Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ollikainen Aki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ollikainen Aki. Näytä kaikki tekstit

perjantai 15. toukokuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu

Aika kovia kirjoja olen viime aikoina lukenut ja ilahduttavasti tämä laatu on löytynyt kotimaisesta tuotannosta. Aki Ollikaisen nähtyäni Siltalan katalogista huokasin ja hihkasin innosta. Olin nimittäin täysin myyty Ollikaisen esikoiskirjasta, joten toisen kirjan odottaminen tuntui melko pitkältä. Pitää kyllä täysin tunnustaa, että myös odotukseni olivat Mustalle sadulle (2015, saatu kustantajalta) aivan törkeän epäreilun korkealla, sillä esikoiskirja oli niin mahtava. Lähes pelotti aloittaa kirja. Mutta mitä pelkoa minun olisi kannattanutkaan kirjan aloitukseen ladata, ei ei, ei kirjalle, joka alkaa niin, että luissa jytisee ja tekee mieli itkeä pikkuisen onnesta. Jo toisella sivulla mennään tässä tahdissa: "Jossain lähellä, koivupuun alimmalla oksalla istuu murhamiehen haamu. Mies ja nainen eivät sitä näe, kesäisen aamuyön ensimmäiset auringonsäteet loistavat sen läpi, se muuttuu linnuksi, sukeltaa kirkaisten läpi lehvistön ja häviää ennen lopullista päivännousua."

Tarinan arvoisen kirjankannen on tehnyt Elina Warsta.

Aki Ollikaisen Musta satu sukeltaa mustaan historiaamme jälleen kerran ja haukkoo happea välillä lähempänä nykypäiväämme. Tarina kertoo Tattarisuon tapahtumista, joista onnekseni en edes muista kuulleeni. Imin tarinaa mutta eniten imin, janosin, rakastin Ollikaisen persoonallista, kaunista, soluvaa kirjoitusta. Minulle Ollikaisen kirjoitustyyli on hyvin rikasta ja moninaista, sanavalinnat hykerryttävät ja tuo niin tarkkakatseinen tunnelmien maalailu- siihen minä ihan humalluin! Voin sanoa, että kirjan loputtua olin ihastunut ja helpottunut, sillä kirja täytti minulle sen mitä toivoin. Se yllätti, siinä oli ehkä kappale jota ihmettelin, siinä oli uutta ja vanhaa, tasoja joita en varmasti ensilukemalla tajunnut ja silti annoin vaan mennä.

Uskonpa, että blogeista löytyy jo Ollikaisen Mustan sadun lyhennelmiä riittämiin, joten en halua siihen tapani mukaan tämän enempää pureutua. Kirja on jälleen kerran IHANAN lyhyt ja ytimekäs (157 s.). Välillä tuntuu, että joka sana on viilattu juuri oikeaan asentoon ottaen huomioon edeltäjänsä ja tulevan. Henkilöhahmotkin olivat mukavan kiinnostavia, sangen tavallisia, vähän reppanan epäonnistuvia, vaikka jostakin syystä onnistuin töppäilemään välillä onnettoman nimimuistini kanssa. Kirjassa oli myös kaunis tapa kytkeä kappaleet toisiinsa. Olen äärimmäisen ilahtunut siitä, miten erilaisia ja kokeilevampia kirjoitustyylejä olen saanut viime aikoina lukea. Myös tässä on vähän sieltä ja täältä: jännitystä ja magiikkaa, samalla sangen arkista ja haisevaa. Aivan kuten Nälkävuodessa, myös tässä rumasta on tehty kaunista. Toivon, että Ollikainen saa tästä kirjasta Finlandia-ehdokkuuden.

Noin nyt tämä on kirjoitettu. Ai hirveä miten korkealle kynnys ehti viikossa mennä. En uskaltanut heti lukemisen jälkeen kirjoittaa mitään, etten kehuisi liikaa huumassani. Sitten tuntuikin etten osaa kirjoittaa kirjasta mitään ja lopulta pakotin itseni tähän. Sillä tosiaankin kirja ansaitsee lukijoita ja julkisuutta, vaikka vähän höperöisemmältäkin blogikirjoittajalta, sillä ihan totta minä meinasin vähän huutaa kirjan loputtua- hykerryttävästä lukukokemuksesta!


"Taivaalta ripsi taas vettä. Napsautin autoon virran ja laitoin pyyhkijänsulat. Katselin niiden hypnoottista liikettä, kunnes ikkuna oli niin kuiva, että kitka aiheutti vinkunaa. Oikean käden rystyset olivat mustelmilla, olin iskenyt yöllä nyrkkini seinään. Suljin silmäni ja painoin niitä kämmenellä, kunnes aloin nähdä tähtiä ja palasin niiden läpi takaisin lapsuuteen. Avaan sälekaihtimen ja päästän katulampun valon sisälle huoneeseen."

- Aki Ollikainen: Musta satu (Siltala, 2015)

perjantai 22. marraskuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 27. joulukuuta 2012 ja on liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Ollikaisen esikoiskirja Nälkävuosi (Siltala, 2012) on ulkoasultaan tyylikäs kirja, aivan kuten Hotakaisen Siltalan kustantamat kirjat. Ollikainen aloittaa ja lopettaa tyylikkäästi prologilla ja epilogilla mutta omasta mielestäni prologi epäonnistuu. Itse en välitä lukea kirjan alkusivuilla sänkypuuhista, tai kalun vatkauksista, vaan mieleeni nousi heti aluksi onko tämä kirja taas yksi niistä helpoilla "kohuttajilla" ratsastajista. Mieleni teki lopettaa kirja prologiin mutta koska kirja oli oma, itse maksettu ja aihepiiriltään mielenkiintoinen, en luovuttanut. Onhan kansikin niin tyylikäs... Lisäksi kirjan sivumäärä on hyvä, 138 epilogin kanssa. Mielestäni hyvä kirjanpituus on alle 250 sivua, pitemmät kirjat sisältävät usein liikaa täytettä. Toki poikkeuksiakin on olemassa, satoja.

Ollikainen kuvaa nälkävuosia kahden perheen kautta. Parempiosaisten veljesten, lääkäri-Teon ja apulaiskamreeri Larsin, ja köyhän perheen, Marjan, Juhanin, Mataleenan ja Juhon tarinan kautta. Kuten kirjan nimestä voi olettaakin, ei tarina ole kummankaan näkökannasta lopulta kovin kaunis. Nälkä ja kurjuus keskitalven pakkasissa alkaa kuulostaa kammottavammalta kuin yksikään zombietarina televisiossa. Ihmisestä tulee ihmiselle susi, ja sekin alkaa tuntua ymmärrettävältä. Kuolemaa, likaa, tauteja ja pelkoa. Perheen kohtalon lukeminen tuntuu sydäntä kuristavalta näin pienten lasten äidin näkökulmasta. Tarina koskettaa ja nostaa kyyneleet silmiini.



Jollakin ihmeen tavalla Ollikainen osaa kaunokirjallisten lahjojensa kautta kuvata traagista näkymää valkeaan vaippaan kauniisti pyyhkien. Kuolemassakin näkyy armoa, kohtaloissa polkuja, jotka johtavat toisten onneen, toivoon tulevasta. Ollikainen yllättää vahvalla taidollaan kirjoittaa kauniisti, jopa hieman vanhahtavalla tavalla. Lukeminen on helppoa ja Oliver Twistmainen tarina kulkee maisemien ja hyvien henkilökuvausten kautta luonnollisesti edeten. Kirja on heikohkosta alusta huolimatta oikein hyvä kokonaisuus ja varmasti lukemisen arvoinen. Onneksi luin loppuun, vaikka epilogi jäikin minulle hieman arvoitukselliseksi. Kuka oli kesän aaltoihin kastautuja?

Kun katsoin Ollikaisen kuvausta, ajattelin, että onpa hän nuori kirjoittaja. Syntynyt 1973. Sitten mietin uudestaan ja ajattelin, että niin. Eipä tässä taida olla enää itsekään ihan niin nuori kuin välillä kuvittelee. Eli kirjoittaja taitaakin olla oikein hyvässä iässä kirjan tekoon ja se näkyy kirjan kokonaisuudessa, kielessä, selkeydessä ja eheydessä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Ollikaisen jatkoa kirjailijana.

Silti, kun luin ensimmäiset sivut toisesta Finlandia-palkintoehdokkaasta ja sen voittaneesta,  Jäästä, huomaan kirjoittajien välisen eron tekstin sulavuudessa ja runsaudessa. Ei sillä, että kaikkien tulisi kirjoittaa samalla tavalla. Ollikainen tekee sen yksinkertaisen tyylikkäästi värein valkoinen ja musta; Lundberg tunteita ja kauneutta tauotta hivellen, kultareunaisia sateenkaarenvärejä käyttäen. Tästä Jää kirjasta kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Oletko sinä lukenut Ollikaisen Nälkävuotta? Oletko lukenut muita tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita? Haluaisitko lukea Nälkävuoden arvioni perusteella?

Kirja saa minulta pisteitä, hieman höllisti antaen, 4/5.


"Taivas on käärmeensilmän värinen. Ensimmäinen tähti syttyy, ja Marja tuntee miten käärme katsoo häntä ja Juhoa. Marja katsoo takaisin, käärmettä silmästä silmään, mutta sitä ei voi hämätä."

- Aki Ollikainen: Nälkävuosi