Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valtonen Jussi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valtonen Jussi. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. heinäkuuta 2015

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Kaikkea sitä lukeekin kesälomansa kunniaksi. Luin nimittäin pokkarina (paras versio kesälomaretkillä) Jussi Valtosen Siipien kantamat (2007, pokkari 2015, Tammi), koska ihastuin Valtosen Finlandia-voittajaan ja olin kuullut paljon hyvää myös edeltäjistä. Joskin tästä myös riitasointuja.


Kirjahan on taaskin varsin mahtavasti kirjoitettu. Henkilöt istuvat kanssani kahville hyvin luontevasti mutta pulmana onkin tarinan aihepiirit. Aika ajoin itse kukin saa miettiä terveyttään, joskus vähän vähemmän ja joskus enemmän, nyt olin juuri lomalla sopinut itselleni olematta hieman vähemmällä ja sitten menen lukemaan kirjan syöpään sairastuvasta keski-ikäisestä. Ei, en halunnut lukea mutta pakkohan se oli, koska kirja on kaikesta huolimatta niin hyvin kirjoitettu. Samoin riitasointuja ja päänvaivaa aiheutti myös kirjan suhde, jossa samainen keski-ikäinen rakastuu 17-vuotiaaseen oppilaaseensa. Tilanne sai minut tyttölapsen äitinä kokemaan kaikenlaisia tunteita, vaikka samaan aikaan mietin miten vähän merkitystä iällä on joissakin ystävieni parisuhteissa. Entä mikä tekee 17-vuotiaasta hauraamman kuin vuosi enemmän? Huhhuh, liian vaikeaita asioita lomalle, vaikka elämäähän nuokin vain on ja lomakin on vain elämää.

Että pidin enemmän He eivät tiedä mitä tekevät -kirjasta. Enkä pelkästään aihepiirien vuoksi, vaan siitäkin syystä, että kirja on paljon monitasoisempi ja nerokkaampi kuin Siipien kantamat, jossa kuitenkin näkyy orastavasti Valtosen uskomaton taito kirjoittaa omaperäisesti ja lukijaansa koskettaen.


"- Sä tiedät mitä tapahtuu kun ihmiset saa kuulla, että sä istut täällä mun sylissä."

- Jussi Valtonen: Siipien kantamat

lauantai 23. toukokuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ostin itselleni Valtosen Finlandia-palkitun He eivät tiedä mitä tekevät, koska en ollut sitä aiemmin lukenut, no ja se voitti Finlandian (Tammi, 2014). En oikein lähtökohtaisesti ole innoissani yli viisisataa sivuisista kirjoista (559 sivua) mutta luotin tällä kertaa palkintoon ja kehuihin, pakkohan sen on olla oston arvoinen.


Luettuani ensimmäistä sataa sivua hämmästelin instagrammiin asti: Miten alleviivaavaa! Motiivit liikaa esillä! Haluan päätellä itsekin jotain! Liekkö tämä ollenkaan minun kirjani! Olenko nyt pettynyt sekä kirjaan että varsinkin kirjailijaan?! Sillä alkuhan on hyvin tavallista kerrontaa, läpinäkyvää ja sitä mitä saa lukea halutessaan tuhannet kirjat pääksytysten. Kirja alkaa äitiyden, vanhemmuuden ja parisuhteen arkisella ja hieman alakuloisella kuvauksella mutta noin sadan sivun jälkeen kirjan tempo muuttuu, tarinaan tulee säikeitä ja sen upea moniäänisyys ottaa vallan.

Jussi Valtosen kirja on oikeasti nerokas. Amerikan ja Suomen välimaastossa seikkaileva tarina perheestä joka ajautuu ja jatkuu valtameren kummallakin puolella, omissa tahoissaan, mutta välissä seilailee liitosta syntynyt äärimmäisen älykäs ja herkkä Samuel, joka on puoliksi sitä ja puoliksi tätä ja mitä kaikkea sellaista mitä emme ymmärrä. Tarinassa kosketetaan yliopistomaailmaa, tutkimusten tekemistä, eläinkokeita siinä missä ihmissuhteita ja kehityspolkujakin. Kirjassa esitellään uusi laite iAm -joka kiinnitetään ikään kuin sähköanturoin päähän ja joka pystyy toimimaan vuorovaikutuksellisesti, lähes synkroniassa, ihmisaivojen kanssa ja tuottaa näköhavainnon suoraan näköaivokuorelle. Kirja puhuttelee siis myös nykyajan teknologista kehitystä ja sen suuntaa, lisäksi se ravistelee mainonnan mahtia, tarkastelee maapallon ekologista herkkyyttä, sivuaa koulusurmia... ja mitä kaikkea! Kirja on äärimmäisen monisäikeinen mutta silti helposti luettavissa, hyvin mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava, kirjoitukseltaan välin hyvin kokeileva ja kaikkea tätä koosteisessa kokonaispaketissa. Ja tähän väliin pakko vielä todeta, että nuorten äänten kuvaaminen on kertakaikkisen loistavaa.

Ennen kaikkea minulle Jussi Valtosen kirja on upea kuvaus moniäänisyydestä. Kirja oikeastaan opettaa sitä! Kirjaa lukiessani sain tarinan kertojan muuttessa vaihtaa koko ajan mielipidettäni ja tulkintaani mitä siinä on tapahtunut. En todellakaan pystynyt ennakoimaan mitä siinä tapahtuisi, koska Valtonen kirjoittaa ja etenee kirjassaan niin loistavasti. Koska oikeasti, mistä me voimme koskaan toisen puolesta tietää? Yhteisen todellisuuden muodostaminen on- no, mahdotonta. Kirjassa on muutenkin kauniilla, arkisella tavalla, hyvin paljon viisautta elämästä. Pieniä havaintoja, lähes jälleen oppeja, mutta niin simppelisti ja koko ajan dialogisessa hengessä, ettei niistä pääse edes herkempi loukkaantumaan. Uskotteko jos sanon, että kaiken lisäksi kirja on hauska? Ja jännittävä. Lähes kuin elämä itsessään.

Okei, kirja olisi kyllä tietenkin minun puolestani voinut olla hieman tiivistetympi. Tietyt asiat ovat esitetty varsin pitkäpiimäisesti (varmasti tarkoituksella, kuten kirjan alku- joka selittyi ainakin minulle kirjan lopussa, jopa liikutuksen tasolla) mutta taas välilä lähes hengästyttävän nopeasti. Kirjassa oli aika paljon sellaista eloa, että näin sen aivoissani (ilman iAm laitetta) kuin elokuvana. Siinä on jotain amerikkalaista ja sitten samalla nykyaikaisen suomalaista.

Enpä olisi uskonut. Ja näin jälkeenpäin kirjan muistijälki ja kaikki ne tunteet vain kasvavat. Luen ehdottomasti tulevassa Valtosen aiempaakin tuotantoa, kun sitä eteeni sattuu. Mahtavaa miten tällaisia monitaitureita onkaan olemassa. Täysin Finlandia-palkintonsa ansainnut, sillä onko meillä ennen edes ollut tällaista kirjallisuutta?!


"(...) mutta sitä ei tule, hänen tyttärensä itkee edelleen ja hän tajuaa hellittää hiukan rutistustaan ja hänestä tuntuu, että hän ei ole koskaan elämässään elänyt yhtäkään päivää ennen kuin nyt."

- Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät