Näytetään tekstit, joissa on tunniste Murakami Haruki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Murakami Haruki. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Murakami, tuo aalloilla keinuttelija, minnepä vie uutuus Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -tarinakokoelma? Odotin kirjalta paljon, sillä edelliset Murakamit olivat olleet miellyttäviä tapauksia mutta tämä kokoelma sai minut aaltoilemaan.


Miehiä ilman naisia sisältää seitsemän eri tarinaa, joissa puhutaan rakastumisesta, yksinäisyydestä, menetyksistä ja usein melankolisella, tietysti tyylikkäällä taustavireellä. Ensimmäinen tarina alkoi vetävästi ja tarinan naishahmo lähestulkoon lumosi minut erikoisuudellaan mutta vauhtiin päästyään (auton) tarina loppui ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että kyllä, kirja on täynnä novelleja. Ghh.

Luin tämän kirjan jo joku kuukausi sitten ja ehkäpä syy kirjoittamattomuuteeni oli myös se, etten kokenut kirjan myötä suurta innostumista tuon ensi tarinan lisäksi kuin ehkä hetkellisesti yhdessä tarinassa mihin sekoittui myös Murakamille osittain tyypillistä fantasian sotkemista. Siinä mieleni taas heräsi ja sain sopivaa ravistelua, maagisuutta!, jahaa! Mutta ei sekään ilo kauan kestänyt.

Nyt näin kauhean myöhään kirjasta kirjoittaen voin todeta, ettei jälkimakukaan ole muuta kuin laimea. Usea tarina on jo täysin unohtunut, enkä näe mitään syytä alkaa niitä uudestaan muistelemaan kuin pelkästä merkkinointimielestä, josta voisin toki mediakappaleen edessä tuntea syvää velvollisuudentuntoa, mutta en tunne. Kirjoitan lukukokemuksia, harvoin tiivistelmiä, tai edes varteenotettavia keittiöarvosteluja. Tämä blogi on pelkkää yhden kansalaisen tuumailua kirjojen ääreltä.

Mutta kansi on ihana!


"Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Kafuku otti baseball-lippalakin päästään, tarkasteli sen muotoa ja pani sen takaisin päähänsä. Vieressä oli valtava rekka-auto, jossa oli liikaa renkaita laskettavaksi yhdellä vilkaisulla. Keltainen avo-Saab näytti sen rinnalla kertakaikkisen haavoittuvaiselta ja hauraalta. Se oli kuin pieni huvivene tankkerin vieressä."

- Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016, englannin kielinen 2014, suomennos Juha Mylläri)

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

Murakami on minulle erikoinen kirjailija, kuten olen aiemminkin sanonut, että osa tuotannosta kolahtaa ja osa ei sitten ollenkaan. Tällä kertaa tartuin Murakamin englannin kieliseen versioon What I Talk About When I Talk About Running (Vintage, 2009).


Kirja on omanlaisensa Murakamin omaelämänkerta, joten sinänsä mikäli fanittaa herra Murakamia, tämä kirja tulee lukea. Siinä missä Murakami valottaa hieman jotain miten hänestä tuli kirjailija (jazzbaarin omistajuuden jälkeen), miten hän kirjoittaa ja millaista on olla melko kuuluisa kirjailija, hän kirjoittaa myös intohimostaan juoksemiseen. Oikeastaan Murakamin elämä tuntuu kirjan mukaan pyörivän pitkälti juoksuharrastuksen ympärillä. Herra juoksee lähes joka päivä ja lähes jatkuvasti joku kiintopiste mielessään. Kirjassa kerrotaan sympaattisen huvittavasti melko tarkastikin millaisia vaivoja mikäkin maratoni aiheutti, tahi triathlon, ja herra uskaltautuu kertomaan niin onnistumisistaan kuin epäonnistumisistaan. Vaikka kirja on melkein tylsä! Se on yhtä aikaa älyttömän koukuttava! Jostakin kummasta syystä haluan lukea innokkaasti miten Murakami juoksee Ateenasta jumalattomassa helteestä tai kuinka hän selviää jännityksestään triathlonissa. Sillä samalla kun Murakami kertoo päänsisäisistä ajastuksistaan, hän osaa tallentaa myös pieniä mutta niin merkityksellisiä havaintoja ympäristöstä ja osaa kuvata sellaisia arkiasioita, jotka saavat myös minun sukkani pyörimään jaloissa.

Tämä kirja toimi loistavasti juoksukauteni aloituskirjana. En oikeastaan ole ollenkaan mikään juoksija, että asiasta kannattaisi erikseen mainita, mutta olenpahan kuitenkin alkanut vähän hölkkäillä viime vuosina, vaikka vannoin vuosia etten tule juoksemaan metriäkään. Sillä rakastan kävelyä ja kävelyitä. Ja inhoan kroppani rääkkäystä äärimmilleen. Mutta kuten eräs viisas bloggaaja joskus minulle totesi "se on Sinun vitosesi", joten nykyään nautin niistä pienistä juoksuista, joita minäkin jaksan hölkytellä.

Olen lukenut tosi vähän kaunoa muilla kielillä kuin suomeksi. Tämä johtuu ehkä siitä, että opintokirjani ovat usein englanniksi, joten vapaalla haluan päästä vähän helpommalla. What I Talk About When I Talk About Running juoksi kuitenkin silmissäni aivan yhtä hyvin kuin suomennettu kirjallisuus, joten tstä innostuneena menin ja tilasin lisää kirjoja enkuksi. Katsotaan pääsevätkö koskaan lukuun! Ja huomenna taidan juosta sen minun vitoseni (yllättäin kirjan jälkeen Murakami on hölkännyt juoksulenkeilläni aika usein mukana lähes tsemppaavalla äänellään! - okei myönnän, että tämä kuulostaa vähintäänkin hölmöltä).


"So, like my three meals a day - along with sleeping, housework, and work - running was incorporated into my daily routine. As it became a natural habit, I felt less embarrassed about it. I went to a sports store and purchased running gear and some decent shoes that suited my purpose. I bought a stopwatch, too, and read a beginners' book on running. This is how you become a runner."

- Haruki Murakami: What I Talk About When I Talk About Running

maanantai 16. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Minullahan on semmoinen erikoinen suhde Murakamin kanssa, että fanitan niin hulluna ja sitten välillä vähän ihmettelen. Mutta en miettinyt montaakaan sekuntia haluanko lukea uusimman Murakamin suomennoksen Maailmanloppu ja ihmemaa, jossa on yksisarvisia (Tammi, 2015, suomennos Raisa Porrasmaa, ap 1985, kirja saatu kustantajalta). Mutta vähän emmin kun huomasin, että sivuja on 546.


Okei, on siis Maailmanloppu ja ihmemaa. Ne ovat kirjan kaksi näyttämöä ja kirja lähtee kiinnostavasti Yoko Ochidan piirtämällä kartalla, jossa maailmanloppu on havainnollistettu tiilimuurien sisällä olevaksi paikaksi, jonka keskiössä on muun muassa kirjasto.

Ensimmäisessä kappaleessa kirjan päähenkilö, yksin asusteleva mies, joka nauttii juomista, musiikista ja kirjallisuudesta ja työskentelee hieman nörtiltä kuulostavana Laskijana, astuu hissiin, josta ei ota selvää liikkuuko se ylös vai alas, vai pysyykö paikoillaan. Ihmemaan dystopiassa teknologiaa yhdistetään ihmismieleen, josta saadaan aineksia lähes rikosdraaman tyyliseen juonipohjaan.

Maailmanlopussa elämä on rajatumpaa. Päähenkilömies erotetaan varjostaan ja ohjataan silmämunat halkaisten lukemaan unia pääkalloista. Kullakin maailmanlopun henkilöllä on oma tietty paikkansa ja elämänkulku verkkaanlainen, seesteinen ja näin turvalliseksi selitetty. Pihalla kulkevat yksisarviset, jotka talven tultua alkavat kuolla, yksi toisensa jälkeen. Aivan kuten joka talvi.

Murakamin kirjoitustyylihän on loistava ja lukijaansa arvostava. Se on jatkuvassa liikkeessä ja tyylikkyys seuraa silti mukana. Koskaan et tiedä mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Rakastuin kirjan alussa kummankin maailman tunnelmaan, kuvailuihin, päähenkilöihin ja kaiken kummallisuuteen. Murakamin huumori kolahtaa minuun lähes räjähtävästi. Kuitenkin tarinan muututtua hiukan enemmän fantasiamaiseksi, muistuttaen jopa tietokonepelejä, kyllästyin pikkiriikkisen mutta jaksoin jatkaa, inhottavista verijuotikkaista huolimatta. Ja kirjahan kantaa loppuun saakka, tyylikkäästi, jopa surun kivun, ikävän jättäen.

Niinpä taas jatkan fanittamistani, ja ihmettelyä. Kirja on jälleen kerran kaikkea täydellistä ja samalla vähän liikaakin ja sitten taas hypetyksensä ansaitsevaa. Kaikille Murakamin fanittajille kirja on ehdoton mutta samalla dystopia/fantasialukijoiden kannattaisi kokeilla tätä kirjaa, varsinkin jos Murakami ei ole aiemmin tullut tutuksi. Fantasialukijoille tämän luulisi olevan klassikkokamaa. Kirja luo sellaisen maailman, jossa tietoisuus ja ihmismielen moninaisuus laitetaan tarkasteluun ja se tehdään ainutkertaisella tyylillä.


"Kukaan ei voi vahingoittaa muuria. Noustakaan sille ei voi, koska tämä muuri on täydellinen. Paina se mieleesi. Kukaan ei pääse täältä ulos. Siksi täällä ei ajatella turhia."

- Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

perjantai 22. marraskuuta 2013

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 9. toukokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Luin ensimmäisen Haruki Murakamin kirjan nimeltään Kafka rannalla (Tammi, 2009). Tietenkin Murakamin  nimi oli nousuut tietoisuuteeni kirjablogien kautta. Murakami kun tuntui olevan kirjabloggareiden lähes suosikki kirjailija. Norwegian Wood on kaikunut blogien riveillä viime vuoden ilmestymisestään lähtien.

Palataan kuitenkin teokseen Kafka rannalla. Yli 600 sivuisen mielikuvituksellisen kirjan juonta on vaikea kuvata lyhyesti. Yritän silti.
Kafkaksi itsensä nimeävä 15-vuotias poika haluaisi olla maailman kovin jätkä. Poika nimeltä Varis, Kafkan alter ego, kannustaa Kafkan karkumatkalle. Matkalla Kafka tapaa mielenkiintoisia henkilöitä ja ajatuu lopulta fantasiamaisen kirjan huipentumaan, jossa avataan rinnakkaistodellisuuksien ovia. Matkaa varjostaa Kafkan isän ennuste, jossa Kafka yhtyy äitiinsä ja siskoonsa- henkilöihin, jotka ovat jättäneet Kafkan ja hänen isänsä useita vuosia sitten.
Kirjan toinen tarina kertoo vanhasta, yksinkertaisesta miehestä nimeltä Nakata. Nakatalle on tapahtunut jotain pienenä poikana ollessaan, jonka vuoksi hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Hän elää kuvernöörin aburahalla ja etsii kadonneita kissoja. Siinä hän onkin varsin hyvä, koska osaa omaksi hämmästyksekseenkin puhua kissojen kieltä.




Kirjan juoni on mielestäni kovin mielenkiintoinen (enkä halua kertoa siitä liikaa), se pitää otteessaan ja yllättää kerta toisensa jälkeen. Murakamin kirjoitustyyli on sulava ja helppolukuinen,vaikka siinä on myös jonkun verran kikkailua, kuten tummennettuja tekstejä, raportteja ja toistoja. Vaikka nämä kikkailut voisivat olla laskelmoidun ärsyttäviä, ne yllätyksekseni eivät sitä minulle olleet, vaan ne olivat jopa kirjan suola. Murakamin kuvaukset luonnosta ja ihmisistä ovat upeita ja eläviä. Itse asiassa ilmeiden ja eleiden kuvaus pieninkin sanavalinnoin (suomentaja Juhani Lindholm) tuo mieleeni jopa manga piirrokset. Ja mikä hassuinta, koko kirjasta minulle tulee hyvin voimakas olo, että tämä kirja toimisi mahtavasti (anime)leffana. Kirjasta tulee elävästi mieleen yhtymiä anime-elokuviin, kuten Kissojen valtakunta, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna. Kirjassa on myös hiven mystistä kauhua, joskin kirjan perussävel on rento, mukava, humoristinen ja kaunis.

Kuten voitte jo varmasti arvata, pidin kirjasta aika paljon. Oli ihana lukea jotain erilaista ja minulle tuoretta. En ole lukenut japanilaista kirjallisuutta aiemmin (ollenkaan?) ja kuten sanottu, jopa hieman häkellyin miten paljon kirja yhtyi kuvitelmiini japanilaiseen kulttuuriin, mikä on minulle välittynyt muun muassa elokuvien kautta. Tarina äidittömästä pojasta, joka on kuvattu varsin intelligentillä tavalla, on minulle ensikosketus Murakamin nerouteen. Varasin heti seuraavan Murakamini kirjastoon. Kafka rannalla saa minulta pisteitä 4+/5. Mielestäni kirja olisi voinut olla hieman tiiviimpi ja näin lyhyempi, lisäksi ajoittain en ollut ihan varma oliko kirja jo pikkuisen ärsyttävä (läpinäkyvän) laskelmoidulla monitasoisuudellaan (tämä on tyypillistä, kun luen mieskirjailijoita, en tiedä miksi!). Olenhan ihminen, joka pitää yksinkertaisuuteen puettua tarinaa nerokkaimpana ja jonka ideaalikirjanpituus on noin 250 sivua. Leffan ideaalipituus on taas noin 1 t 30 min ja cdlevyn noin 40 minuuttia. Että tulipahan tämäkin todettua.

Oletko sinä lukenut Murakamia? Voisitko lukea tämän esittelyni perusteella vai kuulostiko liian oudolle? Oletko tutustunut japanilaiseen kulttuuriin ja miten?


"Ilmeisesti on niin, että pakoon voi aina juosta, mutta piiloon ei pääse."

- Murakami: Kafka rannalla