Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämää. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Hannu Mäkelä: Satu tytöstä joka etsi onnea

Olen vähän tuuliajolla kaunokirjojen lukemisessani, etsin ja etsin. Se on tuonut hyvän lukuaukon ottaa kiinni opintokirjojani, joten kaikella lienee tarkoituksensa! Ollessani eilen kaupungilla asioilla lapseni kanssa, kävin kirjakaupasta erästä lahjaa. Siinä samalla huomasin Hannu Mäkelän kirjan Satu tytöstä joka etsi onnea (Otava, 2006, 3.painos, ensipainos vuodelta 1983) ja ajattelin, etteivät lapseni vielä jaksa kuunnella noin pitkää satua. Silti kirja kauniine Kaarina Kailan kuvituksineen ei jättänyt minua rauhaan, vaan minun piti toistamiseen tarkastella sitä ja ottaa pieni heiveröinen kirja kaikessa kolmen euron hinnassaan mukaani. Eihän sitä koskaan tiedä, ajattelin.


Illalla kun käperryin sohvalle Mäkelän kirja kutsui minua luokseen ja aloin lukea. Tarina kertoo pienestä posliinisesta tytöstä, joka on kulkenut kädestä ja kodista toiseen, päätyen eräälle ikkunalaudalle, jossa saintpaulioiden ja muiden huonekasvien seassa asusteli myös paljon muita muistoesineitä, kuten iso joukko pöllöjä. Tyttö on iloinen saadessaan asua yhdessä paikassa mutta yhtä lailla tytön mieli käy levottomaksi. Ikään kuin hän etsisi jotain. Saharan muistohiekkaan hän kirjoittaa: Ikävän, Surun ja Yksinäisyyden.

Tyttö osoittautuukin varsin temperamenttiseksi ja toisia käskyttäväksi. Ensin hän vaatii huilunsoittajan huilun itselleen, vaikkei osaa edes soittaa sitä. Sen jälkeen hän käskee pöllöjä niin kauan, että luonteeltaan laiskat ja kiltit pöllötkin väsähtävät tilanteeseen. Tästä alkaa tytön seikkailu, jossa hän pääsee tutustumaan avaraan maailmaan uuden ystävänsä, tuulen matkassa, kaukana ikkunan toisella puolen, kaupungin valojen alla. Mutta lopulta tuulikin väsyy tytön käskemiseen ja jättää tytön metsään, jossa on salaperäinen muurahaispesä ja tarina jatkuu.

Kirja kertoo nimensä mukaan onnen määrittelemisestä. Mitä onni on? Tytön olotilaa täyttää aika ajoin alakuloinen maailma, jossa mikään ei tunnu tyydyttävän hänen ikäväänsä. Kirjassa on erilaisia hahmoja, jotka tuovat tytölle viisauttaan ja mielestäni yksi kirjan tärkeimmistä anneista on iän tuoman viisauden ja vanhuuden kunnioitus ja arvostus, vaikkakin kirja käsittelee myös vanhuuden tuomaa höperyyttä ja samalla elämänkaaren päättymistä. Kirjan perusideana lienee "Ei tarvitse mennä merta kauemmas kalaan." ja arjen, työnteon ja jopa seesteisyyden arvostaminen. Kirja käy mielestäni aivan yhtä hyvin aikuislukijalle kuin lapselle. Ja huomasin (jälleen kerran) liikuttuvani kirjan eräästä kohdasta.

Lukiessani satua keskivaiheille, siihen kun tyttö kulkee tuulen selässä, havahduin siihen, että olen lukenut tämän kirjan aiemminkin. Luultavasti alle kymmenen vuotiaana ja muistin, että olin kirjasta lapsena aivan haltioissani. Muistin aivan yhtäkkiä, että ajattelin tuolloin, että kirjassa on kaikki kohdallaan ja se ikään kuin ymmärtää minua, ja minä sitä, ja minä sitä kautta itseäni. Muiston herääminen oli mieltä lämmittävä. Kirjan loppukin tuntui varsin turvalliselta ja tutulta, vielä reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Ja kirjan päätyminen jälleen käteeni tuntui merkitykselliseltä.

Hannu Mäkelän Herra Huut olivat minulle lapsuudessani erittäin tärkeitä kirjoja. Mäkelän kieli, huumori, kielellinen leikkiminen ja tarinankerronnan taito olivat jo tuolloin kuin itselleni tarkoitettua. Sittemmin olen lukenut Mäkelältä hieman Leinosta kertovia kirjoja ja viimeisimpinä romaanin muistaakseni 2000-luvun alussa, mutten muista sen kirjan nimeä. Kirja kertoi perheestä ja kirjan loppu oli hyvin surullista luettavaa. Tämän jälkeen en ole Mäkelää lukenut mutta olen vakuuttunut siitä, että hän on varmasti yksi aikamme tärkeimmistä kirjailijoista muun muassa Leino -kirjojensa ansiosta, saati sitten laajasti muutenkin, kuten lastenkirjallisuuden saralta. Huomasin, että Mäkelältä on tullut tänäkin vuonna uusi satukirja ja tämän satulukukokemukseni kautta mielenkiintoni nousi lukea uutta Mäkelää satuna ja mahdollisesti uutena romaaninakin. Tarjolla tänä vuonna näyttäisi olevan myös runoja. Kirjailija Mäkelä on kirjoittanut jo yli sata teosta.

Mutta tiedättekö mitä muutakin kirjamuistoni herätti? Muistin tismalleen samaan aikaan, kun tunnistin kirjan luetuksi, että kirjoitin lapsena omia lukukokemuksiani päiväkirjaani ja annoin kirjoille arvosanoja. Eipä siis ihme, että lukutottumuksista kirjoittaminen on tuntunut niin kiehtovalta aikuisiällänikin. Erona vain on, että aiemmin kirjoitettin vain itselleni, pöytälaatikkoon...

Satu tytöstä joka etsi onnea ansaitsee minulta varmasti vähintään 4/5 pistettä. Tällaisten eheäksi tekevien lukukokemusten jälkeen tuntuvat kirjapolkuni kompastelutkin ymmärrettävämmiltä.


"Kavahda kaiho, tyttö mumisi, - katoa kaipuu, häivy haikeus, imeydy ikävä; teidän kanssanne ei minulla ole mitään tekemistä."

- Hannu Mäkelä: Satu tytöstä joka etsii onnea

torstai 31. lokakuuta 2013

Taiteesta, messuista ja messujen lukupiireistä

Kuten kerrottu, olin viikonloppuna taiteen ja kulttuurin täyttämällä lomalla. Vietin päivän Ateneumin ja Kiasman taidemuseoissa ja kaksi päivää Helsingin kirjamessuilla. Viikonloppu oli niin antoisa, että olen mennyt alkuviikon ajan yhtä aikaa lasteni kanssa nukkumaan (klo 20.00). Vissiin verotti. Ensimmäisen yön kotona "vietin" aivot vielä tiukasti messuilla.


Ateneumin Tuusulanjärven taiteilijayhteisön näyttely oli mielestäni todella hyvä. Oli ihanaa kuvitella tuo taiteilijayhteisö 1900-luvun vaihteessa, miten erilaista elämää he ovatkaan viettäneet! Millaisia keskusteluja heillä on virinnyt yhdessä tai millaisissa opeissa taiteilijaperheiden lapset ovat kasvaneet? Näyttely oli siis lähes lumoava. Kiasma Hits kokoelma näyttely oli Ateneumin jälkeen hämmentävä, jopa sarkastisuuteen vetävä. Kuitenkin lopulta huomasin nykytaiteen (vai vaihtoehtotaiteen) kolahtavan monitasoisesti, jopa pelästyttävästi, ja kokemus erilaisista museoista samana päivänä oli sangen virkistävä. Kokemukset ikään kuin tasapainottivat toisiaan. Ja sekoittivat pienen pääni mukavalla tavalla.



Kirjamessujen aluksi kuuntelin esikoisdekkarien paneelikeskustelua, jota menin kuuntelemaan siksi, että mukana oli myös Tommi Liimatta, jonka uusimman kirjan luin syksyllä (bloggaus täällä). Kirjailijat (joista muut olivat: Minna Lindgren, Pasi Luhtaniemi ja Kimmo Miettinen) tuntuivat kaikki olevan hämmentyneitä dekkaristin nimikkeestään, mikä hieman huvitti minua. Keskustelussa kirjailijat kertoivat erilaisista kirjoitusmotiiveistaan ja -lähtökohdistaan. Kustantajien vaikutusvalta kirjojen sisältöön kerrottiin konstailematta. Puhetta oli myös jatko-osien kirjoituksesta. Liimatta oli mielestäni keskustelujoukossaan hienoisesta jännityksestä (?) huolimatta piristävän erilainen, siis omanlaisensa. Hän kertoi kirjansa syntyneen "kelan taitelijatukirahalla" hoitaessaan kotona poikaansa. Yksityiskohtiin menemättä "dekkaristien" paneelikeskustelu kirvoitti minut mietteliääksi. Olen nimittäin niin vanhankantainen, luultavasti jopa naiivi, että koen, että hyvä kirjallisuus on taidetta. Kun kuuntelin yleisesti messuilla kirjailijoiden kirjoitusprosesseista ja kirjasisältöjensä laskelmoinnista, alkoi hiki kirvota kaiken sen työn kuulemisen vaikeudesta. Ymmärrän täysin, ettei kirjailija voi elättää itseään näin pienessä maassa muuten kuin kirjoittamalla ahkeraan ja työmielessä mutta silti osa minusta mietti kovasti, miten deadline, lähes väkipakolla työstetty teksti eroaa lukijalleen luovasti flowtilassa työstetystä tekstistä? Joskus minä lukijana uskon tuntevani sen eron. Toisaalta se voikin olla vain minusta lähtevää tunnetta, ja joku toinen kokee taas saman kirjan omien lähtökohtiensa vuoksi aivan toisin. Kokeilkaapa vaikka Liimatan Rautanaulaa, siinä olin lukevinani ihan oikeaa tunnetta, ja ehkä jopa taidetta.

Dekkareista siirryin elokuvamaailmaan. Kävin kuuntelemassa Chaplinista kirjoittanutta elokuvakriitikkoa Peter von Baghia, jonka haastattelu oli moninainen. Päälimmäiseksi mieleeni jäi se, että hänen uusi elokuvansa Muisteja voisi olla mielenkiintoinen, sillä taiteilija kertoi elokuvan teon olleen hänelle itselleen (omassa kehityksessään) merkittävä kokemus. Mietin myös Chaplinia ja hänen asemaansa nykypäivässä. Mielestäni Peter von Bagh sanoikin loistavasti, että Chaplin pääsee oikeuksiinsa vain isolla valkokankaalla. Tätä kokemusta odotellessa.




Koska muut kohtaamiseni aikuiskirjallisuuden saralla eivät saaneet minua niin mietteliääksi (ainoastaan vihjeitä joululahjoiksini), jatkan messujen lukupiireistä. Sain nimittäin viime metreillä mahdollisuuden osallistua yhteen kirjamessujen järjestämään lukupiiriin ja lisäksi luin toisista blogeista lukupiirikokemuksia. Nyt voisinkin täsmentää, että "lukupiireistä". Sillä vastoin ennakkotietoja mielestäni messuilla järjestettävät lukupiirit eivät olleet oikeastaan lukupiirejä siinä mitä niiden itse koen olevan. Oman kokemukseni mukaan (joskin vähäiset kolme vuotta lukupiiriläisenä) lukupiirit ovat keskustelutilanteita, joissa kaikki läsnäolijat ovat yhdenvertaisia keskustelijoita ja joissa kaikille annetaan tilaa kertoa lukukokemuksestaan (tai olla kertomatta). Messuilla lukupiirit olivat järjestetty ymmärtääkseni niin, että tilaisuuteen ilmoittautuneiden eteen kokoontui joku olemassa oleva lukupiiri, bloggaaja, kirjailija ja puheenjohtajana toimiva kustannuksen edustaja. Ilmoittautuneet olivat siis alusta lähtien, istumisjärjestelyt mukaan lukien, yleisöä, ja näin myös niin ikään toissijaisempia osallistujia. Olin toki jo aiemmin miettinyt kuinka sadan ihmisen lukupiiri käytännössä järjestetään. "Lukupiiri" laajeni kuitenkin ainakin oman kokemukseni mukaan enemmän kirjailijan haastatteluksi ja hieman intiimimmäksi paneelikeskusteluksi. Toki itse kirjastakin puhuttiin mutta nopeasti keskustelu meni myös kirjailijan koko tuotannon tuumailuksi- no näin tapahtunee usein myös lukupiirien loppukeskusteluissa. Omalta kohdaltani lukupiirikokemus oli kuitenkin antava ja miellyttävä, sillä sain kohdata mielenkiintoisen kirjailijan hieman lähemmältä kuin hänen lavalla ollessaan ja minulla oli mahdollisuus keskustella hänen kanssaan (jota en kuitenkaan ujouttani tehnyt). Mutta ehkäpä lukupiiri sanana oli tilaisuudesta hieman harhaanjohtava? Mietin myös olisivatko erilaiset istumajärjestelyt tehneet tilanteeseen lukupiirimäisemmän tunnelman? Esimerkiksi samalla tasolla olevat tuolipiirit, vaikka useassa ympyrässä (jos osallistujia olisi todella se 100)? Entäpä jos osallistujat olisivat keskustelleet osittain pienryhmissä, joiden koonnit olisi tuotu yhteiseen keskusteluun- mitä tämä olisi tuonut lukupiirille? Olisinko uskaltanut itse keskustella tällöin rohkeammin (olisin)? Olisiko tarkempi keskustelun alkuohjaus napakoittanut rajallista keskusteluaikaa? Näitä minä jäin tuumailemaan uuden lukupiirikokemukseni kautta.


Siispä. Matkani oli monipuolinen ja varsin antava. Ajatukseni aaltoili maisemista ja aatoksista toisiin ja kokonaisuutta on vaikea näin äkkiseltään tiivistää. Lastenkirjojen annista kirjoittelin erikseen jo aiemmin, toisen blogini puolella. Mutta vielä taiteesta. Koen, että taiteella on ihmiselle tärkeä merkitys. Kukin löytää sen eri lajeista, minulle mieleisimpiä lienevät kuvataiteet, kirjallisuus, elokuvat ja musiikki. Näistä saan voimaa arkeeni ja sen vipinään sekä näkökulmia arjessa kapeutuvaan ajatteluuni. Vielä viikonlopun kokemusten jälkeenkin uskon, että tunteella ja syvällisellä tahtotilalla tehty taide on lopputuloksessaan voimakkaampaa, eheämpää ja jopa aidompaa kuin väkisin väännetty. Mikähän lienee sinun "oma taiteesi" ja taidekäsityksesi?


"Ihminen.
Ma olen vain ihminen.
Maan mullasta luotu,
mut taivaan kirkkauden
valo mulle on suotu -
ja kaipaus ikuiseen jumaluutehen."

- L. Onerva (Hannu Mäkelä: Uponnut pursi)