Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sahlberg Asko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sahlberg Asko. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Keskenjääneitä kirjoja vuodelta 2016

No niin, nyt se nolo postaus on kirjoitettava. The kirjat, jotka jäivät kesken loppuvuodesta 2016. Kirjapolkuni haaroja, joita en jaksanut kulkea loppuun saakka.


Asko Sahlbergin Pilatus (Like, 2016, saatu kustantajalta) on jo kansikuvaltaan niin hieno ja kaunis, että aloin lukemaan tätä suurin odotuksin ja innolla. Luin viime vuonna myös Sahlbergin Irinan kuolemat, jotka ostin myös ihan vasta erääksi syntymäpäivälahjaksikin, joten tiesin lukevani laatukirjailijaa. Pilatus tosiaan kertoo Pilatuksesta ja sukeltaa tuon ajan syövereihin uskomattoman tarkalla kuvauksellaan ja tietynlaisella kutittavan humoristisellakin otteella. Sahlberg kirjoittaa todella taitavasti ja koska hän ratsastaa historian huminoissa olen törmännyt monessakin kohtaa grandioottisia vertauksia Mika Waltariin, eikä vertaukset ole minusta täysin kaukana. Pilatus koki kuitenkin kohdallani inflaation. Jostakin syystä Pilatuksen tarina ei loppumetreillä enää kantanut ja ajatukseni harhautui jatkuvasti muualle. Ehkä arjen aherrus loppuvuodesta lannisti, enkä jaksanut historiallisen romaanin voimaa. Uskon, että luen tämän kirjan vielä joskus loppuun saakka mutta nyt ei ole sen aika.


Tommi Liimatan Jeppis 2 kohdalla mietin kyllä jo kirjaa pyytäessäni (Like, 2016), että kuinkahan tämän järkäleen kanssa käy. Kirja lähti kuitenkin Liimatalle ominaisella hauskalla ja lennokkaalla otteella eteenpäin. Kirjassahan ollaan vielä vasta alakouluikäisiä, eikä kirja taida edetä vielä Absoluuttisen aikoihin, kuten vähän olin toivonut. Kävin kuuntelemassa Liimattaa kirjamessuillakin, jotta saisin uutta pontta lukemiseen, mutta ei sitä vain vielä ole tullut. Kirja tussahti reilun sadan sivun jälkeen mahdollisesti jonkun musiikkimuistelon jälkeen. Toisaalta minua kyllä kiinnostaisi lukea Liimatan 1980- 1990 -lukujen ajankuvausta ja hänen fiktiivistä elämäntarinaansakin, uskomattoman työn hän on kirjaansa tehnyt, mutta katsotaan milloin järkäle taas minua kutsuu. Vai kutsuuko.


Mihail Siskinin Neidonhius jäi minulta hypettämättä ja kun näin kirjan paksuuden kirjastossa, päätin jättää hypetyksen tältä osaa väliin. Mutta Kaunokirjoituksia (WSOY, 2016, suom. Vappu Orlov, saatu kustantajalta) alkoi kiinnostamaan siinä määrin, että pyysin sen uhkarohkeasti lukuun, koska pituuskin oli alle 300 sivua. Kaunokirjoituksia on novellikokoelma. Takakannessa lukee, että yhdeksän kristallinkirkasta novellia mutta muistikuvani ovat hämyisämmät. Jouduin välillä pinnistelemään pysyäkseni Siskinin perässä mutta taas välillä nautin suunnattomasti hänen nokkeluudelleen ja maailman havainnoilleen. Kuitenkaan tarinat eivät kiehtoneet minua kovinkaan paljon, joten aloin lukea tuota ja tätä ja kirja jäi pinon alle... Tämä kirja saattoi jäädä tähän, kuten myös Siskinin lukemiseni. Häntä oli aikoinaan messuilla mukava kuunnella mutta voihan venäläinen kirjallisuus, miten se joskus voikaan olla melko hämmentävää.
Elämä on, hahaaaa.


"- Naborov se oli nero! Mutta nämä nykyiset ovat kaikki pelkkää paskaa!"

- Mihail Siskin: Kaunokiroituksia (tähän kohtaan lukemiseni oli päättynyt!)

torstai 19. marraskuuta 2015

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Asko Sahlbergin Herodes on ollut kauan "pitäisi lukea" -lukulistallani mutta pituutensa vuoksi olen onnistunut karttelemaan sitä. Ostin kuitenkin kirjamessuilta Asko Sahlbergin Irinan kuolemat (2015, Like, 156 sivua), koska kirjankansista tuli vain hyvä tunne... 


Irinan kuolemat kertovat Irinasta, joka lähetetään Ruotsiin evakkolapseksi vuonna 1944. Ruotsissa kolmen hengen perhe ottaa Irinan ristiriitaisella vastaanotolla vastaan. Hieman pikkuvanha Irina yrittää olla kiltti ja kuuliainen evakkolapsi, aivan kuten vanhemmat lähdönhetkellä opettivat. Uuden perheen sisäiset vaikeudet kuitenkin paljastuvat, kun Äiti-Saskian ja Isä-Augustin oma tytär Hedvig alkaa oireilla todella rajusti. Ympäröivä ruotsalainen maalaiskylä kuvataan kirjassa sangen sisänpäin kääntyneeksi ja lähes sairaaksi yhteisöksi, jossa elää omat lait, eikä lastensuojelua tunneta. Kirjassa sivutaan myös toisen evakkolapsen, Taunon, traagista tarinaa.

Vaikka tarina on (minut yllättäen) lähes psykologista trilleriä, on Asko Sahlbergin kieli todella vakuuttavaa ja kaunista. Tarina tulee iholle. Kirjan lähes psykoottiset kuvaukset ovat todella voimakkaita ja upeita: "Ei pelkoa ihmisten silmistä nähnyt. Sen näki heidän suistaan. Ihmisten suut olivat synkkiä reikiä, jotka oli kaivettu kalpeitten patsaitten takaraivoon." .

Kirjassa kuvataan Irinan elämänkaari ja itse asiassa kirjan nimi on minusta aivan loistava. Kirja alkaa Irinan ollessa jo aikuinen, keskikohta on upeaa lapsuuskuvausta ja lopussa Irina on jo vanha. Olen alkanut selvästikin suosia kronologisen järjestyksen kerrontaa mutta Sahlbergin kirjassa tarinan koonti on tehty taidolla ja eheästi. Koko kirja on oikeastaan ehkä lukuvuoteni parhaimpia kotimaisia uutuuksia, joita olen lukenut. Ja suoranainen huuto lasten oikeuksien puolesta. 
Ja olipa hienoa löytää taas uusi kotimainen kirjailija, jonka tuotantoa voin alkaa kahlaamaan suurella mielenkiinnolla ja melko varmalla tyytyväisyystakuulla.


"Mies kohotti uhkaavasti keppiään. Irina painautui ovea vasten. Hänen sydämensä oli ennättänyt vääntelehtimään kurkkuun. Miehen suupielet vääntyivät ylöspäin ja ylähuuli paljasti hampaat, jotka hän oli juuri varastanut hevoseltaan. Hän väänsi hartiaansa taaksepäin lyödäkseen Irinaa sauvallaan. Irina puristi silmänsä kiinni. Hänen sydämensä puristui suuhun."

- Asko Sahlberg: Irinan kuolemat