Näytetään tekstit, joissa on tunniste de Waal Edmund. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste de Waal Edmund. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Leena Lumi sanoi mielestäni kolmesti, että lukekaa tämä kirja. Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Schildts & Söderström, 2013, suomentaja Virpi Vainikainen). Ja minä kävin "jo" toisella suosituksella katsomassa kirjaa, alessa oli mutta voi, kansi ei kyllä vetänyt puoleensa. Ja mitä? Takakansikin jotenkin kuulostaa niin tylsältä: sukuhistoriaa ja netsukeja. Ja mitä tämä kirjannimikin oikein tarkoittaa? Sekavaa.


Kolmannella kerralla minäkin uskoin ja kipitin kiltisti ostamaan oman netsukekirjani (olihan se kuitenkin jäänyt mieleeni kaihertamaan) ja yllätys yllätys tämä on ollut alkukevään paras kirjaostos ja varmaankin myös paras lukukokemukseni. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät kertoo arvostetun keraamikon Edmund de Waalin tutkimusretkestä oman sukunsa historiaan. Ja kuinka ollakaan, heti aluksi de Waal sukeltaa suoraan 1800-luvun loppuvaiheille ja piirtää minulle täydellisen kuvan sen aikaisista kaduista, puista, ihmisistä, puvuista, esineistä, huonekaluista, seurapiiritapahtumista ja keskeisistä pariisilaisista taiteilijoista ja merkkihenkilöistä. Kertomus imaisee minut jo johdanossaan niin, että minä oikeasti ajattelin, että ei kai hän vaihda kirjoitustyyliään itse kirjassa, koska johdanto on niin upea! Ei hän vaihda, vaan samanlainen persoonallinen tarinankerronta kuljettaa minua vielä Wieniin, Tokioon, Odessaan ja lopulta Lontooseen.

"Ystävällinen luutnantti haluaa auttaa ja heittäytyy puheliaaksi kuultuaan, että Elisabeth on opiskellut New Yorkissa. Ei mitään kiirettä, hän sanoo. Katselkaa vain ympärillenne ja katsokaa mitä löytyy. Voisimmepa auttaa jotenkin. On kylmä, ja luutnantti tarjoaa tupakkaa. Hän mainitsee ohimennen, että talossa asuu vielä joku vanha nainen, joka saattaisi tietää enemmän. Kopraali lähetetään noutamaan häntä.
Naisen nimi on Anna."

Tarina kulkee aivan kuin Edmund de Waal olisi pyytänyt minut istumaan seuraansa ja kertoisi minulle uskomattoman sukunsa tarinan ja siinä samalla hän kertoo maailman historiasta lähinnä Euroopassa ja Japanissa 1800-luvun lopulta tähän päivään saakka. Kirja on siis samalla todella kauniisti kirjoitettu, hyvin nopeasti etenevä mutta samalla yksityiskohtainen. Kirja on historiankuvaus ja matkatarina, kun de Waal kulkee vuosia sukunsa asuttamilla paikoilla. Mutta samalla kirjan kertomus on taidokkaasti kerrottua de Waalin kuvitelmaa, mitä oikein on mahdollisesti tapahtunut. Kirja on itsessään kuin vaikuttava taideteos, sitä on lähes mahdoton kuvailla näin yhtäkkiä, tässä vaan. Edmund de Waal on tehnyt aivan mielettömän suuren työn tämän kirjan edessä, jota voi vaan pieni lukija arvostaa hiljaisessa yksinäisyydessään.

Edmund de Waalin kirja oli niin lumoava ja kiinnostava, että höyrysin tästä monena viikonloppuna miehellenikin ja kerroin de Waalin dokumentoituja kuvauksia milloin mistäkin ajankohdasta: ajasta ennen juutalaisvainojen puhkeamista, niiden aikana ja niiden jälkeen. Kirja kertoo siis juutalaissuvun tarinan, johon kuuluvat sinnikkäällä työllä saavutetut rikkaudet, kulttuuri ja myös netsuket. Ja miten se kaikki tuhotaan.

Mutta mitä siis ovat netsuket? Ne ovat puisia tai norsunluisia pikkuruisia esineitä, jotka voivat kuvata lähes mitä tahansa. Ne ovat miniatyyrisia taideteoksia, joita Edmund de Waal perii 264 kappaletta. Ja tässä kirjassa kerrotaan missä kaikkialla esineet ovat olleet ja miten uskomaton tarina näiden esineiden säilymiseen kuuluu.

Todella upea, lämmin ja oikeastaan humoristinenkin, koskettava ja innostava kirja, jossa on ihanaa ajatuksen juoksumaista, vähän runollista kuljettelua historian havinassa. Olen aivan ihastunut tähän kirjaan ja kiitän Leena Lumea, että ei luovuttanut, vaan toisti kolmesti. Sillä lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja. Minä luen tämän taatusti vielä toisenkin kerran ja säilytän kirjaa hyllyssäni kuin netsukea konsanaan (5/5).


"Ennen kaikkea pulaa oli ruoasta. Kaupunkilaiset joutuivat lähtemään riisiostoksille maalle ennen aamunkoittoa tupaten täysissä junissa. Huhuttiin, että maanviljelijöillä oli puolen kyynärän korkuisia setelipinoja. (...) "Niin kuin puu luopuu lehdistään, japanilaiset luopuvat kimonoistaan, yhdestä toisensa jälkeen, ostaakseen ruokaa. Tällaista elämäntyyliä verrattiin ironisesti takenokoon bambunversoon, jota kuoritaan kerros kerrokselta." Koettelemusten ajan motto oli shikata ga nai, "ei voi mitään". Rivien välistä soi vahvasti "älä siis valita". "

- Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät