Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjatapahtumat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjatapahtumat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Lukumaratonraportti 16.7.2014

Osallistuin lukumaratoniin 16.7.2014. Koska en ollut tuolloin pöytäkoneeni ääressä, jäi reaaliaikainen raportointini instagramin puolelle. Olin maratonin aikaan kesäisellä maaseudulla, joka oli tietysti lukuisten lukupaikkojen (varsinkin ulkona!) vuoksi hyvä juttu, mutta haasteita tuotti se, että olin lähes koko ajan ihmisten ympäröimä, joten ehdin kokea lukemisen flowta vain 15.7 illalla maratonin aloittaessani, lasteni ollessa jo nukkumassa ja seuraavana päivänä, kun lapseni kävivät puistossa.



Aloitin maratonini tiistai-iltana klo 20.00 Kreeta Onkelin Ilosella talolla (Wsoy, 2006, ap. 1996?, 148 sivua, itse ostettu), josta olin nähnyt pätkiä filmatisoituna televisiosta. Minulle kirja on ollut vähän kulttimaineessa mutta jostakin syystä en ole siihen oikein osannut tarrautua. Kirja kertoo suomalaisen perheen alkoholin ja turvattomuuden tarinan, jossa kahden tytön isä kuolee ja tyttäret jäävät ailahtelevaisen äitinsä hoidettavaksi. Kirja oli hieman parempi kuin "pelkäsin" mutta en oikein kokenut siitä mitään niin voimakkaita tuntemuksia kuin olen kuullut monen kokeneen.


Jatkoin samana iltana Henrik Ibsenin Nukkekodilla, jonka olin lukenut aiemminkin mutta halusin lukea sen uudestaan (Wsoy, 1999, 7. painos, suomentanut Eino Palola, 93 sivua, oma kirja). Tämä 1879 kirjoitettu kirja on minusta aika huikea. Se on kirjoitettu näytelmämuotoon ja kertoo erään perheen sen ajan tarinan ja kuvastaa hyvin varakkuuden pintaliitoa ja sen aikaisia rooleja ja arvoja. Ibsenin kieli on mielestäni upeaa ja minun tulisi lukea häntä enemmän. Kirjassa käsitellään myös avioeroa.


Ehdin ennen nukkumaan menoani lukea vielä viisikymmentäkolme sivua Aapelin Kissa, kissa kissaa (WSOY, 1967, kesällä itse ostettu kirja) ja ajattelin lukea loput maratonini päätteeksi. Toisin kuitenkin kävi. Kirja on vieläkin lukematta.


Seuraavana aamuna klo 9 maissa aloitin Truman Capoten Kesän taittuessa (Tammi, 2007, suomentanut Kaijamari Sivill,128 sivua, oma itse ostettu kirja), kirja sisältää kertomuksen kuinka kirja on julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen), jonka myös olin lukenut aiemmin. Kirja kertoo varakkaasta new yorkilaisperheestä, jonka hemmoteltu lapsi jää kesäksi kaupunkiin. Kuvaukset olivat kuin vanhoista elokuvista ja muutenkin mielestäni jotenkin niin ihanan kiehtovan huumaavaa. Pidin kirjasta jälleen kerran valtavasti, vaikka kirjahan on Capoten erikoisempia ja ilmeisesti keskeneräisin.


Jatkoin Yasuri Kawabatan Tuhat kurkea -kirjalla (Tammi, painosvuosi ?, suomentanut Eeva-Liisa Manner, 148 sivua, kirjastolaina), jonka Lumen maata yritin aloittaa kesän alussa. Lumituisku tuntui kuitenkin kesälämmössä väärältä, joten se jäi kesken. Tuhat kurkea kertoi japanilaisen teeperinteen kautta erään perheen tarinan ja kuvailee sitä mitä on elää perhehistorian varjossa. Jossakin kirjan lopussa todettiinkin, että mitä järkeä on elää liikaa esimerkiksi vanhempien tekemisissä, jota mietin kyllä lukiessani kirjan päähenkilöiden elämää. En ihan lumoutunut tästä niin kuin olisin ehkä voinut mutta ehdottomasti kaunis ja harras teos herätti mielenkiinnon myös muihin kirjailijan teoksiin. Taisinpa osallistua tällä kirjalla myös nobelistihaasteesen.


Maratonini alkoi jo lähestyä loppuhuipennustaan kello 15 jälkeen ja pähkäilin kovasti mitä lukisin seuraavaksi. Olin ottanut mukaani jokeriksi Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? (Otava, 2008, oma pokkari) sillä minulla on ollut kiinnostusta kokeilla Komisario Palmu -kirjoja, enkä ollut sitä aiemmin tehnyt. Laskeskelin tunteja ja päätin ottaa haasteen vastaan, yritin lukea vielä Palmun ja Aapelin loput maratonin päätteeksi. Kaikesta sosiaalisesta keskeytyksestä huolimatta sain luettua Palmua kuuteen mennessä jo 178 sivua ja olin varma, että handlaan lopun varsinkin, kun saisimme lapsia iltahommien pariin. Hellepäivä teki kuitenkin tehtävänsä ja mökkimme ylle laskeutui ukkonen, joka iski ilmeisesti johonkin sähkökaapeleihimme ja rikkoi mökkitien talojen laitteistoja ja säikäytti pamauksellaan ja sisällä asti näkyvillä sähköpurkauksillaan useamman perheen. Säikähdin itsekin kovaäänistä tapausta, mutta enemmän lapsemme, joten lukumaratoni loppui tällä kertaa todella kuin salama kirkkaalta taivaalta.


Luin maratonin aikana 748 sivua. Neljä kokonaista kirjaa ja kaksi osittain. Waltarin kirjan luin maratonin jälkeisenä päivänä loppuun ja tiedän siis nyt kuka murhasi rouva Skrofin. Palmut vaikuttaisivat aika mukavilta ja leppoisilta kirjoilta, joita voisi lukea enemmänkin "välipaloina",  kun kaipaan vaihtelua peruskirja-ateriaani. Kirjoissa oli varsin paljon vivahteita brittidekkareihin, joihin olen tutustunut lähinnä tv-sarjaformaatissa.

Ylitin maratontavoitteeni 600 sivua, joka oli ihme, sillä niin repaleiselta lukemiseni keskeytyksineen tuntui. Lukemisen jakaminen kahteen päivään oli minulle hyvä juttu, aivot eivät menneet ihan niin turtaan. Varmaan myös keskeytykset olivat ihan hyvä juttu (kävin myös uimassa, tein ruokaa...), ettei sellaista tuhnuista oloa ehtinyt tulla, samoin ulkona lukeminen. Tällä kertaa maraton sujui myös leppoisemmin kuin viimeksi, jolloin oli koin enemmän kiireen tuntua ja vähän suorituspainetta. Lyhyet kirjat ovat minulle ehdottomasti hyvä juttu maratonissa, etten kyllästy kirjaan (mm. all you can read vkoloppunani pitkä kirja turrutti aika nopeasti). Maratonkokemukseni oli kaikin puolin niin hyvä, että maratonaan ensi kesänäkin jos vain suinkin voin!


"Broadway on katu, se on myös alue, tunnelma."

- Truman Capote: Kesän taittuessa

perjantai 23. toukokuuta 2014

All you can read -viikonloppuni (päivittyvä postaus)

Aloitin All you can read -viikonlopun (mahtavan idean äiti on Marile blogista 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä) lukemiseni jatkamalla keskeneräistä Taiye Selasin Ghana ikuisesti (Otava, 2013, suomentanut Marianna Kurtto, kirjastosta). Kirja on mielestäni hyvin kaunis tarina perheestä, joka on kokee, ja on kokenut, monenlaista. Se kertoo kuinka pienestä, ja suuresta, perheemme voi erkaantua toisistaan, mutta silti jokin yhteys säilyy aina. Lukiessani en ollut aina ihastunut mutta kirjassa oli hyvin kauniita kohtia ja kuvaukset voimallisia. Kirjan loppu oli minusta todella ihana ja eheyttävä (3-4/5), vaikka kirja olisi mielestäni voinut olla hieman tiiviimpi. Tätä kirjaa on luettu blogeissa paljon ja erilaisia, hyvin ihailevia, esittelyjä löytyy useampia. En malta nyt etsiä linkkejäkään! Luin noin 150 sivua kirjan lopusta tänään ja nyt siirryn seuraavaan. Mikähän se lieneekään. Mukavaa viikonloppua kaikille!



" vasen yläsektori.
 Siellä se on.
 Liike, jota hän etsii."

- Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go)

klo 22.30

Luin Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Tammi, 2001, ap 1956, suomennos Pentti Saarikoski, 145 s., kirjastosta). Kirja kertoi miehestä ja maailmasta, joka on rahan vallassa. Kuinka sopivaa vielä tähänkin päivään? Päähenkilö Tommy Wilhelm saa yhden päivän aikaan monta neuvoa eri ihmisiltä, joka vaikuttaa muutoinkin olevansa hänen elämäänsä. Hän on tehnyt päätöksiä, jotka eivät ole olleet suotuisia hänen hyvinvoinnilleen ja eräänä päivänä nämä asiat ikään kuin vyöryvät "arkiaskarien" lomassa hänen kasvoilleen. Tuntui, että päähenkilö koki epäreiluutta elämässään mutta samalla minä lukijana koin hieman ärtymystä miehen olemusta kohtaan. Kirja oli kirjoitettu mielestäni taidokkaasti ja se oli lyhykäisyydessään itse asiassa varsin hyvä. Se sai minut jälleen kerran miettimään työmaailman vaatimuksia, maailmamme arvoja (= raha?), mitä vastaan päähenkilökin halusi taistella. Valitettavasti kuitenkin hän oli samaan aikaan hyvin syvällä samoissa arvoissa (niin kuin me kaikki?). Kirjan kerronnassa oli minusta myös sellaista humoristista otetta, hyvin hienovaraisesti, ikään kuin sarkastisella tavalla. Kuitenkin kirja oli kaikkineen hieman latistava, surullinenkin. Mutta oikein hyvä (4/5). Ja kirjalla osallistun Jokken nobelisteihin. Nyt tarvitsisin jotain piristävämpää loppuillaksi ennen uniani! Mutta mikä se pinostani onkaan...huoh.


"Tämä suurikokoinen, kumma, kiihtynyt, lihainen, vaalea, nykivä persoona nimeltä Wilhelm, tai Tommy, oli tässä, läsnä, nyt - tri Tamkin oli syöttänyt hänen päähänsä kaikenlaisia ajatuksenpäitä läsnäolevasta hetkestä, tästä ja nyt - tämä Wilky, tai Tommy Wilhelm, neljänkymmenen ikäinen, kahden pojan isä, joka tällä hetkellä asui hotelli Glorianassa, oli määrätty kantamaan kantamusta joka oli hänen oma itsensä, hänen karakteristinen minänsä."

- Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen


Lauantai, klo 10.00

Huomenta. Illalla en meinannut löytää mitään kivaa kirjaa aloitettavaksi. Mikään ei napannut mutta luin 40 sivua Emma Donoghuen Huonetta (Tammi, 2012, Room, suom.Sari Karhulahti, kirjastosta), eikä se oikein lähtenyt niin päätin, että aamulla aloitan paljon puhutun Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY, 2014, kirjastosta). No aamupalallani, ulkona, pienen pienen omenapuun runsaita kukkia ihastellessani, aloitin Kinnusen ja mietin, että mikä se tämmönen Kinnunen on joka heti aamusta itkettää. 55 hienoa sivua on takana ja luen varmasti loppuun, mutta nyt lähden metsälenkille. Mukavaa lauantaita!



"Tässä talossa riittäisi lämpöä."

- viimeksi lukemani sanat


Kello 14.00

Metsässä menikin kolmatta tuntia! Voi miten ihanaa. En ole aikoihin päässyt ja uskaltanut jaksamisenkaan vuoksi lähteä näin pitkäaikaiselle retkelle mutta nyt siihen oli tilaisuus ja lämpökin oli lopulta siedettävä tuulen, puiden ja välillä pilvien ansiosta. Kävin matkallani käppäilemässä erään luontopolun, joka oli tietysti kuin pieni ulkomaanmatka. Uusilla poluilla on heti seikkailun makua ja ripaus jännitystä koko ajan matkassa. Välillä maasto vie täysin keskittymisen, välillä ehtii tuumailla enemmän ja välillä luonto pysäyttää kauneudellaan ja miljardeilla valkovuokoillaan, joita vielä tuolta löytyi! Tulomatkalla söin eväitä retkipaikalla ja luin Aleksis Kiven Sydämeni laulu (SKS, 1984, 76 s., kirjastosta). Runot olivat pieniä tarinoita, joista ei murhettakaan puuttunut. Milloin kuoli äiti ja poika, milloin tuleva sulho. Mutta mukavaakin tunnelmaa mukana oli ja lopussa hyvin tuttuja Seitsemän veljeksen runoja. Käppäilin loppukilometrit kotiin Timon laulu mielessäni...








Osallistun Kiven kokoelmakirjalla runohaasteeseen 2014 (3/5). Pahoittelen kuvatulvaa, mutta kun metsä on kuin puutarha! Ihmeitä täynnä! Nyt jatkan Neljäntienristeystä!


"Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa
(...)"

- Aleksis Kivi: Timon laulu

Kello 20.00

Kuuma päivä laskeutuu iltaansa. Luin päivän aikana Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY, 2014, kirjasto). Kirja tavoittaa varmasti useamman suomalaisen sukuhistoriasta asioita, sieltä täältä, jotain tuttua. Kirja on myös kuin oodi naisille mutta samalla kuvaa kuinka me kaikki biologiseen sukupuoleen katsomatta olemme erilaisia, persoonia. Samalla Kinnusen teksteissä on jotain sellaisia kohtia, jotka osuvat tarkkaavaisesti johonkin olennaiseen, joka yhdistää meitä kaikkia. Kukin löytänee omansa. Kirja on kirjoitettu hyvin ja kokonaisuus on hyvin selkeä. Kirja on koskettava tarina, melankolinenkin. Siinä kuvataan suomalaisen suvun tarinaa 1800-luvun lopulta 1990-luvun loppuun. Neljäntienristeys on moniääninen ja mielenkiintoinen tarinaltaan. Esikoiskirjaksi kirja on äärettömän eheä kaikin puolin. Pidin siitä mutta halajan nyt jotain kevyempää! (3-4/5).

"Hän tietää, miksi ikkunat täytyy taas pestä. Hän on synnyttänyt jo kaksi tytärtä, vaikka anoppi ei tahtonut lapsia."

- Tommi Kinnunen: Neljänntienristeys

Sunnuntai kello 8.45

Illalla ei enää kirjojen lukeminen ottanut onnistuakseen. Luin vain hieman härppien kesken olleen Anna Ahmatova, valitut runot (Tammi, 2008, kirjastolaina, luin noin 150 s lopusta). Kirjan alussa on 60 sivun pituinen esittely Anna Ahmatovasta ja hänen teoksistaan, minusta se oli kirjoitettu jotenkin pitkätoikkoisesti, joka varmaan johtui siitä, etten ollut Ahmatovan runoja aiemmin lukenut. Runokirjaa lukiessani huomasin, että pian runot alkoivat käydä sota-aikaa kuvaavaksi ja isänmaallisiksi. Nämä eivät jotenkaan puhutelleet minua tässä ja nyt. Mutta kirjassa oli myös upeita helmiä, joita luin useampaan kertaan ja nautinnolla. Kuten 

"Nukun hiljaa kirkkomaassa tammilaudan alla..."

"Suojaton sydän kylmeni, 
mutta kevein askelin lähdin. 
Vasemman käden hansikkaan
vedin oikeaan käteeni (...)".

Yllä oleva, toinen lainaus olikin itselleni puhuttelevimmasta runosta Laulu viimeisestä kohtaamisesta. Se runo on minusta täydellinen. Olisi mukava saada Ahmatovalta jokin pienempi runoteos käsiin, niin sen voisi ehkä paremmin "sulattaakin", nyt käsitykseni jäi repaleiseksi mutta mielenkiinto säilyi (3-4/5). Osallistun Ahmatovalla Runohaasteeseen 2014. Ja voi olla, että all you can read viikonloppuni lukemiset ja päivitykset päättyvät tähän sillä pääsen kohta lukemaan taas lastenkirjoja, huh, onneksi. Meinaan jo pakahtua ikävästä. Vaikka välillä uhoan omistavani erakkoluonnetta, niin ei se kyllä niin ole. Kaipaan ihmisiä lähelleni. Kiitos kaikille kommentoijille oli kiva, että joku ehti piipahtaa mukana :)!



"Aidon hellyyden tunnistaa helposti,
ja se on hiljainen.
Turhaan turkkia olkapäilleni
kiedot hellävaroen,
(...)"

- Anna Ahmatova

torstai 31. lokakuuta 2013

Taiteesta, messuista ja messujen lukupiireistä

Kuten kerrottu, olin viikonloppuna taiteen ja kulttuurin täyttämällä lomalla. Vietin päivän Ateneumin ja Kiasman taidemuseoissa ja kaksi päivää Helsingin kirjamessuilla. Viikonloppu oli niin antoisa, että olen mennyt alkuviikon ajan yhtä aikaa lasteni kanssa nukkumaan (klo 20.00). Vissiin verotti. Ensimmäisen yön kotona "vietin" aivot vielä tiukasti messuilla.


Ateneumin Tuusulanjärven taiteilijayhteisön näyttely oli mielestäni todella hyvä. Oli ihanaa kuvitella tuo taiteilijayhteisö 1900-luvun vaihteessa, miten erilaista elämää he ovatkaan viettäneet! Millaisia keskusteluja heillä on virinnyt yhdessä tai millaisissa opeissa taiteilijaperheiden lapset ovat kasvaneet? Näyttely oli siis lähes lumoava. Kiasma Hits kokoelma näyttely oli Ateneumin jälkeen hämmentävä, jopa sarkastisuuteen vetävä. Kuitenkin lopulta huomasin nykytaiteen (vai vaihtoehtotaiteen) kolahtavan monitasoisesti, jopa pelästyttävästi, ja kokemus erilaisista museoista samana päivänä oli sangen virkistävä. Kokemukset ikään kuin tasapainottivat toisiaan. Ja sekoittivat pienen pääni mukavalla tavalla.



Kirjamessujen aluksi kuuntelin esikoisdekkarien paneelikeskustelua, jota menin kuuntelemaan siksi, että mukana oli myös Tommi Liimatta, jonka uusimman kirjan luin syksyllä (bloggaus täällä). Kirjailijat (joista muut olivat: Minna Lindgren, Pasi Luhtaniemi ja Kimmo Miettinen) tuntuivat kaikki olevan hämmentyneitä dekkaristin nimikkeestään, mikä hieman huvitti minua. Keskustelussa kirjailijat kertoivat erilaisista kirjoitusmotiiveistaan ja -lähtökohdistaan. Kustantajien vaikutusvalta kirjojen sisältöön kerrottiin konstailematta. Puhetta oli myös jatko-osien kirjoituksesta. Liimatta oli mielestäni keskustelujoukossaan hienoisesta jännityksestä (?) huolimatta piristävän erilainen, siis omanlaisensa. Hän kertoi kirjansa syntyneen "kelan taitelijatukirahalla" hoitaessaan kotona poikaansa. Yksityiskohtiin menemättä "dekkaristien" paneelikeskustelu kirvoitti minut mietteliääksi. Olen nimittäin niin vanhankantainen, luultavasti jopa naiivi, että koen, että hyvä kirjallisuus on taidetta. Kun kuuntelin yleisesti messuilla kirjailijoiden kirjoitusprosesseista ja kirjasisältöjensä laskelmoinnista, alkoi hiki kirvota kaiken sen työn kuulemisen vaikeudesta. Ymmärrän täysin, ettei kirjailija voi elättää itseään näin pienessä maassa muuten kuin kirjoittamalla ahkeraan ja työmielessä mutta silti osa minusta mietti kovasti, miten deadline, lähes väkipakolla työstetty teksti eroaa lukijalleen luovasti flowtilassa työstetystä tekstistä? Joskus minä lukijana uskon tuntevani sen eron. Toisaalta se voikin olla vain minusta lähtevää tunnetta, ja joku toinen kokee taas saman kirjan omien lähtökohtiensa vuoksi aivan toisin. Kokeilkaapa vaikka Liimatan Rautanaulaa, siinä olin lukevinani ihan oikeaa tunnetta, ja ehkä jopa taidetta.

Dekkareista siirryin elokuvamaailmaan. Kävin kuuntelemassa Chaplinista kirjoittanutta elokuvakriitikkoa Peter von Baghia, jonka haastattelu oli moninainen. Päälimmäiseksi mieleeni jäi se, että hänen uusi elokuvansa Muisteja voisi olla mielenkiintoinen, sillä taiteilija kertoi elokuvan teon olleen hänelle itselleen (omassa kehityksessään) merkittävä kokemus. Mietin myös Chaplinia ja hänen asemaansa nykypäivässä. Mielestäni Peter von Bagh sanoikin loistavasti, että Chaplin pääsee oikeuksiinsa vain isolla valkokankaalla. Tätä kokemusta odotellessa.




Koska muut kohtaamiseni aikuiskirjallisuuden saralla eivät saaneet minua niin mietteliääksi (ainoastaan vihjeitä joululahjoiksini), jatkan messujen lukupiireistä. Sain nimittäin viime metreillä mahdollisuuden osallistua yhteen kirjamessujen järjestämään lukupiiriin ja lisäksi luin toisista blogeista lukupiirikokemuksia. Nyt voisinkin täsmentää, että "lukupiireistä". Sillä vastoin ennakkotietoja mielestäni messuilla järjestettävät lukupiirit eivät olleet oikeastaan lukupiirejä siinä mitä niiden itse koen olevan. Oman kokemukseni mukaan (joskin vähäiset kolme vuotta lukupiiriläisenä) lukupiirit ovat keskustelutilanteita, joissa kaikki läsnäolijat ovat yhdenvertaisia keskustelijoita ja joissa kaikille annetaan tilaa kertoa lukukokemuksestaan (tai olla kertomatta). Messuilla lukupiirit olivat järjestetty ymmärtääkseni niin, että tilaisuuteen ilmoittautuneiden eteen kokoontui joku olemassa oleva lukupiiri, bloggaaja, kirjailija ja puheenjohtajana toimiva kustannuksen edustaja. Ilmoittautuneet olivat siis alusta lähtien, istumisjärjestelyt mukaan lukien, yleisöä, ja näin myös niin ikään toissijaisempia osallistujia. Olin toki jo aiemmin miettinyt kuinka sadan ihmisen lukupiiri käytännössä järjestetään. "Lukupiiri" laajeni kuitenkin ainakin oman kokemukseni mukaan enemmän kirjailijan haastatteluksi ja hieman intiimimmäksi paneelikeskusteluksi. Toki itse kirjastakin puhuttiin mutta nopeasti keskustelu meni myös kirjailijan koko tuotannon tuumailuksi- no näin tapahtunee usein myös lukupiirien loppukeskusteluissa. Omalta kohdaltani lukupiirikokemus oli kuitenkin antava ja miellyttävä, sillä sain kohdata mielenkiintoisen kirjailijan hieman lähemmältä kuin hänen lavalla ollessaan ja minulla oli mahdollisuus keskustella hänen kanssaan (jota en kuitenkaan ujouttani tehnyt). Mutta ehkäpä lukupiiri sanana oli tilaisuudesta hieman harhaanjohtava? Mietin myös olisivatko erilaiset istumajärjestelyt tehneet tilanteeseen lukupiirimäisemmän tunnelman? Esimerkiksi samalla tasolla olevat tuolipiirit, vaikka useassa ympyrässä (jos osallistujia olisi todella se 100)? Entäpä jos osallistujat olisivat keskustelleet osittain pienryhmissä, joiden koonnit olisi tuotu yhteiseen keskusteluun- mitä tämä olisi tuonut lukupiirille? Olisinko uskaltanut itse keskustella tällöin rohkeammin (olisin)? Olisiko tarkempi keskustelun alkuohjaus napakoittanut rajallista keskusteluaikaa? Näitä minä jäin tuumailemaan uuden lukupiirikokemukseni kautta.


Siispä. Matkani oli monipuolinen ja varsin antava. Ajatukseni aaltoili maisemista ja aatoksista toisiin ja kokonaisuutta on vaikea näin äkkiseltään tiivistää. Lastenkirjojen annista kirjoittelin erikseen jo aiemmin, toisen blogini puolella. Mutta vielä taiteesta. Koen, että taiteella on ihmiselle tärkeä merkitys. Kukin löytää sen eri lajeista, minulle mieleisimpiä lienevät kuvataiteet, kirjallisuus, elokuvat ja musiikki. Näistä saan voimaa arkeeni ja sen vipinään sekä näkökulmia arjessa kapeutuvaan ajatteluuni. Vielä viikonlopun kokemusten jälkeenkin uskon, että tunteella ja syvällisellä tahtotilalla tehty taide on lopputuloksessaan voimakkaampaa, eheämpää ja jopa aidompaa kuin väkisin väännetty. Mikähän lienee sinun "oma taiteesi" ja taidekäsityksesi?


"Ihminen.
Ma olen vain ihminen.
Maan mullasta luotu,
mut taivaan kirkkauden
valo mulle on suotu -
ja kaipaus ikuiseen jumaluutehen."

- L. Onerva (Hannu Mäkelä: Uponnut pursi)

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kohti kirjamessuja 2013

Olen menossa Helsingin kirjamessuille, tai oikeastaan kokonaiselle omalle viikonloppureissulle, ja koska minusta on ollut varsin mielenkiintoista lukea toisten tekemiä tärppejä messutarjonnasta, ajattelin nyhertää tässä odotellessa (ja jännittäessä!) omanikin. Kirjamessuliput minulle ja ystävälleni sponsoroivat Lasten Keskus ja Otava, mikä oli tietystikin varsin kiva juttu, joskaan ei pelasta pientä budjettikriisiä mitä viikonloppu tällaiselle kotiäidille kustantaa. Glumps!


Lauantai:

10.30. Elämää ensimmäisen dekkarin jälkeen, mm. Tommi Liimatta (Mika Waltari, !)
11.30 Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit (Aleksis Kivi)
12.00 Heli Laaksonen: Aapine (Kirjakahvila, !)
12.00 Pertti Jarla: Rivo-Riitta (Louhi)
12.30 Kirjavinkkausta (Tarinalaakso)
14.00 Klassikkohetki: Peter Von Bagh (Aleksis Kivi)
14.30 Satu Sopasen reissutunti (Tarinalaakso)
14.30 Paula Tilli: Toisin: Minun Asperger-elämäni (Katri Vala)
15.30 Hannele Huovi: Urpo, Turpo ja hirveä irvisaurus (Tarinalaakso)
16.30 Anne Vasko ja Jukka Itkonen: Teksti kohtaa kuvan (Takauma, !)

Sunnuntai:

11.00 Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Eino Leino)
11.00 Hannu Mäkelä: 40 vuotta kirjailijana (Aleksis Kivi)
11.30 Hannu Mäkelä: Pushkinin enkeli (Mika Waltari, !)
12.30 Tuija Lehtinen: Morsiuskamari (Katri Vala)
12.30 Naisen elämää (Aino)
13.30 Parvela, Huovi ja Louhi: Kuinka kirjoittaa lapsille (Kullervo, !)
14.00 Aleksandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Tarinalaakso)
14.30 Perhoniemi ja Anttila: Popin ja pikkukarhun avaruusmatka (Tarinalaakso)

Ilmeisesti kaikissa paikoissa läsnäoleminen on mahdotonta. Mutta aina voi haaveilla.
Matkalukemiseksi olen varannut Ishiguron Pitkän päivän ilta, hmm, onkohan hyvä valinta. Myös jokunen uusi kirja vähän kutittelisi käsiäni kutsuvasti...
Mukavaa ja rentouttavaa messuviikonloppua meille kaikille!


"Tassutellaan leppoisasti
kohti kohdetta.
Jonkin kerran vaimeasti
voidaan naukaista."

- Tuula Korolainen: Miten ihminen käynnistetään (Kissa kissa kissa)