Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rauhala Pauliina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rauhala Pauliina. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus, 2013) kertoo lestadiolaisperheen arkielämästä ja lestadiolaisuudesta nykypäivänä, vanhemmuudesta ja mielen järkkymisestä. Tätä kirjaa on kehuttu paljon blogeissa ja kirja on saanut myös muuta julkisuutta. Koska elän itse pikkulapsielämää, kiinnosti Rauhalan lapsiarjen kuvaus minua. Lisäksi minusta on mielenkiintoista lukea erilaisista uskonnoista myös kuvitelman kautta kerrottuna.


Taivaslaulu kertoo siis Viljan ja Aleksin perheestä, jolla on neljä lasta pienellä ikäerolla. Lapsia on siunaantunut hyvin herkästi ja lopulta perhe huomaa odottavansa kaksosia. Kirjassa kuvataan lapsiarkea Viljan uskonnollisten ja hartaiden ajatusten kautta, mutta samalla mukana kulkee perheen väsymys ja aikuisten tunnontuskat muun muassa siitä, ettei jokaiselle lapselle tunnu riittävän tarpeeksi aikaa, saati itselleen tai parisuhteelle. Minusta uskonnollisuutta on kuvattu kirjassa kauniisti ja hyvällä maulla. Kirjassa kulkevat mukana anonyymin kriittisemmät blogikirjoitukset, joissa pohditaan lestadiolaisuutta nykyajan maailmassa, tämän hetkisten tietojen valossa. Nämä blogikirjoitukset mielestäni täydensivät arkikuvaukset yhteiskunnallisempaan ja uskoyhteisöllisempään tasoon tarkemmin ja ovat hyvä seikka. Toisin kuin kirjan alussa ja lopussa olevat tunnelmalliset pätkät jäivät minulle epämääräisiksi.

Itselleni kirjassa on ikään kuin uskoon tai muuhun liittymättömänä myös erillinen tarina vanhemmuuden haasteista ja miten perheet yksin jäätyään voivat olla voimavarojensa äärirajoilla. Kirjan päähenkilö Vilja lopulta sairastuu ja joutuu pakkohoitoon psykiatriselle osastolle. Tästä juonenkäänteestä mieleeni tuli Eve Hietamiehen Yösyöttö, joka alkaa niin, että synnyttänyt äiti sairastuu ja pakenee todellisuutta jättämällä vauvan ja isän kahdestaan. Myös Rauhalan kirjassa Vilja miettii pakenemista yhtenä ratkaisuna.

Kirja on minusta koskettava ja hyvä. Kirjassa on paljon kauniita lainauksia ja myös sellaista runollista otetta. Minulle kieli ei kuitenkaan ole kovin voimallinen, kuten olin olettanut, vaan enemmän tarinan mielenkiintoisuus kannatteli nopeasti edennyttä lukemistani loppuun saakka. Mietin Viljaa ja Aleksia ja pohdin sitä, kuinka aikuinen ihminen tarvitsee perheensä rinnalle usein myös jotain omaa. Ja jos kaikki oma, minuus, ja tässä tapauksessa luovuus, kukistetaan arjen pyykkivuorien alla, voi lopputulos olla surullinen. Voi jos Vilja olisi saanut ateljeensa heti taloonsa muutettuaan ja vetäytynyt sinne välillä itsekseen toteuttamaan taitavaa itseään. Millainen tämä tarina olisi silloin ollut? (3/5).


"Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä."

- Pauliina Rauhala: Taivaslaulu