Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhatalo pauliina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhatalo pauliina. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. maaliskuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Ihastuin todella viime vuonna Pauliina Vanhatalon Pitkään valotusaikaan, se on niin kaunis kirja! Olinkin siis sangen iloinen, kun huomasin, että S&S julkaisee uuden Vanhatalon (2016, kirja saatu kustantajalta). Kirjan aihe on kuitenkin lähes arkaluontoinen ja samalla hyvin rohkea, sillä se kertoo kirjailijan kokemasta keskivaikeasta vuodesta, jolloin hän oli masentunut.


Vanhatalon kirja on kokonaisuudessaan kirja, jonka lähes tulkoon ahmaisin. Hän kertoo olevansa aikoinaan ennätysylioppilas kaikkine laudatureineen ja halunneensa aina kirjailijaksi. Kirjalijana oleminen ei kuitenkaan kuulosta olevan niin ruusuista kuin voisi joku äkkiseltään haaveilla, vaan Vanhatalokin kokee lähes hämmennystä saamastaan melko vähäisestä huomiosta. Vanhatalo kertoo kirjassaan menneensä naimisiin ja saaneensa kaksi lastaan melko rivakkaan tahtiin. Kirjassa kuvataankin samalla myös Vanhatalon äitiyttä, jota hän pohtii muun muassa introverttiyden kautta. Myös vanhemmuuden rooleja ja perheen arkityön jakamista on ilo lukea. Vanhatalon ajatukset vanhemmuuden iloista ja haasteista tuntuvat varsin tutuilta näin runsaasti äitiblogeja lukeneena ja itsekin pienlapsiperhe -vaihetta elävänä. Vanhatalo kuvaa masennustaan, sen ailahtelua ja oman olonsa epäröintiä (olenko sairas/ olenko oikeasti riittävän sairas/ olenko kuitenkin ihan terve?) kiinnostavasti. Vaikka kirjaa lukiessani empatisoin vähän liikaakin kirjailijan kokemuksia, niin kirja ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut minulle ollenkaan liian masentava tai ahdistava kirja. Vanhatalolla on taito kirjoittaa lämpimästi, hauskasti ja mukavan arkisestikin niin, että jopa perheen suurtyömaa, vanha talo, piirtäytyi sinnikkäästi mieleeni romantisoituneena taitelijakotona, vaikka Vanhatalo varsin selkeästi kuvaa sen, mikä loppumaton suo talon ylläpidossa oli (/on)! Lähteneekö kirjailijan kynänkärjestä kuitenkin niin kauniita kiemuroita, kaunoa, sulosointuja, jotka kulkeutuvat minulle lukijana, vaikka tarina onkin välillä harmillista luettavaa?

Kannattaa lukea. En usko, että moni alle nelikymppinen uskaltaa noin vain kirjoittaa omaelämänkertaa ja vielä kohtaamisensa vaikeuksien kautta. Kirjan tarina ei kohauta minua, siinä ei tapahdu massamurhia tai märehditä "että vielä tämäkin", se on itse asiassa kokonaisuudessaan aika rauhallinen ja seesteinenkin. Keskivaikean vuoden aikana Vanhatalo keskittyy myös meditoimaan ja ehkäpä tämä, kaikessa sen huvittavuudessaankin, tuo kirjaan myös rauhaa ja keskittynyttä hengitystä. Odotan suurella, suurella innolla Vanhatalon seuraavaa kaunokirjallista teosta, mutta tämän kirjan myötä tajusin myös, että minullahan on monta Vanhatalon kirjaa lukemattakin!


"Uin vedessä, joka ei tunne mitään.
Kannan paikasta toiseen lautakasoja, jotka eivät tunne mitään.
Katselen puita ja pihaa, jotka eivät tunne mitään tai joiden tunteet eivät ainakaan vaadi minulta mitään.
Maalaan seinää.
Tarvitsen hetkiä jotka ovat pelkkää olemassaoloa, asioita joita minun ei täydy tulkita eikä ymmärtää."

- Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

torstai 27. elokuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Voi voi, ihan parasta on se, että huomaat kirjan, joka kutittaa sinua niin mukavasti ja houkuttelee jonkin uuden ääreen. En ollut lukenut aiemmin Pauliina Vanhatalon kirjoja, mutta kun näin tämän kirjan Tammen (2015) katalogista, tunsin kihelmöivää halua kokeilla... Tämä kirja oli siis minulle niin sanottu "riskipyyntö" sillä usein pyydän kustantajilta blogeihini vain kirjoja, jotka arvaan lähes varmoiksi lukukokemuksiksi (vältellen viimeiseen sitä tuskallista olotilaa, että luen väkipakolla huonoa kirjaa ja vielä bloggaan siitä!).


Pitkä valotusaika tarkentaa alkunsa 1960 -luvun Ouluun, jossa koulunsa päättänyt, hieman vihainen ja laiskaksi tunnustautuva Aarni päätyy sukulaistädin valokuvaliikkeeseen apupojaksi. Enni-täti pitää valokuvaliikettä Liisan kanssa, jonka kanssa hän myös asustaa samassa huoneistossa. Aarni on vähän tehdä jotain peruuttamatonta mutta valokuvan voima suuntaa hänen huomionsa muualle: pieniin yksityiskohtiin, ihmiskasvoihin, maisemiin, tilanteisiin, joita on mahdollista ikuistaa valokuvauksen keinoin. Pimiön pimeys ja tuoksut, se tunne kun hengitystä pidätellen odotat tuulen kuljettavan lehden juuri siihen kohtaa, että saatat rapsauttaa sen tärkeän hetken.

Niin, kirja vie minut aatoksiin, tunnelmoin, ihastun ja huokailen. Jos maailmassani olisi enemmän aikaa, ottaisin mielellään enemmän valokuvia. Pelkäksi omaksi ilokseni. Muistan kuinka sain ensimmäisen pikkukamerani joululahjaksi alakoululaisena, tai miten löysin järkkärin tuoman jännityksen, jossa piti saada kaikki mittarit kohdalleen ennen laukaisua. Ja myös hämmennykseni digitaaliaikana, kun voisin ottaa tuhat ja sata kuvaa... Valokuvien ähkyn.

Oulusta tarkennus vaihtuu ajasta eteenpäin ja kertoo viehättävän tarinan Aarnista kasvusta, rakastumisesta ja perheen perustamisesta. Aarni jatkaa valokuvausliikkeen omistaja vaimonsa Ilsen kanssa ja elämä kuljettaa lapsiperheen arkisissa asioissa, jossa samalla Aarni yrittää toteuttaa taiteellista intohimoaan ja Ilse jää vastuuseen huolien kuulijana ja arjen pyörittäjänä. Kun lapset lentävät maailmalle ja synnyttävät uutta sukupolvea, on myös Ilsen aika pysähtyä ja lähteä seuraamaan omaa polkuaan. Polkujen eriäminen saa Aarnin puntaroimaan omaa elämäänsä, valintojaan ja mikä kaikki hänen kokemassaan onkaan ollut totta...

Kirja on todella kaunis. Toki pieniä säröjäkin siinä on. Luin tätä kirjaa siihen ihanasti uppoutuen, aikaa tai ympäristöäni ymmärtämättä. Mieleeni tuli samanlainen ihastus ja huuma kuin aikoinaan Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta -kirjaa lukiessani. Jotenkin samalla tapaa tämäkin kirja maalaa maiseman elämästä sen haaleilla väreillä. Ja kuitenkin samalla tärkeät, värikkäät kohdat taidokkaasti erottaen ja esiin nostaen.

Valokuvaus on pysähtymistä. Tänään mietin sadepisaroita tiiraillessani, että lieneekö se mindfullnessia parhaimmillaan?

Pysähtyisitkö sinä tämän kirjan äärelle? Piditpä valokuvien maailmasta tai et... Kirja on moninainen, uskon siinä olevan erilaista monenlaiselle lukijalle. Taiteen ystävälle tämä saattaa olla kirja, josta ikuistuu kuva joka lämmittää mieltäsi ja nostattaa hymynhäiveen kasvoillesi.


"Kehossa kihelmöi kun tunto palasi kohmeisiin jäseniin. Aarni tunsi itsensä koko ajan tyytyväisemmäksi päivän saaliiseen. Todellisuus alkoi muuttua jo, meinneiden sekuntien virta pelkistyi yhdeksi ainoaksi otokseksi ja muu painui unohduksiin. Vain mustatakkisen naisen moittiva katse ei suostunut perääntymään pimeään."

- Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika