Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rannela Terhi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rannela Terhi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Terhi Rannela: Frau

Pidin kovasti Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talosta. Kun huomasin, että Rannelalta oli tullut nyt toinen historiallinen romaani, pyysin kirjaa kustantajalta luettavakseni, koska kiinnostukseni kirjaa kohtaan oli niin suuri, etten halunnut jättää lukemista sattuman varaan. Fraun (Karisto, 2016) päätarina kertoo SS-kenraalin vaimosta ja leskestä Lina Heydrichtistä, jota Erich Richter lähtee haastattelemaan. Kirjaa on luettu muissakin kirjablogeissa ja varsinkin Leena Lumen arvio sai minut toivomaan kirjalta kovin paljon.


Tarinan asetelma muistutti minulle Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski -kirjan, jossa myös kirjailija pyrkii haastattelemaan kuuluisaa henkilöä suursuosio mielessään. Kirjojen vertailu on jo lähtökohdiltaan täysin epäreilu, koska Kehlmannin kirjoitustyyli hipoo minulle lähes tulkoon täydellisyyttä. Rannelan Fraussa tarina etenee kiitollisen lyhyin kappalein ja samalla rauhalliseen tahtiin. Rakenne kuvautuu hyvin harkittuna ja koko kirjasta huokuu suuri työteon määrä, jota lukijana jälleen kerran kunnioitan. Teksti on säntillistä ja napakkaa, lähes marssillista, ja samalla se onnistuu luomaan kauniita, sulavia maisemia, joissa minun lukijana oli hyvä olla. Kuitenkin kirjan tarina tuntuu hieman yksitasoiselta ja kylmältäkin, kun muistelin millaisiin tunnekokemuksiin Punaisten kyynelten talo minut sai. Fraun henkilöhahmot jäävät minulle yllättävän kaukaisiksi, enkä saavuttanut sitä hullaantumista mitä oikeasti kirjalta odotin. Lukukokemukseni oli siis varsin keskinkertainen ja pidin selvästikin Rannelan ensimmäisestä romaanista enemmän. Punaisten kyynelten talossa oli minusta jotain sydäntä raastavaa ottautumista (vaikken totuuden nimissä enää muista kirjan tarinaa kovin hyvin), joka taas Fraussa, ehkä päähenkilö Linan persoonan kliinisyyden ja jäykkyyden vaikutuksen vuoksi, jäi kaukaisemmaksi.


"Lina ei kertonut vieraalleen, että joka yö hän näki miehestään unta. Uni oli kuin meri, jossa Lina ui Reinhardia kohti, mutta tämä loitontui kaiken aikaa. Käänny takaisin, mies kuiskasi. Anna minun jo mennä. Linan suu täyttyi suolaisella vedellä, hän vajosi pinnan alle ja säpsähti hereille.
Hän ei olisi täällä enää kauan.
Unessa kipuja ei ollut. Vsi kannatteli vuosikymmenten painoa kuin höyhentä. Oliko kuolemakin sen kaltainen? Hellä."

- Terhi Rannela: Frau

perjantai 13. joulukuuta 2013

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela oli minulle kaukaisesti nimenä tuttu. Omat lapseni ovat vasta leikki-ikäisiä, joten en ole hänen nuortenkirjojaan kuitenkaan lukenut, vaikka kirjailija on selvästi tehnyt jo pitkän ja vaikuttavan uran. Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) tarttui mukaani kirjaston uutuuksista hienon kantensa ja pienen muistikuvan takia, että olin kiinnostunut tästä kirjasta jonkin blogitekstin vuoksi (pahoittelen, että en osaa koskaan viitata kenen blogi oli kyseessä, olen huonomuistinen näissä asioissa). Kuitenkin, on varmaan taas tunnustettava, että minulla oli hienoinen epäluulo kuinka suomalainen kirjailija voi kertoa vakuuttavasti maapallon toisella puolella olevasta elämästä, mutta tartuin kirjaan uteliaisuudella.


Rannela kirjoittaa minusta hyvin selvästi ja kirjaa oli hyvin helppo ja nopea lukea. Väistämättäkin tuli mieleeni, että kirjoitustapa oli peruja nuortenkirjoista. Se ei silti tarkoittanut yhtään sitä, etteikö teksti olisi ollut varteenotettavaa ja uskottavaa. Olin ihan vakuuttunut kirjailijan tiedon määrästä, sillä minun tietouteni Kamputseasta ja sen historiasta ja kulttuurista on oikeastaan olematonta. Kirja lähtee itse asiassa kannessa olevasta kuvasta ja kertoo fiktiivisesti naisen tarinan. Kirja kertoo myös kuinka ennen vallankumousta Kamputseassa, kuten monissa muissakin maailman kolkissa, tehtiin suoranaista kansanmurhaa kitkemällä mahdolliset kansallisviholliset pois diktatuurin aatteiden alta. Ihmisen hirviömäisyys on jokaiselle historiaa hiemankin lukeneelle tiedostettu asia, mutta se ei siltikään tee asiasta sen helpompaa kohdattavaksi ja käsiteltäväksi, edes fiktiivisellä tasolla. Myös tässä kirjassa, kuten Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaressa, pääosissa ovat nuorten lasten äidit. Rannelan kirjan ensimmäisessä osassa vangittu äiti kuljettaa välillä puolikuollutta poikaansa kuulusteluista toiseen ja kirjan loppuosassa kerrotaan tarinaa tämän äidin isomman tyttären näkökulmasta.

Kirja oli itselleni yllättävän koskettava, itkin ihan kunnolla, moneen kertaan. Rannela kertoi hirveän tarinan ja kaivoi varmasti kaikkien äitien (ja isien) sisälmyksiä varsin aistikkailla kuvauksillaan. Tarina oli niin kiinnostava, että kurkin kirjailijan jälkisanatkin jo ennen kirjan loppua ja tulipa minun käytyä Rannelan blogisivuillakin. Vaikka kirjallisesti kirja ei ollut minulle hyvin koskettava tai lumoava (tiedätkö kun joskus kieli oikein tanssii eteenpäin- sitä kokemusta en tästä saanut). Mutta itse tarina oli uskomaton ja rohkea. Mahtavaa. 3,5/5.


"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."

- Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo