oli uskallusta, rohkeutta, erilaisuutta. Tätä huomaan olevan nyt nykykotimaisessa tuotannossa melko paljonkin. Sitä kovasti toivoneena, olen hyvin iloinen, ja samalla hämmentynyt. Replika ei ollut minun kirjani.


Peter Sandströmin Laudatur (S&S, 2016, suom. Outi Menna) kiinnosti minua varovaisesti ja lopulta varasinkin kirjan kirjastossa siinä huumassa, joka minut valloitti, kun varausmaksut hävisivät. Samaisesta syystä kirja pitikin palauttaa jo ennen kuin ehdin tätä bloggaustani kirjoittaa, koska seuraava varaaja odotti vuoroaan. Laudatur alkoi minusta todella vahvasti. Sandströmin kieli lumosi ja koin sen hyvin miellyttävänä. Kirja on ilmeisesti fiktiivista omaelämänkertaa ja pyörii kahdessa aikatasossa. Äiti iskee kuokalla isää päähän on kirjan jäävuoren huippu, jonka ympärillä elämän maistelu, siinä tallustelu ja sen ihmettely tapahtuu. Sandströmin tuumaileva, jutteleva ote viehättää mutta tarina ei kanna minulle kirjansa pituuden mukaisessa määrässä. Lopetin kirjan hotkaisulukemalla ja siitä on pari päivää, eikä mieleeni jäänyt paljon muuta tästä kirjasta. Vaimonkin nimen muistan jo nimivaikeuksisena väärin: kirahvi. Ja se oli seepra. Aiempaan kirjaan, jota en ole lukenut, viitaten voinee tätäkin kirjaa kuvata sanalla kuulas.

Seuraavaksi bloggausvuorossa olisikin kaksi superlukukokemusta Deborah Levyltä ja niiden bloggaamiseen tarvitaan taas annos kevätaurinkoa ja runsaasti aivojen tuuletusta. Lukupinossani on parikin kirjaa kesken, joista yksi on loistavalta vaikuttava kotimainen. Ja pituuskin on just sopiva, joten en usko, että sen kohdalla natisen taas kirjan pituudesta slash tarinan kantamisesta loppuun saakka. Rentouttavaa hiihtolomaa kaikille, jotka sitä nauttivat! Nautitaan auringosta ja rentouttavasta lukemisesta!


"Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa."

- Peter Sandström: Laudatur