Näytetään tekstit, joissa on tunniste Munro Alice. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Munro Alice. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Alice Munro: Kallis elämä

Luin toisen Alice Munron novellikokoelman Kallis elämä (Tammi, 2012, suomentanut Kristiina Rikman). Tämä kirja on Munron 9. suomennettu kirja. Oikeastaan minun on tosi vaikeaa keksiä tästä kirjasta mitään kirjoitettavaa. Se ei johdu siitä, etteikö kirja olisi hyvä. Kyllä, se on oikein hyvä Alice Munron kirja. Minulle Munro on jo kehkeytynyt novellien luottokirjailijaksi ja tiedän, että Munron kirjoihin tarraudun aika ajoin, kun sen nälkä tulee.


Mutta osaako näistä kirjoittaa mitään uutta? Kirjoitukset ovat mukaansatempaavia, ikään kuin arkisia mutta samaan aikaan niissä kerrotaan jokin tarinan ihmistä koskettava asia, joka voi olla vallan dramaattinen. Tässä kirjassa mielenkiintoista on se, että neljä novellia ovat Alice Munron omaelämänkerrallisia. Jostakin syystä ne eivät kuitenkaan nousseet minulle erityisemmin muiden novellien joukosta. Ehkä en ole vielä niin ottautunut Munro -fani. Joka tapauksessa, Munron kirjat sopivat oikein hyvin minulle esimerkiksi lomafiilikseen, kun ajatukseni pätkii vähän väsymystään ja kaipaan jotain leppoisesti etenevää mutta kuitenkin sellaista, mikä antaa pohdittavaa, herättelee nuutuneita ja arkeen jumiutuneita aivojani. Munro on valtavan taitava sanailija, mutta tässä kirjassa kiinnitin erityisesti huomiota novellien hauskoihin sanapareihin tai lauseisiin, joissa ensin esimerkiksi kuvataan kauniisti ja yhtäkkiä yksi sana saa minut ihan hämilleen. Kuvaukset taas ovat joskus niin hyviä, että tekee mieli kiljahtaa. Tässäpä esimerkki:


"Hänellä oli kirkkaat harmahtavan siniset silmät. Toinen kulmakarva oli koholla kuin pieni lippalakki."

- Alice Munro: Amudsen

torstai 31. heinäkuuta 2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Luin vähän huonosti ensimmäisen Alice Munroni, Kerjäläistyttö (Tammi, ap.1977, suomentaja Kristiina Rikman, itse ostettu pokkari), kun aloitin kirjan ennen blogimaratoniani ja jatkoin sitä maratonin jälkeen. Lukukokemukseni oli siis rikkinäinen mutta silti voinen kai todeta, että Munron erikoinen lumo sai minut valtaansa. Kai.


Kerjäläistytössä on kerrottu köyhissä oloissa kasvaneen Rosen elämänkulku, lapsuudesta vanhuuteen. Kirja on kirjoitettu jännästi, en osaa oikein kuvailla. Sen kieli tuntui muuttuvan Rosen mukana ja koko ajan arkisuus ja joku keskusteleva ote säilyi läpi kirjan. Munro taitaa nähdä asioita hyvin tarkkasilmäisesti, sillä niin monet hänen kuvauksensa tuntuvat kummallisen osuvilta. Kirjan teksti tuntui olevan minulle myös hyvin runsasta, johtuiko se sanastosta, lauseiden tiiviydestä vai mistä?

Minusta tuntuu, etten muista jälkeenpäin Kerjäläistyttöä hyvin tarkasti, sillä kirjan juoni ei ollut minulle kirjassa pääasia. Mutta muistan ehkä tunnelmia, välillä ällöttäviäkin yksityiskohtia, jotain hieman alakuloista... Toki halusin lukea kirjaa eteenpäin uteliaana saadakseni tietää mitä seuraavaksi, mutta toisaalta kirja juoni "ei vienyt yöuniani". Kirjan lukukokemus on vieläkin parin viikon päästä epämääräinen ja vaatii sitä, että luen lisää Munroa. En ole ihan täysin myyty mutta toisaalta seuraavasta saatan olla.

Osallistun kirjalla Jokken nobelistihaasteeseen.


"Rose tunsi monia ihmisiä, jotka toivoivat että olisivat syntyneet köyhinä, mutta eivät olleet. Niinpä hän saattoi mässäillä omalla köyhyydellään, tarjoilla heille skandaaleja ja makupaloja omasta surkeasta lapsuudestaan."

- Alice Munro: Kerjäläistyttö