Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelo Riikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelo Riikka. Näytä kaikki tekstit

lauantai 14. helmikuuta 2015

Riikka Pelo: Taivaankantaja

Huih, luin uskomattoman kirjan, jonka ostin kirja-alesta pokkarina. Riikka Pelon Taivaankantajat (Teos, 2006). Kirja kertoo 1960 -luvun lopulla elävän tuomiotaan odottavan, ehtoopuolella elelevän Maammon ja lapsenlapsen Vendlan tarinan, joka ei ole sisällöltään kaunis, vaikka itse kuvaus on kuin maalaus, joka vie ajantajusi. Maammo ja Vendla elää sulkeutunutta ja varsin köyhää elämää, jota uskovaiset lähimmäiset yrittävät pelastaa muun muassa ottamalla tytön huostaansa.


Kirjan on kuin kukka, jonka terälehdet ovat kauniita, kesäyön kasteissa kimaltavia runoja. Kieli on sujuvaa ja helkkyvää. Myös tarina itsessään kiehtoo ja koskettaa jotain hyvin klassikkomaisia piirteitä vanhoista suomalaisista opuksista, joissa kesäyö on ja heinä kukkii. Maalla eletään ja koetaan kaikkea sitä elämänkirjoa mitä nytkin mutta jollakin tavalla suoremmin, vaiko jopa rehellisemmin. Kirja on kuin hellejakso, jossa helle turruttaa ja lämmittää, tuntuu mukavalle ja vielä pulahdus järvessä antaa vireyttä jaksaa tehdä seuraavan askareen. Mutta samalla, samalla tiedät, että ukkonen seuraa aina hellettä ja niinpä se tulee tässäkin kirjassa, saaden minut lukijana ahdistumaan,  lähes repimään hiuksia henkilöhahmojen kanssa.

"(...) käsi on jalka on pää on napa on varvas on silmä on sydän on viisi on 
yhdeksän on käärme on laulu on tulimeressä on viimeisellä tuomiolla."

Mitä henkilöhahmoja! Kirjassa on minulle kolme vahvaa. Maammo, tuo vanhuudessaan jo hyvin höperö ja elämänruntelema mummo. Vendla (upea nimi!), joka tanssii auringonsäteissä mielikuvistusystävineen ja kärsii hymynsä alla Siionin laulujen soidessa ja saarnojen pieksäessä pienen ja niin viattoman, ymmärtämättömiä korvia. Ja lopulta Ihmisenpoika, se perisuomalainen renttu ja hivenen rassukka, väkijuomiin kadonnut nuori mies, jolla oli joskus jotain, ja sen hän näkee elämäänsä sotkeutuneessa Vendlassa.

Lukekaa tämä jalokivi. Uskomattoman ihana, hengästyttävän upea ja jää mieleen kuin eletty elämä. Nostattaa kyyneleet jo pelkästä kunniasta kuinka joku voi kirjoittaa näin upeaa tekstiä.


"Laululla Vendla työntää tieltään Paapan avunpyynnöt ja Yömiehen hajun, joka liikkuu puide varjoissa. Kun laulaa on olemassa enemmän, eikä ole olemassa kuin laulu. Kun ei laula, on vaikea erottaa mistä alkavat vedet ja metsät, minne itse loppuu."

- Riikka Pelo: Taivaankantaja

*postausta muokattu lukijakommentin jälkeen, eli nyt on Vendlan kaunis nimi kirjoitettu oikein!

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Luin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013) jo useampi viikko sitten. Mutta en pystynyt kirjoittamaan blogiini mitään. Mitä minä nyt osaisin, kun kirja on Finlandia-voittaja ja kaikkea?


Ostin kirjan omakseni ihanasta pienestä kirjakaupasta. Päätin asian jo silloin, kun näin kirjan kannen ensimmäistä kertaa ja luin pari lukukokemusta blogeista. Kirjan kansi lumoaa minut (kuvittanut Camilla Pentti). Mutta kirjan koko pelotti. Kuuntelin myös Riikka Pelon haastattelun ylen radiokanavalta. Haastattelu toi lisäpaineita kirjan lukemiseen. Muistin, että kirja maalailisi venäläisen runoilijan ja hänen tyttärensä suhdetta kuvitteellisesti ja kuinka heidän elämänsä ajautuisi erilleen. Aika vaikea aihe, aika pitkä kirja.

Kirjaa lukiessani, olin vieläkin hieman vaikeana. Mutta Riikka Pelon paikka- ja ihmiskuvaukset syöksyivät iholleni. Pidin äidistä, Marinasta, odotin milloin hänet leimataan. Mutten leimannut. Kuvaus kertoi boheemista elämästä, se kertoi myös elämästä sodan alla, se kertoi Venäjästä, se kertoi vakoilusta, se kertoi taiteellisuudesta Venäjällä. Välillä Pelo kirjoitti kuin runoa. Aika leijui kuin tanssi. Jokapäiväinen arki oli läsnä ja myös olosuhteiden tuoma vainoharha.

Tämän kirjan jälkimaku on pitkä. Olen maistellut tätä siitä lähtien, kun sen maltoin iltani ratoista luovuttaa. Jälkimaku on niin pitkä, että mieleni tekisi tarttua kirjaan heti uudestaan! Minusta tämän kirjan lukukokemuksen kuvaaminen on tosi vaikeaa, koska se kokemus elää koko ajan. Ymmärrän täysin, että kirja on palkittu ja kehuttu. Olen todella vaikuttunut, ja samalla hieman hämilläni. Ihan kuin osa minusta eläisi vieläkin Marinan ja Aljan siteessä. Siteessä, joka katkesi, vai katkesiko sittenkään? Siteessä, joka oli tiiviis kuin esikoisen ja äidin välinen sidos voi olla, ja hengästyttävä, ja kaunis.


"Voihan tuo puukin kaatua yöllä talon päälle, Alja sanoi.
Ja kaikki hävitä yhtäkkiä.
Mikä noista? Marina kysyi. Ne ovat tukevasti maassa kiinni kaikki.
Tuo mänty, Alja sanoi, kaikkein korkein, kuuletko miten se valittaa ja huokaa? Se on väsynyt, haluaa jo jättää vartiopaikkansa."

- Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme