Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia lukemisesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia lukemisesta. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Jos etsiskelet juhannukseksi tai kesälomallesi viihdyttävää kotimaista kirjaa, niin tässäpä yksi vinkki. Ihastuin Eppu Nuotion romanttiseen romaaniin Mutta minä rakastan sinua -kirjaan, joskin Nuotion ja Pirkko Sonnisen dekkarimainen yhteisteos Nainen parvekkeella oli hienoinen pettymys. Niinpä lähdin vähän jännityksellä lukemaan Nuotion uuden dekkarisarjan ensimmäistä, kauniskantista, osaa Myrkkykeiso, Ellen Lähteen tutkimuksia (Otava, 2017, esittelykpl). Mutta, heko heko, ellen lähde niin jään, joten lähdin mielenkiinnolla Nuotion matkaan.


No, näinhän ne taitavat kirjailijat kirjansa tekevät: alusta loppuun tyylillä. Eppu Nuotio asettaa sellaiset kirjasarjanpuitteet, että povaan tästä sarjasta toista lukutraditiotani kesieni ratoksi. Toinen on Mma Ramotswe (oh yes, sen uutuus odottaa jo pöydälläni- säästelen kirjan juhannukseksi!).

Nuotio kirjoittaa taidokkaan sulavaan tapaan. Ellen Lähde on leskeksi jäänyt puutarhoihin hurahtanut eläkeläinen, muttei lainkaan parhaat päivänsä kokenut mummero, vaan ajan hermolla oleva viriili, vahva nainen. Kirjassa esitellään useita henkilöitä ja kaikkiin tutustuminen on lähes yhtä mukavaa kuin Ellen Lähteeseen. Nuotio osaa asettua erinomaisesti eri henkilöhahmojen asemaan sukupuoleen tai ikään katsomatta. Tarinoiden edetessä, yksi henkilöistä katoaa ja myös Ellen Lähde alkaa pohtia tapausta henkilökohtaisen mielenkiintonsa vuoksi.

Nuotio kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla. Tarina ja tarinat etenevät ja muovautuvat sopusoinnussa. Välillä syödään hyvin (että ihan nälkä tulee lukijallekin) ja usein elämä etenee sangen arkisesti mutta samalla (tai siitä syystä) kiinnostavasti. Kirjan henkilöt ovat kukin erilaisia, kiinnostavia, omia yksilöitään. Kirjan kokonaisuus näkyi edessäni varsin aistillisesti ja pidin tässäkin Nuotion kirjassa tietynlaisesta nautinnollista elämää kuvaavasta tyylitiedosta, joka kutittelee mukavasti juuri niitä kohtiani kropasta, jotka eniten tarvitsevat rentoutumista. Kirja ikään kuin kutsuu itsensä hemmotteluun. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Tekee mieli tilata heti kuumaa, tuoksuvaa, ylihinnoiteltua mustaa teetä ja syödä hyvällä omatunnolla pari konvehtia. Ja sen tein.
Myrkkykeisoa on rentouttavaa lukea: se on pieni jännitystarina ja suuri ihmisyystarina.

Ja kyllä, kävin jo etsimässä kirjastosta Nuotion aiemman dekkarisarjan aloituskirjaa mutta se ei sattunut olemaan paikalla. Koska vuosi (veikkaan näin?), on liian pitkä odottaa lisää.
Ihastuttava kirja!


"Suuri kollektiivinen huokaus kuin kevättuuli kulkee huoneessa, kun kuva kukkivista puista rävähtää Ellenin takana olevalle valkokankaalle."

- Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Aivokirurgi Henry Marshin kirjoittama kirja omasta urastaan kiinnosti jo kustantajan katalogissa melko paljon, mutta varauksella (S&S, suom. Ulla Lempinen). Pelkäsin kirjan tarinoiden olevan minulle liikaa ja siksipä jäin odottelemaan toisten lukukokemuksia. Ja Hyllytonttupa se höpisi hyvää, ja minä pistin äkkiä varaten ja aloitin kirjan lähes heti sen käsiin saatuani, joskin rauhassa edeten ja tarinoista "nautiskellen". Kuten kuvassa, loistavassa mökkipukautumisestani huolimatta (joku voisi tuosta päätellä, että tarvitsen pikaista aivokirurgiaa), oloni oli lähes hurmaantunut auringon paisteessa kölliessäni, vaikka ympärilläni oli kirjasta sinkoilevaa verta ja luunsirpaleita.


Henry Marsh on kirjoittanut muistelmansa eläkkeelle jäätyään (vai jäädessään). Kirja on vallan mainiosti koottu teos ja se on lähes nerokkaan koukuttava. En oikeastaan lue jännitys- tai kauhukirjoja mutta tämä kirja tyydytti tuon kaiken piilevän janon. Kirja jakautuu erilaisten aivosairauksien otsikoihin, joiden alla Marsh kertoo joko tapaustarinan tai lisäksi myös jotakin omista kokemuksistaan ilmeisen arvostettuna aivokirurgina, käytännönopettajana ja myös kotimaansa Iso-Britanian ulkopuolella tehdystä työstään. Kirja ei ainoastaan ole mielenkiintoinen tapausesimerkkien vuoksi, vaan säilyttää intensiteettinsä nimenomaan Marshin kirjoitustavan, äärimmäisen omakohtaisuuden ja rehellisyyden ansiosta. Paikka paikoin melko tulistuva, varmasti useille ärsyttäväkin, Marsh tasapainottelee tarinoissaan elämän ja kuoleman rajamaastoissa. Aivokirurgia ei selvästikään ole itsestäänselvyyttä, kuten ei elämä ylipäätään. Ihmettelen suu auki, kuka ihmeessä kestää tuollaisen työn. Ja miten ihmeessä me kestetään kaikkea tätä elämää.

Kirja on myös erinomainen tarina työn tekemisestä ja ammatillisuuden kasvusta ja kehityksestä. Marsh kuvaa omaa oppimistaan ja kasvamistaan työntekijänä, ja toki siinä samalla ihmisenä kokonaisuutenaan, varsin yleispäteviin kuvauksiin yltävästi. Samalla Marsh on kirjassaan riittävällä tavalla omakohtainen. Hän paljastaa juuri sopivasti jotain omasta elämästään mikä asettaa työnteon oikeisiin suhteisiin sitä kauempaa lukiessa ja herättää mielenkiinnon kirjan kokonaisuuteen aivan eri tavalla kuin jos omakohtaisuus olisi jätetty pois. Jotakin toistuvuuttakin on, joita olisi voinut karsia, mutta toisaalta se saattoi vain kuvata sitä, että nuo elämänkohdat olivat olleet aivokirurgin omissa uskomattomissa aivoissa, ja niiden sopukoiden "avautuvissa kauniissa näkymissä" (kuten suurinpiirtein Marsh kuvasi päästessään laikkauksissaan oikeisiin kohtiin ja näkemään aivojen syviä rakenteita hyvällä näkyvyydellä), eli hänen henkilökohtaisessa elämässään, niitä tärkeimpiä.

Todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja! Ja kyllä, aluksi jouduin vähän ahdistumaan kuvauksista, ja mietin että miten hyvät painajaiset tästä saa, ja kyllä, liikuituin useasti, ja kyllä, tiedän liikaa nyt kaikesta mitä voi myös sattua- mutta silti. Tykkäsin ja suosittelen kokeilemaan. Tällaisia työurakuvauksia pitäisi olla enemmän, tai minun lukea enemmän, mutta lähinnä aina tulee vain jotain huippu-urhelija- ja politiikkakuvauksia vastaan, jotka eivät kyllä minua kiinnosta. Osaisiko joku vinkata minulle lisää vastaavia kirjoja? Melkein toivoisin Marshin kirjoittavan kakkososan!


"'Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi?' poika kysyi.
Epäröin hetken, silä en ollut varma mitä vastaisin. Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska ksymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen."

-Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus on kehuttu joka paikassa. Ja aina vain uudet postauksen hullaantuvat Jalosen Kirkkaudesta. Minusta Kirkkauden kansi oli liian melankolisen oloinen, joten meni näin kauan ennen kuin suostuin ottamaan kirjan kirjastosta mukaani. Uusin kirjan varmaan kolme kertaa ennen kuin aloitin sen, ja vieläkin hieman itseni pakottaen, koska en halunnut missata tätä sensaatiota.


Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen kuvitteellisen elämänkerran. Tarinasta mielenkiintoisen tekee kirjailijan mielisairaalakokemukset ja oman terveydettä kuvatut ajatukset, joissa Jalonen onnistuu upeasti. Kirjan kantava tunnelma on lumoava, hieman melankolinen, poeettinen, romanttinenkin. Kirjaa lukiessani haluan toki saada käsiini suomentamatonta Janet Framea, joka on selvästikin lumonnut maailman ihmisiä ja ainakin Riitta Jalosen.

Kirjan lukukokemus kokee kuitenkin pientä infltaatiota siitä, ettei tarina kanna minusta sellaisella intensiteetillä kuin toivoisin. Sen sanoma on enemmänkin haaveileva, tunnelmoiva, tunteikas kuin tarinan imussa kulkeva. Jalonen kirjoittaa valtavan kauniisti mutta jonkun verran toistuvuus (joka saattoi olla Framen ajatuksen toistuvuutta tarkoituksellisesti kuvaavaa) häiritsi lukukokemustani. Luin kyllä kirjan alusta loppuun saakka ja jokaisen sanan hyvin mielin mutta minulle tämä ei siltikään noissut sellaisiin sfääreihin kuin olisikin alkutietojen mukaan olettanut sen yltävän. Tai ehkä se ylsikin itse asiassa ylitse sen oman olettamukseni, koska oletin ettei kirja ole ollenkaan minua varten, mutta silti pidin siitä.


"Sellainen minusta oli tullut. Karvainen olio jonka silmät paloivat pimeässä pensaikossa. Kaikki ihmiset, jotka ne näkivät, pelästyivät, he joko jhmettyivät paikoilleen tai juoksivat pakoon."

- Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, 2016)

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Zadie Smith: Swing Time

Voi apua mikä jättiläinen, huokaisin kun sain postista ihastuttavan keltaisen Zadie Smithin Swing Time:n käsiini (WSOY, 2017, suom. Irmeli Ruuska, esittelykpl) mutta miten ihastuttavan lukukokemuksen kirja antoikaan! Kirjaa lukiessani oikein tunsin kuinka kunnon romaanin viettelemys vei minut päästä varpaisiin ja rakastin lukemista!


Uskomatonta kyllä, Zadie Smith on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Nyt kuitenkin laitoin jo seuraavaan kirjastosta varaukseen, sillä Swing Timen jälkeen minulle tuli olo, että tässä saattaa olla minulle uusi luottokirjailija. Swing Time muistutti minua sangen hauskalla tavalla vasta bloggaamastani Elena Ferranten Napoli -sarjasta. Samalla siinä oli jotain yhteistä uskomattoman imukasta tunnelmaa, mitä koin lukiessani Woodsonin Another Brooklynin viime joulukuussa. Ja näitä kaikkia yhdistää varsinkin lasten, nuorten tyttöjen ystävyyden kuvaaminen, sen intensiteetti ja voima ja vaikutus aikuisuuteen- ja samalla myös kiehtova kulttuurikuvaus.

Swing Timessa kaksi tummaa tyttöä, kertoja (jolle ei kerrota nimeä) ja Tracey kasvavat samoilla, ei kovin rikkailla kujilla, ja kumpikin rakastuu tanssiin. Kirjan lumon keskiö minulle on tuo tanssiin hullaantumisen kuvaus. Se kuinka tytöt rakastuvat tanssiaskeliin ja uppoutuvat asiaan oman aikakautensa keinoin. Tracey on luonnonlahjakkuus kroppansa käsittelyssä ja kertoja joutuu tekemään enemmän työtä. Traceyn perhelähtökohdat ovat kuitenkin tietyllä tapaa vaikeammat kuin kertojan, joka pyörittää Traceyn elämänkulkua sukupolvien jatkumon lailla. Kertojankaan perhe ei ole tasaista onnea kantava, vaan äärimmäisen tiedonhaluinen ja älykäs äiti lukee itsensä aikuisena poliittiseksi henkilöksi, jolloin tyttö jää äidin huomiotta ja kertojan isä "silittää rakkaudesta perheen vaatteita". Vallan mielenkiintoista onkin lukea nuoruuden rinnalla kertojan aikuisuuskuvausta, jossa hän toimii maailmalla kuuluisan tähden, Aimeen avustajana ja elää siis varsin glamourista elämää... Jälleen kerran varsin itsetietoinen ja vahva nainen, Aimee, ja sitten kertoja, omassa keskinkertaisuudessaan.

Siis minä janosin tätä kirjaa, tätä kieltä, tätä rytmiä, tätä tarinaa, näitä lumoavia henkilöhahmoja, tätä pilkettä silmäkulmassa, tätä kaikkea! AH! Tiedän mitä teen tänä kesänä. Luen toivottavasti koko suomennetun Smithin tuotannon läpi ja jos se ei riitä etsin jostakin käsiini enkuksi lisää. Melkein itkettää, miten onnellinen olin Swing Timea lukiessani. Ainakin Swing Timen Zadie Smith pääsee heti arvokkaaseen ja kovaan joukkoon, jossa rakastamani kirjailija(ttaret) oleskelevat. Ja samalla vähän pelkään, että tässä käy samalla lailla kuin parin muun "luottokirjailijan" kanssa, joiden kanssa huomaan välillä, että luettuani yhden kirjan, olen melkein lukenut koko tuotannon (karrikoitua mutta tiedättehän?).


"Aloimme taas polkea, puuskutimme kammottavan jyrkässä ylämäessä seuraten Aimeen naurua."

- Zadie Smith: Swing Time

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Juan Thomás Ávila Laurel: Yössävuori roihuaa

Fabriikki kustannuksen kirjat ovat kiehtoneet minua. Kirjoissa on kuitenkin ollut minulle melkoista hajontaa, yksi on tälläkin hetkellä hyvin pitkässä luvussa, joten en uskaltanut odottaa mitään. Juan Thomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa kiinnosti kuitenkin jo kustantajan sähköpostikuvauksen perusteella (ensimmäinen suomennettu teos Päiväntasaajan Guineasta) ja onnekseni sainkin sen kirjaston uutuushyllystä mukaani. Kirjan aloittamisessa olin kuitenkin melko väistelevä, kunnes sitten otin itseäni niskasta ja aloin lukemaan.


Yössä vuori roihuaa kertoo saaren tarinan, jossa päähenkilö muistelee omia ja saaren asukkaiden kokemuksia melko pitkälti luonnon voimien ja satunnaisten ohi kulkevien laivojen armoilla elellen. Saaren asukkaat elävät siis usein varsin köyhissä ja puutteellisissa tilanteissa, eikä tilannetta helpota kun saarelle sattuu esimerkiksi koleraepidemia (joka oli muuten ihan kamalaa luettavaa, kun kärsin itsekin silloin vatsakivuista) tai eräiden sisarusten typeryydestä johtuva valtava tulipalo.

Kirjan tarina oli ihan mukavan kiinnostavaa luettavaa. Jotain kirjasta kuitenkin puuttui. Toistoakin taisi olla ärsyttävyyteen asti. Kirja muistutti minusta kovasti aiemmin FK:n suomentamasta Laura Restrepon Intohimon saaresta, josta olen myös blogannut, eikä sekään kirja oikein täysin saavuttanut minua mutta oli kuvauksena mielenkiintoinen.

Mutta kiintoisa kirja, ja välillä ihan kauhistuttava.


"Mutta keinoja ei ollut, meidän saaremme oli yksin, ei ollut maata jonka puoleen kääntyä ja jonka kanssa käydä yhdessä taistoon loputonta puutetta vastaan. Noihin aikoihin minä ymmärsin, että minun saarellani ihmiset saattoivat turvautua vain toisiinsa, kävi miten kävi."

- Juan Thomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa (2017, suom. Laura Vesanto)

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasin Matkalla kotiin oli minulla pitkässä luvussa. Se kärsi myös lukujumini, jonka vuoksi luulin, ettei lupaavalla alulla alkanut kirja edennyt toivomaani tapaan. Mutta nyt, kun kirja on ollut jo useamman viikon luettuna, tiedän että ei se siitä johtunut. Jostakin syystä Matkalla kotiin oli minusta hieman epätasainen kirja, jolta toivoin enemmän.


Kirja lähtee kaukaa 1700 -luvulta, tummasta Afrikasta,  brittein hallinnosta, ja päätyy nykyaikaan. Tarina(t) kulkee hieman pomppien ja kirja on runsas. Koska luin kirjaa pitkän kaavan kautta, en oikein aina pysynyt tarinoissa mukana ja nimetkin menivät sekaisin. Jouduin palailemaan useasti. Mutta samaan aikaan kirjassa oli joitakin lukuja (luin melkein näitä lukuja kuin eri tarinoita, melkein kuin novelleja, niin erilaisia ne minulle olivat), joista ihan hullaannuin ja taputin käsiäni yhteen (no ainakin ajatuksissani). Ja sitten janosin lisää, lisää, mutta vastaani tulikin paljon mielenkiinnottamampi ja persoonattomampi tarinan kohta, josta jäin taas ymmälleni, että mitä tässä tapahtui, vai tapahtuiko minulle, vai kenelle.

Minä luulen, että Matkalla kotiin avautuisi minulle paljon eheämpänä jos lukisin sen toistamiseen. Samaan aikaan lukukokemukseni näin pari viikkoa jälkeenkin päin tuntuu kokonaisuudessaan lähes mitäänsanomattomalta, joten pelkään pahoin, että minulla on koskaan malttia ottaa tätä kirjaa uudestaan ja kokeilla itseäni uudestaan. Mutta jätän kirjan kutittelemaan minua kirjahyllyyni ja katsotaan miten käy. Ainakin kirja taas kovasti tartutti haluni lukea eri kulttuureista ja historiastamme kautta maailman.


"H tarttui sanaakaan sanomatta Thomasin lapioon. Oma lapio toisessa ja Thomasin lapio toisessa kädessä hän selvitti kahden miehen urakan, ja työnjohtaja näki kaiken.
'Eipä ole kukaan ennen käyttänyt kahta lapiota', työnjohtaja sanoi päivän päättyessä kunnioitusta äänessään, ja H vain nyökkäsi. Sen jälkeen työnjohtaja potkaisi Thomasia, joka nyyhkytti edelleen istuallaan. 'Tuo neekeri pelasti juuri henkesi', hän sanoi. thomas kohotti katseensa H:hon, mutta H ei sanonut mitään."

- Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti, esittelykpl)

tiistai 30. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

Minulla on ihan järkyttävä bloggauspino tässä edessäni, sillä olen taas päässyt lukemisen makuun. Mutta samalla pinoni pohjalla on kirjoja, joita luin hieman taistellen, lukujumiani ravistellen. Satu Taskisen Lapset jäi mieleeni muista kirjablogeista ja taisin jopa varata sen kirjastoon, jotta saan sen käsiini. Nyt, kun alan blogata kirjasta, noin kuukausi lukukokemuksen jälkeen, en muista siitä hyvinkään paljon. Ei lupaa hyvää. Pahoittelen jo kärkeen.


Aluksi kun selailen kirjaa alkaa mieleeni muistua: Ai niin! Ja sitten huomasin, että muistin väärän kirjan, Riitta Jalosen Kirkkauden, jonka luin myös vasta, eli ei mene nyt ihan putkeen tämä minun bloggaamiseni. Mutta pikku hiljaa alan muistaa, että kirjan juoni taisi olla sellaisen keski-ikäisen opettajamiehen näkökulmasta, joka yrittää mennä lapsenlapsen (?) syntymäpäiväjuhliin ja kirjan ideana on kuvailla tämän miehen ajatuksenjuoksua, kun hän läpi elämäänsä ja monenmoisia ahdinkojaan siinä varrella. Ja tietysti mies joutuu myös kohtaamaan omaa rajallisuuttaan, joka asettaa kuvatut ajatuksenjuoksut omaan asemaansa tarinassa.

Satu Taskisen tapa kirjoittaa oli mielestäni mukava, rytmikäs ja juttelutyyppinen. Oikein viihdyttävää. Tarina eteni mukavasti mutta ehkä siinä ei ollut sellaista monitahoisuutta, jonka puitteissa lukukokemukseni olisi saanut vahvemman jäljen.

Parempi jättää tähän.
Ai niin, taisin lukea tämän melko kovasti kipeänä mutta muistan, että sain kirjasta lohtua varsinkin siitä, että tunsin taas janoa kirjallisuuden pariin.


"Katseeni takertui katuun. Katukiviin. Asvalttia oli paikkailtu, ei löytynyt yhtä isoa ehjää kohtaa, länttejä vain. Samantapainen kuva kuin lentokoneen ikkunasta, näkyi peltoja."

- Satu Taskinen: Lapset (Teos, 2017)

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

En ole koskaan aiemmin lukenut supersuosittua ja upea nimistä Ian McEwania. Pähkinänkuori tarttui minulla mukaani kirjastosta juuri siksi, että en ole lukenut, ja siksi että se oli lyhyt ja kaiken lisäksi uutuushyllystä löytyi oikeasti uutuuskirja. Erilaisia juttuja pitää koettaa ja onhan minulla omassa kirjahyllyssäkin joku Ian McEwan odottamassa, joten...


Pähkinänkuori -kirjassa kerrotaan sangen surkea tarina, joka on hauskasti muttei täysin omintakeisesti kuvattu syntymättömän lapsen näkökulmasta. Odottava äiti ryyppää eikä vauvan muukaan verkosto kovin lujilla vetele, joten siinäpä on hieman sarkastisella vauvalla semmoinen maailma odottamassa. Tarina on kuta kuinkin siinä, joskin sellaista jännitysnäytelmääkin kirjaan on pyritty virittelemään.

Pidän harvoin kurjuuden täyspäiväisestä kuvaamisesta, kirjoista kaipaan mieluummin jotain mielihyvää tuottavaa. Lasten kaltoinkohtelu varsinkin on kurjuusasteikon ykkösiä. Totuuden mukaisesti on todettava, että muutoinkaan en saanut Ian McEwanista, hänen tyylistään tai kielestään, oikein erityistä kuvaa, joka olisi minut hullaannuttanut kuin monet monet muut. Pitänee toki mainita, että luin tämän kirjan kautena, jolloin en ollut oikein parhaassa lukutaidossani mutta silti uskallan veikata, ettei Ian McEwan ole runollisesta nimestään huolimatta minun kirjailijani. Parasta kirjassa oli lyhyys ja onneksi se toinenkin kaapissani on vastaavaa sorttia. Pitäähän se nyt joskus lukea.

Ja mietitkin jo, että miten niin ei omintakeisesti? No siten, että yksi ikuisuusbloggauspinossani oleva ihanan ihana Deborah Levy on aloittanut kirjansa Billy and Girl myös kuvaamalla alkuasetelmaa kohdussa olelevan vauvan näkökulmasta, mutta siitä sitten edettiin....


"Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä."

- Ian McEwan: Pähkinänkuori (2017, Otava, suom. Juhani Lindholm)

maanantai 1. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Napolisarja on melkoinen kirjasensaatio. Luin ensimmäisen hieman skeptisesti mutta rakastuin täysin Ferranten tapaan kuvata romaaninsa päähenkilöiden, Elenan ja Linan, kirmailuja Napolin kujia pitkin. Loistava ystäväni oli minulle todella hyvä lukukokemus ja koska olin lukenut monen pitäneen tästä kakkososasta ykköstä enemmän, oli Uuden nimen tarinalle (WSOY, 2017, suom. Helina Kangas, esittelykpl) melko vahva luotto.


Ja Ferrantehan tekee sen taas. Hän kuljettaa heti Napoliin ja tekee sen kyselemättä. Ystävykset, vai "ystävykset", ovat tulleet nuoruus ja varhaisaikuisikään. Lila on naimisissa, eikä aviossa eläminen olekaan mitään ruusuilla tanssimista, vaikka varallisuus ympäröi. Elena taas jatkaa opintojaan, pienten vastoinkäymisten kanssa. Mutta pääasiallisesti kirja keskittyy lomaan, jossa "tytöt" lähtevät yhdessä vuokrataloon, Lilan äidin kanssa. Kolme nuorta naista, joista kahden miehet käyvät viikonloppuisin loma-asunnolla, viettävät kuumaa kesää kahden muun lomailevan nuorukaismiehen seurassa. Ja kun Lila tiedetään, hän tekee juuri sen minkä päähänsä saa. Ja oksat pois. Kirjassa on romantiikkaa, rakastumista, hekumaa, siis nuorta rakkautta. Ja hampaiden kiristelyä.

Uuden nimen tarina oli kohtuullisen nopeaa ja ahmaistavaa luettavaa. Ferranten kyky kerrontaan on ilmiömäinen. Mutta samalla, pahoittelen vertausta jo etukäteen, huvituin välilläkun huomasin ajattelevani, että oikeastaan taidan lukea italialaista saippuaoopperaa! Tunteet syttyvät ja kuviot pyörivät kirjassa mielestäni pitkälti ihmissuhdekuvioissa. Koin tarinan myötä useita eih -hetkiä ja samalla uppouduin ennalta-arvaamattomaan viihteen pariin täysillä. Luin kirjan hyvällä lukuhalulla pääsiäislomani aikoihin mutta silti, pakko mainita, Loistava ystäväni oli minulle kuitenkin se herkempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi kirja kuin kevytkenkäisempi ja rebelimpi Uuden nimen tarina. Ja kyllä, luen varmasti sarjan loppuun saakka!


"Tuntui kuin hän olisi odottanut, että sanoisimme viime hetkellä: tule sinäkin. Mutta emme sanoneet. Minä vain kiittelin häntä moneen kertaan ja Lila nousi autosta mitään puhumatta. Stefano ajoi pois renkaat raastavasti ulvoen."

- Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

torstai 27. huhtikuuta 2017

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukosen Lumikadun kertoja (WSOY, 2017, kirjastolaina) kiinnitti huomioni kirjablogien kautta. Ja kiitos ilmaiset kirjastovaraukset, pistin taas paukkuen.


Lumikadun kertoja kuvaa puolalaisen pikkukaupungin asukkaiden elämää toisen maailman sodan aikana. Lumikadulle saapuu ulkomainen, mystinen Bajek, jonka näkökulmasta kirjan tarina ja tarinat kerrotaan. Kaukosen teksti oli sujuvaa, napakkaa, osuvaa ja miellyttävää luettavaa. Paikat, ihmiset kuvattiin kirjassa mukavalla tavalla ja lähes nautinnollisesti. Sodanajankuvaukseen, kuten ehkä yleisesti kaiken ihmismielen ja -elämän realistiseen kuvaukseen, mahtuu tietenkin myös surkeutta, köyhyyttä, pulaa ja puutetta. Pelkoa ja sulaa hulluutta. Puolalaisnäkökulman tuominen sotakirjoihin oli mielestäni ihan raikas näkökulma, vaikkakin huomasin, että alan jo hieman työlääntyä ajatuksesta lukea taas uusi kuvaus Hitlerin ajoilta. Luultavasti syy, miksi luin tämän kirjan loppuun saakka (osaan jättää kirjoja myös kesken), oli ensisijaisesti Katja Kaukosen taitava tarinankerronta ennemminkin kuin sen tarina.

Pulmallisinta lukukokemuksessani oli kuitenkin melko vakava lukujumi, jonka onnistuin saamaan pääsiäislomallani Ferranten uuden kirjan (ja nimen, hehe) jälkeen. Yritin aloittaa useampaa kirjaa, mutta vain Kaukosen kirjan olen saanut loppuun saakka. Olen melko varma, että olisin pitänyt Lumikadun kertojasta jossakin muussa ajankohdassa enemmän mutta nyt tässä jumitilassa kirja mikä tahansa jätti, ja jättäisi, minuun valjun jäljen ja se ei johtunut kirjasta eikä kirjailijasta. Mutta uskonpa, etä Lumikadun kertoja herätteli minussa jälleen uutta intoa uusien tarinoisen äärelle... Ainakin toivon niin.

Lukujumi, tuo lukuharrastajan painajainen.
Mutta todettakoon, että tämä kirja sai jo pari kertaa ulkoilmaakin, joten eihän lukuolot voi kevään myötä tästä kuin parantua....?


"Jotkut lähtivät kävellen, toiset polkupyörillä. Hevoskärryjä, autoja. Täyteen ahdattuja linja- ja kuorma-autoja. Osa matkustajista oli kiivennyt katolle. Tuulilasit rikki, lommoutuneita ovia. Tomun peitossa. Sitten bensa loppuu tai polkupyörän rengas puhkeaa. Jos pysähtyy, joku yrittää varastaa auton, polkupyörän, matkatavarat tai tunkeutua väkisin kyytiin. Äitejä lapset sylissä, kengät rikki, rakot jaloissa, uupuneita, janoisia, nälkäisiä ja sairaita."

- Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Bandi, eli Tulikärpänen, on pseudonyymi, joka on kirjoittanut seitsemän novellia Pohjois-Koreasta kirjaan nimeltä Syytös (S&S, 2017, kirjastolaina, suom. Raisa Porrasmaa). Jokainen varmaan nykyaikana ymmärtää miksi näin on.


Sitä minä en ymmärrä, miten satuin ottamaan tämän kirjan mukaani rentoutuspääsiäislomalleni, koska on sanomattakin selvää, etteivät tarinat olleet mukavia tai rentouttavia. Diktatuurin ja ainaisen epäluulon ja arvioinnin alla eläminen tuntuu länsimaisesta ihmisestä tilanteelta, jota ei järjissään kestäisi. Luin nämä seitsemän eri tarinaa hieman hutiloiden, omaa ahdinkoani säästellen ja jo seuraavaa kirjaa odotellen.
Jos haluat olla poliittisesti valveutunut maailman menosta, kuten nyt kuitenkin ihan hyvä on jossakin määrin aikuisen ihmisen olla, voit lukea tämän kirjan "sivistysmielessä". Mutta rentoutusmieleen en tätä osaa suositella. Lukukokemukseni oli siis kaiken kaikkiaan melko olematon, koska en voinut antautua tälle kirjalle nyt ollenkaan liikaa. Pystyisinkö koskaan. En tiedä.


"'Auttakaa!' Rouva O huusi.
Väkijoukon tiukassa puristuksessa hengittäminen kävi tukalaksi ja olo epätoivoiseksi. Kaikkien näiden ihmisolentojen kuhinassa, lukemattomien käsien ja jalkojen sekamelskassa tuntui kuin hänen päänsä, selkänsä ja lanteensa murskautuisivat. Hän sai rajuja iskuja rintakehäänsä kyynärpäistä ja jopa kepeistä. Tuhkahduttava kuumuus, hien haju, kura joka pärskähteli jaloissa... Kaikki tuo oli merkityksetöntä, hän oli jo täysin tunnoton."

- Bandi: Syytös

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Jälleen kerran kirja, joka sattui käteeni kirjaston uutuushyllyllä ja nappasin sen sen vuoksi mukaani, koska oli kiinnittänyt kirjaan hieman epävarmaa huomiota blogikollegojen kautta. Eksymisen ja unohtamisen kirja (WSOY, 2017) kuulostaa nimeltään (ja näyttää esteettisellä, vaalealla kannellaan) melko poeettisen hienolta, joten epäilin vahvasti taitoani lukea kirjaa oikein. Kirjailija oli minulle ennalta tuntematon.


Ja niinpä kirjastosta tuli käsky, että kirja olisi ensi viikolla takaisin palautettava. Tämä tieto asetti minut tilanteeseen, että nappasin kirjan jo kerran palautuskassissa käytyään, vielä kerran käsiini ja kokeilin lukea pari sivua ennen päivätorkuille vaipumistani, ihan vain, että olisin edes antanut tilaisuuden. Ja mitä ihmettä? Kirjahan alkoi, ja jatkui, ja loppui, todella hyvällä, selkeällä, mielenkiintoisella, taitavalla ja nokkelalla tavalla kerrottuna. Kirja ei ollut ollenkaan niin taiteellinen, mutkikas, symbolinen ja vaikea kuin olin antanut alkutiedoin itseni ymmärtää, vaan kirjassa on todella poikkeuksellisen hyvä, etenevä ja monitasoinen tarina.

Tarina lähtee reippaasti kuvaamalla kolmehenkistä, hieman erikoista perhettä. Perhettä, joka karkaa velkoja, laskuja ja pystyyn noussutta seinää pakoon. Äiti, isä ja Julian -tytär ajavat autolla syrjäseutuja, teltta mukanaan ja varastetun bensan voimalla. Sateen lannistamana he päätyvät valtaamaan talon, joka kerran oli heidän omansa. Aikaa yhdessä olemiseen, leikkimiseen on ja ruuaksi syödään huoleti makeisia. Mutta siltikään leikkisyys ja läheisyys ei vaimenna perheen paettua todellisuutta.

Perheen lisäksi on lastenkodissa kasvanut poika, Jan, jolla on autistisia piirteitä. Jan lähtee Lappiin järjestetylle vaellusretkelle. Vaellus muuttuukin nuorten poikien selviytymisseikkailuksi. Ja sitten nämä tarinat kuroutuvat jollakin tapaa yhteen. Hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Rasi-Koskinen on kirjoittanut taitavan ja hyvin mielenkiintoisen tarinan, joka oli luettava loppuun saakka ja yhden päivän aikana. Olipa jälleen kerran hyvä asia, että nappasin mukaani kirjan, johon en kokenut suurta vetoa mutta löysinkin hyvän kirjan ja varsinkin varsin taidokkaan kotimaisen kirjailijan, Marisha Rasi-Koskisen.


"Kun Julia näki Janin ensimmäistä kertaa, hänen oli kylmä kuin ihoon olisi hierottu lunta.
(...)
Poika avasi suunsa mutta Julia ei kuullut mitä hän huusi. Julia heräsi siihen että huusi itse."

- Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

torstai 6. huhtikuuta 2017

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

Toinen lyhyt kirja, jonka löysin kirjastosta oli Rodrigo Hasbúnin Kiintymyksiä (Like, 2017, suom. Sari Selander, 132 s.). Bolivialainen kirjailija oli minulle uusi tuttavuus ja kirjan viidakkomainen syke valloitti mielenkiintoni lähes täyteläisen elokuvakokemuksen lailla.


Kirja kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Saksasta La Paziin muuttaneesta perheestä, jonka voimakastahtoinen ja vahva hahmo Hans-isä tekee löytöretkiä ja päättää lähteä etsimään legendaarista inkakaupunkia, Paititía Amazonin viidakkoon. Myös perheen tytär Monika lähtee mukaan, kun nuorempi tytär Ertlin ja perheen äiti jäävän suurimmaksi ajaksi kotiin. Äidin kaipuu Müncheniin, tytärten kasvutarina ja isän pako menneisyydestä tekee tarinasta nopeasti etenevän seikkailun, lähes jännärin, jota luin suurella lukuhimolla. Kirjan kulkee monen näkökulman kautta ja aikakausia yhdistellen.

Välillä on todella hauskaa ja virkistävää lukea ihan erilaisia kirjoja, yllärilöytöjä, kuin mihin yleensä tartun. Kiintymyksiä -kirjan kiehtova kansi ja tarinan ytimekkyys ohjasi minut onnekseni tämän omalaatuisen kirjan äärelle. Mietin kirjan jälkeen sen nimeä: Kiintymyksiä. Oikeastaan se on todella hyvä nimi tälle kirjalle. Kaiken eron ja eroamisen rinnalla kirja kertoo myös verisiteistä, perhesuhteista ja näkymättömistä langoista, joita perheiden ja sukujen sisällä väkisinkin koetaan. Koin kirjassa myös jotain miellyttävää, arvokasta tunnelmaa, vaikkakin tarinallisesti se olikin osin lähes raaka.


"Halasimme ennen kuin palasimme leiriin. Se oli ehkä meidän tapamme hyväksyä etäisyys välillämme, meidän tapamme ilmaista se mitä emme osanneet pukea sanoiksi."

- Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Kävin viikolla kirjastossa (parasta arkirentoutumista!) ja löysin mukavan pinon uutuuksia, jotka kiinnostivat. Varsin ilahtunut olin siitä, että löysin useammankin lyhyehkön kirjan sillä lukukestävyyteni on näköjään näin arjen tuulissa haasteellinen. Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan oli juuri tällainen hyvin ohut kirja (96 sivua!), jonka nappasin lähinnä vain siksi, vaikka moni asia ei ollenkaan puhunut sen puolesta, että tämä olisi niin sanottu minun kirjani. Kansi, nimi ja aihealue nyt ainakaan. Mutta takakannen Smålandspostenin kuvaus: "...on yksi kielialueemme huomattavammista proosakirjailijoista." taas kannusti kokeilemaan ennestään tuntematonta kirjailijaa.


Tervetuloa Amerikkaan kertoo nelihenkisestä perheestä. Äiti on näyttelijä, isälle puhkeaa mielenterveysongelmia, veli naulaa itsensä omaan huoneeseensa ja Ellen, Ellen vaikenee, eikä puhu lainkaan. Kommunikoinnin pelko on kuvattu kirjassa todella taidokkaasti, sillä tarina kerrotaan Ellenin näkökulmasta ja kuinka hänenkin mielensä joutuu äärimmilleen kaiken kokemansa alla. Tarina on ahdistavakin, ja sen vuoksi olisin melkein vältellyt kirjaa, mutta onneksi en niin tehnyt.

Sillä Smålandposten on oikeassa. Nyt taidan todeta, että olen tainnut löytää oman Knasuni. Boström Knausgårdin kieli on todella kaunista ja kirjan lukeminen oli suuri nautinto juurikin kielellisessä nautintomielessä. Lumouduin kirjailijan kyvystä pitää tiivis ote lukijastaan ja lennättä synkkää tarinaa  leijan lailla myrskyn keskellä. Ja itse asiassa minulle tuli mieleen yksi kotimainen kirjailija. Joka puoletani kyllä vetää täysin vertonsa (jopa ylittäen) pohjoismaisten proosakirjailijoissa ja hän on Hanna Hauru. Kumpaakin yhdistää uskomaton kyky tehdä älykästä, nasevaa kirjallisuutta erityisen tunteellisella ja runollisella tavalla.

Tervetuloa Amerikkaan on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.


"Me olimme valoisa perhe. Äidin valo riitti meille kaikille. valo, jota hän yllemme levitti."

- Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Like, 2017, kirjastolaina, suomennos Petri Stenman)

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Jotkut kirjat ovat todella niin paljon kauniimpia kuin toiset. Ulla-Lena Lundbergin Sateen uusi painos on saanut niin kauniit kannet, se antaa minulle suuret toiveet. Sade -kirjassa (Gummerus, suom. Leena Vallisaari, 2017, ap. 1997, kannen suunn. Helena Kajander, esittelykpl) myös liikutaan toiveen äärellä, nimittäin kirja kertoo siitä, miten elintärkeää vesi ja sade on Afrikassa.


Kirjassa on kaksi eri tarinaa. Ensin Sade sukeltaa tuhansia vuosia kauemmas, jossa tutustutaan heimon nuoreen Oras nimiseen poikaan. Oras tippuu kokeillessaan ensimmäistä kertaa kalliomaalausta- korkealla ja liian innokkaana. Hänen maalaamansa impala on potkaissut häntä mahaan! Tipahtaessa jotakin muuttuu lopullisesti ja Oras tapaa sade-eläimet. Tarina on myyttisen ihastuttava, joskin hieman huojahtaa tarinallisesti loppuaan kohti keskittyen kauniisiin, lähes runollisiin kuvauksiin, jonka todella Lundberg taitaa.

Kirjan toinen osa tapahtuu 2000-luvulla. Ruotsalainen insinööri Bengt tulee Afrikkaan tuomaan pelastuksen vesihuollon mukana. Pian Bengt huomaakin miten tärkeässä osassa sade tässä maanosassa on, kaikista hienoista laitteista huolimatta, ja sen voimaan ei voi vaikuttaa. Alkuperäisasukkaat ovat tanssineet ja tehdeet muita rituaaleja sadetta saadakseen jo Oraksen ajoilta saakka ja nyt nuo sateentekijöiden riitit on kielletty, koska ne pilaavat savuineen luolista löytyneet ikivanhat kalliomaalaukset, joita innokkaat ja lähes itsekkääksi kuvautuvat arkeologit tutkivat. Bengtin henkilöhahmo herättää nopeasti uinahtaneen mielenkiintoni ja tarina maahanmuutosta ja kulttuurien kohtaamisesta imaisee nopeasti. Kirjan tarinat kudotaan lopulta hyvin taitavalla tavalla yhteen ja loppu on lumoava. Myös nämä, dramatiikan ja henkilöhahmojen syvyydet, Lundberg kyllä osaa.

Sade on kaunis kirja. Se ei ollut minulle parhain Lundbergin kirja mutta hyvin kaunis se oli. Hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta kirja jätti varsin rauhallisen ja hyvän mielen. Se on hyvä lukukokemus se.


"Pojallani oli upoouudet tanssihelistimet. Kun hän astui piiriin tajusin, että hän oli tehnyt sen ennenkin, omassa virtaavassa numissani minä en vain ollut huomannut sitä. Nyt näin hänen numinsa tihentyneenä, kuin palleaa kietovana leveänä vyönä joka sykki hänen askeltensa tahdissa."

- Ulla-Lena Lundberg: Sade

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Paavo Pasanen oli vauva, joka jäi Antti-isän syliin, kun vasta äidiksi tullut Piia-äiti karautti taksilla synnärin edestä pakoon. Eve Hietamies on kutonut Paavo Pasasen tarinalla tätä aikaa kuvaavan lapsiperheromaanisarjan, jossa kerrotaan reippaalla tavalla vanhemmuuden ilot, surut ja haasteet. Vanhemmuuden moninaisuus näkyi jo hiekkalaatikolla ja Antti Pasanen, yksinhuoltajaisä, tarpoi kuravedessä kumppareitaan raajaten ja hampaat urhoollisesti irvessä.


Hammaskeiju -kirjassa (2017, Otava, esittelykpl) Paavo aloittaa koulun. Antti istuu ensimmäisen viikon koulun lähimetsässä ja pohtii miten ihmeessä Paavo yhtäkkiä voi handlata tämän kaiken itsenäisyyden. Ja eipä oikein handlaakaan. Lukukauden neljänneksen aikaan kirjan Paavo on jo käynyt melko useaan otteeseen lääkärillä ja itkenyt katkeria kyyneleitä yksin ja onneksi myös yhdessä. Eve Hietamiehen tarina on melko lennokas ja jatkaa samalla humoristisen reippaalla otteellaan. Mukana on aiempien kirjojen mukaan myös vakavampia aiheita, kuten rakastuminen ja jätetyksi tuleminen. Kirjassa myös uuvutaan ja pohditaan vammaisten vanhemmuuden oikeuksia. IP-kerhot saa pyyhkeitä. Luin tarinaa hyvällä vauhdilla ja sen menosta pääasiallisesti nauttien. Epäilen, että kirjassa oli yksittäisiä asiavirheitä mutta panen ne Antin ymmärryksen ja huumorin piikkiin. Kirjassa takuulla oli myös tarkoituksellista överiyttä.

Eve Hietamies on kirjoittanut osuvan lapsiperhekuvauksen Pasasten erikoisen, ja samalla tavanomaisen, arjen kautta. Nauran, viihdyn ja vähän itkustankin kirjojen ääressä. Kirjasarja on vähän kuin vertaistukea nykyvanhemmille. Viihdyin kirjan äärellä taas niin hyvin, että ikävä jäi.


"Kun Paavo oli vielä vauva, mietin usein, että millainen siitä mahtaa tulla. Nyt jo tiesin aika hyvin."

- Eve Hietamies: Hammaskeiju

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kangin Vegetaristi (Gummerus, suomennos Sari Karhulahti, 2017, esittelykpl) oli jo ennakkohypetyksensä vuoksi alkuvuoteni, ehkä koko kirjakevään, odotetuimpia kirjoja. Tältä mystisen lumoava kantiselta kirjalta odotin paljon. Ja mitä sain? Ahdistusta, ahdinkoa- apua, joko tämä loppuu?!


Yeong-hye on hiljainen, maailmaan sulautuva nainen, joka ei tee millään tavoin itsestään numeroa. Paitsi, ettei käytä rintaliivejä, paitsi, että yksi päivä kertoo kokeneensa unen, joka muuttaa hänen maailmansa. Hän lopettaa ensin lihansyönnin mutta pian hänen suhteensa ruokaan muuttuu sairaalloiseksi ja hän kuihtuu lähes olemattomiin. Naisen mies, Etelä-Korealainen mies, kokee olevansa melkoisessa pulassa, kun tilanne ei menekään normien mukaisesti. Apuun kutsutaan Yeong-hyen suku.

Ja samalla on Yeong-hyen siskon mies, lanko. Kummallinen perinnöllä elävä taiteilija, joka ei myöskään elämässään paljon keskinkertaisuudesta erotu. Vaimo hoitaa hommat, pyörittää talouden, perheen ja kaiken. Mutta tämä lankomies saa idean, taiteellisen ajatuksen, josta tulee pinttymä, joka kohdistuu Yeong-hyen kehoon ja kukkiin. Luonto, ihminen, kasvu, kasvillisuus, kukkaan puhkeaminen. Tarinassa kieputaan tajun ja tajuttomuuden rajamailla, pohditaan terveyttä ja mielensairautta, ravistellaan rajoja.

Kirja on siis monin tavoin hyvin poikkeuksellisen taitava kuvaus... mistä? Elämisen sietämättömästä paineesta vai siitä ettei mitään voi jättää taakseen, vai mistä? Se ei ole yksinkertainen kuvaus mistään yksittäisestä aiheesta ja se velloo tunteissa, jotka eivät lähtökohtaisesti ole miellyttäviä. Se koskettaa alistusta, maahanpolkemista ja hyväksikäyttöä. Se on pienen pieni tarina vastaanpanemisesta, vaikkakin oudolla, yleisesti hyväksymättömällä, sairaalla tavalla. Niin me ihmiset saatamme tehdä. Regoimme maailmaan eri tavoin.

Vaikka kirja oli siis monin tasoin vaikuttava ja poikkeuksellinen kirja, minä luin sen inhon ilme kasvoillani, ahdistuen. Kirja on inhorealistinen. Jollakin tapaa tämä kirja oli niin raaka, etten saanut siitä sitä kukkien kautta mahdollisesti tarjottua huojennusta, toivoa, mitenkään lukukokemukseeni mukaan. Välillä kirja oli pakko laskea pöydälle ja lähteä kävelylle ravistamaan sen ahdistavaa, lähes ärsyttävä tunnelmaa. Kirjan suljettuani olin onnellinen, se on ohi nyt.


"Suoristin hänen oikean kätensä sormet, jotka hän oli puristanut nyrkkiin. Penkille putosi lintu, joka oli musertunut hänen otteessaan. Se oli pieni aasianrilli, ja siitä puuttui höyheniä sieltä täältä. Pedon puremalta näyttävissä hampaanjäljistä tippui kirkkaanpunaista verta."

- Han Kang: Vegetaristi

perjantai 24. maaliskuuta 2017

John Williams: Augustus

John Williams on osoittautunut minulle hyvin tärkeäksi kirjailijaksi ja olen ollut täysin myyty hänen kahden aiemman suomennoksensa kanssa. Siksipä siis uskallauduin asettumaan myös Augustuksen (Bazar, 2017, suomennos Ilkka Rekiaro, esittelykpl, ap 1972) äärelle, vaikka historiallinen kuvaus Rooman ajoista ei lähtökohtaisesti kuulostanut yhtään miltään muulta kuin suurelta lukuhaasteelta. Mutta vielä suuremmalta ja arvokkaammalta kirjoitushaasteelta, jonka Williams on tehnyt kuin itse kirjallisuuden keisari, Ceasar omassa joukossaan.


John Williams todellakin tekee sen. Hän olisi tehnyt sen varmaan aiheen kuin aiheen kanssa, jos vain olisi usempia kirjoja kirjoittanut. Augustus imaisee minut mukaansa Rooman valtakunnan ketkuiluihin ja salamyhkäisiin juonitteluihin, no toki tunnetun tarinansa vuoksi, mutta varsinkin Williamsin taidokkaan kirjallisen annin ja tarinan kokoamisen vuoksi. Kenellä on tällaista taitoa kertoa tarinaa kuin tarinaa niin, että koko ajan kutittaa lukemaan eteenpäin? Williams kuvaa Augustuksen nousua ja elämää eri näkökulmien (varsin persoonallisten ja elävien sellaisten!) kautta hurjan taidokkaasti. Okei, ehkä naiskuvaus jää vähäisemmälle, mutta sitäkin on sangen ansiokkaasti Augustuksen tyttären Julianin päiväkirjan kautta. Olisin luullut näkökulmien runsaan vaihtelun olevan minulle (onneksi en tiennyt siitä etukäteen) suuri hämmentäjä, mutta itse asiassa ratkaisu piti minut varmasti vieläkin enemmän hereillä ja kiinni tarinassa. Kerronta myöskin poikkoilee ajassa, mutta hallitulla tavalla, eli aikavälillä eKr ja jKr Gaius Octaviuksen elämän varrella.

Uskomattominta oli myös se, että loppusivuilla huomasin ihan liikuttuvani, kun jouduin sanomaan Augustukselle hyvästit. Lienenkö sanonut samalla hyvästit myös John Williamsille, koska Augustus oli hänen viimeinen romaaninsa, jolla Williams voitti myös National Book Award -palkinnon.

Rooman valtakunnan ajoissa on jotakin kiehtovaa. Minun täytyy myöntää, että olen katsonut Rooma -televisiosarjan useaan otteeseen ja hurahtanut tuohon sarjaan lopullisesti. Niinpä myös Williamsin kirjassa Marcus Antoniuksella oli tietynlaiset kauniin ketkumaiset kasvot ja hämmästelin miten yhteen myös Augustuksen ainutlaatuisen outo ja hämmentävä kuvaus kirjassa osui tv-formaatin henkilöhahmon kanssa...huhhuh.


"Palasin Roomaan Tiberius Claudius Neron konsulivuonna. Hän oli Livian poika ja mieheni tyttären Vipsanian puoliso. Minä olin kaksikymmentäviisivuotias. Entinen jumalatar saapui Roomaan pelkkänä katkerana naisena."

- John Williams: Augustus, katkelma kohdasta: II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr)

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio on minulle mieleenpainuva julkisuushahmo. Hänessä on jotain uskomatonsa karismaa. Ja samalla, en oikeastaan ole innostunut aiemmin Pirkko Saision kirjoista, tosin lukukokemuksiakin on nolon vähän. Saision Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) tuli minua kirjakaupassa huokeaan hintaan vastaan ja nappasin sen ilolla matkaani.


Mies, ja hänen asiansa on tarina asianajajamiehestä, joka lukee aamukahvia juodessaan vanhan kaverinsa Pablon kuolleen. Tästä alkaa kirjan pituinen viikko, jossa käydään läpi miehen ajatuksia ja monen tason tunteita, joita kuolinilmoitus hänessä herättää lähes mielipuolisuuteen saakka. Saisio kirjoittaa hersyvän miellyttävästi. Kirjan lukee nopeasti ja hyvällä mielenkiinnolla. Taisin nauraa poikkeuksellinen monesti ääneti ja ääneen. Viihdyin sen parissa erinomaisesti ja nautin sen dialogisuudesta ja vuorovaikutteisuudesta. Tarina, kieli, kaikki tuntui olevan balanssissa. Tarinan loppuosuudella oli minulle tarpeeton jännärikohta, mutta olkoon.

Mukava lukukokemus ja nyt viisastuneena otan Saision seuraavankin kirjan hyvällä oletuksella lukuuni. Vanhempia kirjoja vielä pohdin.


"Miespuolisen sosiaaliviranomaisen tunnistaa yleensä kiinninapitetusta villatakista. Villatakkia, ainakaan kiinninapitettuna, eivät käytä kuin miespuoliset sosiaaliviranomaiset ja peruskoulun opettajat."

- Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Aijai, taas on päässyt blogattavien kirjapino kasvamaan sen korkuiseksi, että tätäkin bloggausta aloittaessani totesin ensimmäiseksi, että mitähän tässäkin kirjassa tapahtui. Mutta muistini palaa pätkittäin ja itse asiassa tämän kirjan kohdalla yllättävän hyvinkin.


Petina Gappahin Muistojen kirja (Tammi, 2017, suom Tero Valkonen, kirjastolaina) on surkeassa ja haisevassa vankilassa viruvan tumman, albiinonaisen tarina. Memory on erilaisuutensa takia jo lapsesta asti kokenut olevansa kummajainen, ja häntä on kiusattu. Menettäessään pikkuveljensä, hänen vanhempansa myyvät hänet valkoiselle miehelle ja syy, miksi Memory joutuu vankilaan on yksinkertaisesti se, että vuosia myöhemmin arvostettu professorimies kuolee ja Memory oletetaan automaattisesti tappaneen miehen.

Muistojen kirja on varmaan oikeassa luokituksessaan se sellainen lukuromaani. Luin kirjaa vapaapäivälläni ja nautin sen tarinasta ja mutkattomasta etenemisestä. Tarina, siis Memoryn memoryt, eli muistot, alkoivat kirjan edetessä tarkentua joko lisätietojen tai muun sellaisen kautta. Kirja pohtii yhteiskunnallisia asioita vankisellissä tarinaansa kirjoittavan naisen kautta mutta samalla se myös avaa kuinka monin tavoin elämää voi kokea, tulkita ja havaita. Muistotkin voivat muuttua.

Tämä kirja sattui hyvään saumaan, toivoinkin saavani hyvän tarinallisen lukukokemuksen, ja sen sain. Petina Gappah on taitava kirjoittaja ja tarinan nälkään valitsen jatkossakin mielelläni hänen kirjojaan uudestaan.

Erityismaininnan lukukokemukseni saa kahdesta syystä: kirja löytyi täysin tuurilla kirjaston uutuushyllyltä, joten siihen kohdistui löytämisen riemu keskellä väsyttävää arki-iltaa (jota säestivät seikat: Keltaisen kirjaston kirja, noin 300 sivua (eli luettavissa), kaunis kansi - siis kyllä, olen kirjoja valikoidessani melko pinnallinen, tai kannellinen). Toiseksi, se oli ensimmäinen kirja, jota ulkoilutin tämän kevään auringon alla, joten siihen kohdistui myös yllätyksellistä lupausta tulevasta kesästä (ja lukemisesta ULKONA!).

Oikein hyvää Minna Canthin päivää kaikille blogini lukijoille! Kävelin tänään vanhojen talojen koristamia kujia ja ajattelin millaista liekään ollut kävellä kivikatuja aikoinaan Minna Canthin maailmassa 1800 -luvulla... Pokémoneista ei vielä silloin tainnut olla tietoakaan.


"On kuitenkin käynyt ilmeiseksi, ettei tätä ole niin yksinkertaista kirjoittaa kuin olen kuvitellut. Olin ajatellut että ryhtyessäni kirjoittamaan kertoisin suoraviivaisen tarinan, jolla on asiallinen alku, loppu ja keskikohta."

- Petina Gappah: Muistojeni kirja