Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rothmann Ralf. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rothmann Ralf. Näytä kaikki tekstit

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Tämä on hyvä kirja. Olin katselemassa Atenan sivuilta oikeastaan ihan toista kirjaa blogipyyntö mielessäni, kun Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (2016, suom. Raija Nylander) sattui silmiini ja kiinnostuin. Tuli joku fiilis, joka joskus vain tulee kummallisten kirjojen kohdalla...


Ja kerrankin vaistoni oli oikeassa. Taidan olla rakastumassa saksalaisiin nykykirjailijoihin! Siis apua mitä kirjoituksen laukkaa, ajatuksen neroutta ja, hahaa käytetäänpä tätä sanaa ensi kertaa blogissani, pittoreskilla tavalla! Äläkä nyt luovuta kun kerron, että kirja kertoo 1945 luvun Saksasta. Tämä on sotakuvaus, kyllä, mutta ilman taistelukohtauksia ja jotakin perinteistä sotakuvausta. Tai mistä minä oikeastaan tiedän millaisia sotakirjoja maailmasta löytyykään, koska ei lue niitä. En. Olen oikeastaan niin kyllästetty elokuvien sotakuvauksilla (paras näistä on Band of Brothers -minisarja) että kirjallisuuden parissa haluan käydä jossakin muualla. Natsisaksakin tuntuu ajatukseltaan minulle hieman läpikuvatulta aiheelta, mutta usko pois, älä luovuta tämän kirjan kohdalla senkään vuoksi.

Kirja kertoo kahdesta sotaan vielä liian nuorista poijista, 17-vuotiaista Walterista ja Fietestä, jotka toimivat karjatilalla töissä ja uskovat siihen, ettei sodasta tule mitään jos ei maitoa saada rintamalle. Kun sota etenee, ja se ei etenekään ihan niinkuin oli suunitelmissa, myös nuoria, vanhoja ja rampoja aletaan värvätä, eli pakottaa sotimaan. Niinpä myös vielä niin huimat Walter ja Fiete, jotka juuri alkavat vasta kiinnostua tytöistä, tupakanpoltosta ja polttavasta viinasta, joutuvat ilmoittautumaan mukaan. Tarina jatkuu Walterin kokemuksen kautta, joka saa ajatuksen sekoittajakseen kuulla, että hänen julma isänsä olisi todennäköisesti kaatunut. Walter välttyy itse suoralta taistelulta, joten kuvaukset ovat koko kirjan hieman ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. On kuin pääsisin, joutuisin, lukijana aikamatkalle, jossa ihmettelen ja suoranaisesti kauhistun tuon ajan kuvasta. Tarina on helvetin todellisen tuntuinen. Se ei siloittele, eikä silti pelaa shokeerauksella. Se vain kertoo mitä sota on. Ja se meidän on hyvä aina muistaa. Ampumiselta Walter ei kuitenkaan välty, mutta sen tarinan jätän teille tämän kirjan tulevilta lukijoilta kertomatta.

Kirja piti minut joka ikisellä sivulla tarkkavaisena, se ei notkunut hetkeäkään- ja tässäpä lienee minun rakkauteni nyt näiden kahden saksalaiskirjailijan tuotoksiin, mihin olen tänä keväänä saanut uppoutua. Rothmannin tavoin, lumouduin vasta myös Daniel Kehlmannista, joka kirjoittaa aivan yhtä kaunokirjallisen kauniisti ja pakkasen purevasti kuin Rothmannkin. Hyvät ihmiset, löytäkää nämä herrat. Minä hankin nämä kirjat ehdottomasti omaan hyllyyni ja luen vielä toistamiseen. Menevät luokkaan luottokirjailijat. Ja hyvät kustantajat suomentakaa heitä lisää, sillä muuten minun pitää opetella uusi kieli. Ja ei yhtään jaksaisi.

Pahoittelen kiroiluani. Käytin halpamaista temppua, jotta uskoisitte, että olen tosissani.


"Walter, jonka iholle kihosi hiki ja henkeä ahdisti, avasi asetakkinsa kauluksen. Sitä tehdessään hän tuijotti hevosta, vanhaa eläintä, jonka lantioluut pistivät esiin ja jonka selkä oli painunut notkolle, ja Jörn työnsi oman lasinsa hänen eteensä ja kääntyi taas pelaajiensa puoleen. Hän otti uudet kortit vastaan ja järjesti ne. 'Minäkin luulin ensin, että kuulen väärin', hän mutisi. 'Mutta nyt hän on tietysti mennyttä miestä. Kukaan ei voi pelastaa häntä.'"

- Ralf Rothmann: Kuoema keväällä