Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tóibín Colm. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tóibín Colm. Näytä kaikki tekstit

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster

Blogini hengittää syvään ja raskaasti. Ilma täyttyy keuhkoissa ja olo on täysin rentoutunut. Mutta jos otan käteeni kirjan, puistan pian päätäni ja ravistelen uuden tarinan aatteistani. Näin käy, kun luen täydellisen kirjan. Tarvitsen tilaa lukemani ympärille.


Tóibín nousi lempikirjailijoihin kuin raketti, kun luin häneltä Brooklynin, myös novellikokoelma Äitejä ja poikia elää vieläkin mukanani. Kun Nora Webster (Tammi, 2016, suomennos Kaijamari Sivill, kustantajalta) saapui postilaatikkooni, kirja kiilasi heti yöpöydän kirjapinon päällimmäiseksi. Jo nimi Tóibín aiheutti minussa pientä innostunutta levottomuutta- mitä tällä kertaa? Ja tokihan jo arvaatte, että Nora Webster jatkoi minulle kirjailijan täydellistä tuotantoa. Vaikka mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu? Arkea, arkea siinä tapahtuu mutta niin meren suolan tuoksuista ilmaa hengittävällä tavalla, että epäilen oikeasti kirjailijan saaneen tarinansa elävästä elämästä. Lasten kasvua, rahahuolia, sukupolvien kuiluja, ihmisten kyräilyä, sateisia kesälomamatkoja ja töitä pankissa. Mutta Tóibín osaa kertoa arkisenkin tarinan taianomaisella sävyllä.

Nora Webster jää leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi, joista kaksi nuorimmaista poikaa asustavat vielä kotona. Tarina kuroutuu uskomattoman eheästi, vaikka kerronta on pikku hiljaa täydentyvää. Luin sitä kuin parasta jutunkertojaa kuunnellen ja uppouduin tarinaan välittömästi silmäni tekstiin osuessa, vaikka ympärilläni olisi ollut lasten toimesta mitä tahansa he nyt yleensä tekevät (siis kovaäänistä ja vauhdikasta), minä luin ja uin Nora Websterin maailmassa. Tarina sijoittuu 1960 -luvun Irlantiin ja kirjan mukana voi kokea myös tuon ajan historiaa sekä irlantilaista arkikulttuuria. Tämä on kaikin tavoin viehättävän kiehtovaa. Tóibínin esteettinen ja sensitiivinen kuvaus herättelee kaikkia aistejani ja hiveltää minua jollakin erikoisella syvyydellä. Kirja ei aiheuta huutoitkua, ei raivoa, mutta tunteeni ovat silti hämmentyneenä, uteliaana äärimmäisen valppaina.

Yöpöydän kirjapinoni huokailee hyviä, kiitettyjä tarinoita ja odottaa kiltisti ja nöyränä. Minä rääpäisen sieltä täältä. Ihmettelen lukujumiani, miksei mikään maistu. Ja nyt muistan, että näin käy aina kun jotain minulle merkittävää kirjallisuutta tulee vastaan. Tämä on nyt tapahtunut kolmesti tänä vuonna. Ja joka kerta olen yhtä hämmästynyt, että tällaista voi oikeasti kirjan kautta kokea ja tapahtua. Pudota nyt puusta ilman puuta.


"Baarissa pyydettiin hiljaisuutta. Nora näki, miten Tim Hegarty seisoi nyksinään silmät ummessa. Hänellä oli öljytyt hiukset, kaulassa kapea solmuke ja yllä punavalkoraitainen takki. Hän näytti amerikkalaiselta filmitähdeltä. Silmiään avaamatta hän painoi päänsä takakenoon ja lauloi hiljaisella äänellä, mutta niin että se kuului joka nurkkaan:
Mona-Lisaksi sua sanottavan kuulin
Kuvan tuon hymy onhan sullakin"

- Colm Tóibín: Nora Webster

perjantai 10. tammikuuta 2014

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Ostin Colm Tóibínin Äitejä ja poikia (Tammi, 2013, suom. Kaijamari Sivill) itselleni joululahjaksi, sillä pidin hänen aiemmin suomennetusta Brooklynista aika paljon ja se jätti minuun yllättävän voimakkaan muistijäljen. Kirjailijan tyyli kirjoittaa on jotenkin niin kaunista ja sujuvaa. Lisäksi voisin taas mainita, että blogeissa varsinkin Lumiomenan kirjoitus varmisti suunnitelmani.


Eikä kaduta. Sillä tämä novellikokelma on hieno kirja, hyvin kokoon kursittu ja voisin kuvitella palaavani siihen myöhemminkin. Novelleissa kerrotaan poikien kasvusta, joihin usein äiditkin mukaan kuuluvat. Tarinat eivät lainkaan ole tavan tallausta, vaan mukaan kuuluu erityisempiäkin elämänpolkuja. Kirjaa lukiessani mietinkin, että niinhän se elämä menee, että lopulta kaikkien oma elämänpolku voisi olla kirjan arvoinen, eikä sinänsä ole tavan tallauspolulla kenties koskaan.

Tóibínin novellit loppuivat usein avoimesti, mikä on usein minulle ongelma. En pidä kovinkaan paljon edes elokuvista, joissa ei ole selvää loppua. Aloin miettiä mistä tämä johtuu. Keksinko mielikuvituksissani liian monta vaihtoehtoa, vaikka haluaisin vain yhden? Keksinkö aina vain negatiivisen lopun vai vain positiivisen? Vai enkö keksi loppua lainkaan ja jään tyhjän päälle? Yllättäin tässä kirjassa novellien avoimuus ei sinänsä haitannut kuin ehkä viimeisessä pitemmässä novellissa Pitkä talvi, jossa perheen äiti häviää. Jotenkin tähän minä niin toivoin päätöstä, että kurkin jopa etukäteen jos silmäni "vahingossa" löytäisivät vastauksen. Kirjan loputtua mietinkin, oliko novelleissa kuitenkin joku metaforinen loppu, jota en älynnyt etsiä, tai halunnut ymmärtää. En tiedä. Mutta hyvä kirja oli. (4/5). Ja luen taatusti lisää Tóibínin kirjoja. Ne vievät minut ihanasti uusiomatkalle Irlantiin, tinapillin soittoon.

Ja minulla on ongelma, en ollenkaan tiedä mihin kirjaan seuraavaksi tartun. Olen jo päivän tätä miettinyt.


"Tänä vuonna ei tule talvea", isä oli sanonut edellisenä iltana ruokapöydässä, "papit ilmoittivat että se on palkinto jatkuvista rukouksista ja naapureille osoitetusta ystävällisyydestä."

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

perjantai 22. marraskuuta 2013

Colm Tóibín: Brooklyn

Tämä kirjoitus on kirjoitettu keskiviikkona 10. heinäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.

Colm Tóibín Brooklyn (Tammi, 2011) kertoo 1950-luvulla Irlannista Amerikkaan olosuhteiden vuoksi muuttavasta tytöstä, Eilis Laceysta. Olin kiinnostunut tästä kirjasta sen aihepiirin vuoksi ja lainasin sen kirjastosta jo aiemmin. Vasta nyt lukuhetki oli tälle otollinen. Jo ensi sivuilta huomasin kirjailijan kirjoittavan taitavasti. Toteavan tarkkasilmäisesti ja erittäin psykologisella tavalla. Kirjailija kuvasi hyvinkin pienin elein erittäin aistikkaasti ympäristöä ja tunnelmaa mutta samalla hän myös kuvasi taitavasti ihmisten, ja varsinkin päähenkilö Eilisin, ajatusmaailmaa ja kuinka moninaisien arvauksien ja päättelyjen kautta me muodostamme sosiaalisia tilanteitamme ja suhteitamme. Olin siis lähes alkumetreiltä myyty nainen.



Sinänsä kirjan juoni Brooklyniin muuttavasta tytöstä ei ollut moninainen vaan enemmänkin ajankuvaus. Ja se oli minulle juuri hyvä. Juoneen kuului myös lähes klassinen rakkaustarina, joka ottaa valtaa enemmän lopussa muttei ole mielestäni kirjan pääidea. Kirja kertoi minulle elämän murroksista ja muutoksista, uuteen paikkaan muuttamisesta, koti-ikävästä, roolimalleista, yksilön kasvusta, perhesuhteista ja sisarussuhteista. Kuten sanottu, itse pidin kovasti näistä sangen tarkoista ajatuskuvioiden sekä lisäksi Eilisin tunnemaailman kuvauksista. Oli myös mielenkiintoista lukea kuinka Eilis yhdisti nämä elämänsa kaksi maata, ja maailmaa, omassa persoonassaan, vai yhdistikö lopulta lainkaan?

Rauhallinen ja kaunis kirja ansaitsee ehdottomasti 4/5, joinakin päivinä voisin antaa jopa 5/5. Colm Tóibínia haluan lukea ehdottomasti lisää.

Oletko sinä lukenut Tóibínia? Piditkö?


"Kun hän kuuli eteisestä lähestyvät askelet, hän tiesi että hänellä on kaksi vaihtoehtoa. Hän voisi esiintyä nöyrästi ja antaa ymmärtää että pyytää kuuliaisesti anteeksi vaikka ei myöntäisikään mitään, tai hän voisi ottaa mallia Rosesta, nousta seisomaan ja puhua isä Floodille niin kuin ei kerta kaikkiaan voisi koskaan tehdä mitään väärää."

- Colm Tóibín: Brooklyn (s. 241)