Näytetään tekstit, joissa on tunniste Simons Ida. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Simons Ida. Näytä kaikki tekstit

torstai 14. tammikuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simonsin kirja meinasi jäädä lukematta siitä syystä, kun sitä verrattiin katalogissa Stoneriin. Siis ei sillä, etteikö Stoner olisi viime vuoden pamaus, vaan sillä, että vertaus vaan antaa kirjalle liialliset paineet ja odotukset. No, ja se on vähän ärsyttävää. Mutta voitin kuitenkin lapsekkaan vastarannankiiskeyteni ja luin Tyhmän neitsyen, joka on tosissaan Stonerin lailla nostettu kirjahyllyn pölyistä uudelleen luettavaksi (Gummerus, 2015, ap 1959, suomentaja Sanna Van Leeuwen, kustantajalta saatu).


Kirja on aika jännä kuvaus 12-vuotiaan Gittelin näkökulmasta, joka elää riitelevien vanhempiensa kanssa ja pakenee aika ajoin suutahtaneen äitinsä kanssa Antwerpeniin sukulaistensa tykö. Sukulaiset eivät ole tästä aina niin mielissään ja tuntuu, että vierailijat ovat haittana näiden hieman yläluokkaisten sukulaisten muiden vierailuiden ja ajanvietteiden edessä, mutta ottavat aina perheen vastaan. Ja sitten sitä osataan suoraankin sanoa, kun naamataulu alkaa näyttää liian tutulta.

Gittel kuvautuu minulle haaveilijaksi, taiteilijasilmäksi. Hän näkee ja kokee asioita omalla tavallaan ja saa siinä kasvussaan apua Antwerpenissä eräältä perheeltä. Kirjan yleistunnelma on rento ja humoristinen. Gittel soittaa pianoa, aivan kuten aikoinaan kirjailija itsekin, ja tarinassa sivutaan myös hauskalla ja samalla raadollisellakin tavalla millaista taistoa on olla lahjakas taiteilija, aivan kuten ylemmän luokan kansalainenkin. Kyräily kuuluu asiaan. Kirja sijoittuu 19020-1930 -luvun juutalaisyhteisöön mutta koska aikakausi kuvautuu Gittelin silmin, se kuvataan sellaisenaan kuin se on ja aika pienessä mittakaavassa, eipä sen kummempaa. Eli lähes yhtä selvästi kuin Modianon kirjoissa.

Kirja on minusta oikein mukava pieni helmi lukuvuoteni aloitukseksi. Luin sitä jo osittain joulunaikaan. En kuitenkaan ihan lumoutunut siitä niin kuin jo hyvin moni bloggaaja on jo lumoutunut, mistä lie johtunutkaan? Kun toisaalta kirjan hassutteleva ote oli oikein hauskaa vaihtelua, mutta toisaalta jäikö se kuitenkin minulle vähän puolivillaiseksi? Tyylilaji on minulle se vaikein, koska pidemmän päälle hehe- tason humoriikka alkaa ärsyttää (taidan olla helposti ärtyvää sorttia). Mutta tässä kirjassa taisin kyllä kuitenkin nauraa pari kertaa ihan ääneenkin. Tarinat olivat ihastuttavia, mutta taas samalla ne eivät olleet jotenkaan niin ainutlaatuisia? Vai oliko se se hitsin vertaus Stoneriin?
En tiedä. Mutta oikein mukava kirja.


"Ikävä kyllä minun tukkani ei ollut tummanruskea ja taipuisa vaan piikkisuora ja pikimusta. Kysyin isoäidiltä, tiesikö hän ketään, jonka hiusten väri olisi yhtäkkiä muuttunut. Hänen tietääkseen niin oli tapahtunut vain Monte Criston kreiville, kun tämä oli vettänyt yön luolassa kuolleiden ruumiiden seurassa. Sitä en halunnut kokeilla mistään hinnasta."

- Ida Simmons: Tyhmä neitsyt