Näytetään tekstit, joissa on tunniste Morrison Toni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Morrison Toni. Näytä kaikki tekstit

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lukumaraton, kesä 2017

Osallistuin perinteen mukaan lukumaratoniin, jota heinäkuussa veti ystävällisesti Kirjan jos toisenkin Jane! Kiitos siitä! Linkistä löydät myös maratonin viralliset säännöt, jotka täytin niin, että aloitin maratonini perjantaiaamusta klo 10.00 ja päätin maratonini tänään lauantaina klo 10.00. 24 täyttä tuntia lukemista- ja nukkumista.

Tällä kertaa valitsin jälleen hyväksi havaitsemallani lyhyiden kirjojen taktiikalla mutta halusin samalla myös taata lukunautintoni, joten valitsin pinooni lähinnä vain kirjoja (kirjastosta), jotka olin jo aiemmin lukenut ja päättänyt lukea ne uudestaan. Maratonistani muovautuikin lähinnä Hanna Hauru -maratoni, koska olin löytänyt hänen teoksistaan ilmeisesti kaikki paitsi yhden (esikoisteoksen: Eivätkä he koskaan hymyilleet- tätä en ole lukenut vielä koskaan!). Haurut ovat kirjoja, jotka haluaisin omistaa omassa kirjakaapissani, mutta valitettavasti niitä siellä majailee vain yksi kappale.

Ja kelikin suosi maratoniani: pystyin lukemaan pitkälti ulkona ja aurinko paistoi välillä jopa niin kuumasti, että koin heikotusta (en ole oikein hellekuuman ystävä, + 20 astetta on täysin riittävä minulle). Maratonia ennen kävin pienellä kävelyllä, samoin myös illasta. Kirjojen välillä suoristin ruotoani ja tein vähän lihaskunto- ja venyttelyliikkeitä. Ruokahuolto pelasi mieheni avulla ja kasvaneet lapsenikin antoivat minun lukea hyvin. Sain jopa kannustusta, kun lapseni aika ajoin kysyi montako kirjaa on luettuna? Ja aina hurraukset päälle!

Tässäpä alla lähinnä kuvin maratonini kirjat, joita luin siis yhdeksän kappaletta ja kaikki olivat noin sadan sivun pituisia ja useammat tekstimäärältään kevyitä- muttei sisällöltään. Useammat olen tainnut esitellä täällä aiemminkin, joten pidän kirjoitukseni lyhyenä. Lukeeko näitä kukaan muutenkaan...


Haurun Raaka punainen marja (Like, 2004) oli nyt toisella lukukerrallani täyttä tykistystä ja novellikokoelma oli niin mahtava, että maratonini sai täydellisen alun. Kirja taisikin olla maratonin paras luku. Voisin lainata tuhatta kohtaa tästä kirjasta, jotka liittyisivät muun muassa naiseuteen, ja joita luin välin ääneen, välin uudestaan ja uudestaan ja hämmennyksestä nyökytellen ja kulmiani kohotellen. Lopuksi vähän tirautin itkuakin.


Haurun kieli vei minut mennessään ja seuraavaksi tartuin luonnollisesti toiseen Hauruun: Tyhjien sielujen saareen (Like, 2005), joka kertoo saaresta, jonne spitaaliin ja huulluuteen sairastuneet on koottu- kuolemaan. Päähenkilö, lapsensa pakkoluovuttanut, spitaaliin sairastunut nainen kirjoittaa havaintojaan hitaasti mädäntyen. Ihan kamalaa, toisellakin lukukerralla. Ja ihan mahtavaa.


Toni Morrison: Koti (Tammi, 2014, oma hylly, suom. Seppo Loponen) oli myös kirja, jonka olen aiemminkin lukenut, mutta vähänpä muistin. Alkukirja tuntui nyt lähes pitkästyttävältä, joskin olin siinä ehkä aiempaa paremmin mukana (väitän The Undergroud Railroadin -lukukokemuksen olevan tähän syynä) mutta lopuksi kirja palkitsi lukijansa. Mutta ihmettelin vieläkin, miten muistelin tämän ihan eri kirjaksi? Ja mikä se kirja oli miksi sitä luulin? Kaikkea sitä.


Oli siis pakko jatkaa Haurulla. Liian pienet sandaalit (Like, 2010) oli minusta Haurun niin ikään kevyin ja hienoisesti sarkastisella huumorilla kirjoitettu. Sen vuoksi en itkenyt (Saari -kirjan jälkeen taas itkin) mutta totesin, että hyvää kamaa tämäkin.


Oho oho, Elena Ferrante -tadaaa- vuoden kirjailmiö on täällä keskellä kesäistä suomalaista lukumaratonia. Ilahduin vallan, kun kirjaston hyllyltä löytyi kaksi vanhempaa Ferrantea ihan vaan samalla hetkellä, kun muistin niiden olemassaolon, eikä minun tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Sen kun vaan nappasin kirjat mukaani. Amalian rakkaus (Avain, 2005, suom Taru Nyyströn Abeille) -kirja ei kuitenkaan yltänyt yltiöpäisiin oletuksiini, vaikkakin siinä näkyi selvästi mistä Elena Ferrante on kotoisin. Siis kirjailijana. Pohjat Napolisarjaan on läsnä lähes kaikkine nyansseineen. Tarina hieman ällöhkö ja liian jännärimäinen makuuni.
Maratonini harmitus.


Paperinarujumalasta (Like, 2013) taisi aikoinaan lähteä Hauru hurahdukseni ja niinpä odotin siltä toisellakin lukukerralla paljon. Kirja olikin varsin paljon tiiviimpi kuin muistelinkaan! Heinolaislaisen herätysliikkeen alku ja tuho olisi tällä kertaa minustakin voinut olla runsaampi. Joskisn hyvähän se tämäkin. Todella.


Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008) oli perjantaikesäillan kauhistus. Pohjoiseen sijoittuva autioitunut kylä ja alkoholin huuruinen perhe naapureineen. Melkein yhtä painajaismaista maisemaa kuin Saari -kirjassa. Huhhuh, ja silti taas oli pakko saada lisää Haurua. Kokeilin kyllä myös Sahlbergia ja Hotakaista Utopian jälkeen, mutta en voinut. Hauru -hulluuteni piti saada päätökseen.


Jääkausi (Like, 2017) oli toisellakin lukukerralla mainio. Muttei niin fantastinen kuin ensimmäisellä. Eipä tietenkään. Jääkautta lukiessani ajattelin, että kirja on melkein täydellisin Hauru. Mutta sitten muistin Punaisen, Saaren, Utopian... Ei, kaikki ovat vaan niin hyviä. Ja siis muistakaa: JA kamalia.
Tämän jälkeen painuin pehkuihin ja näin outoja unia, joissa sekoittuivat lapsuuden aikaiset ystäväni ja mystisiä olotiloja.


Aamulla oli hyvä jatkaa maratoniani Linda Boström-Knausgårdin äärellä, jonka Tervetuloa Amerikkaan -kirjan lukukokemus oli ehkä jopa ensimmäistään parempi! Aurinkoisen perheen olo- ja päätöstila mietitytti. Kirjan sulkiessani kello oli 9.50 lauantaiaamuna ja oli aika päättää maratoni.
Haikeana, sillä nautin tällä kertaa siitä todella paljon: en pitänyt kiirettä ja pystyin uppoutumaan kirjoihin oikeasti. Onneksi lukuloma jatkuu, vaikka maraton on taas lopussa.


Olin laittanut itselleni tavoitteen: kahdeksan lyhyttä kirjaa ja kahdeksansataa sivua. Ja pelkkiä hyviä kirjoja jos mahdollista. Tulos oli yhdeksän kirjaa ja 986 sivua. Olen erittäin tyytyväinen tulokseen.

Mukavaa lukukesän jatkoa kaikille!


"Sade väistyy aamun edestä. Hän pakkaa laukkuaan ja jää viimeisenä odottamaan äitiä hakemaan kotiin. Raamattu sidottuna hänen rintaliiveihin - jumalan sormet lihassa."

- Hanna Hauru: Uskoontulo, kirjassa: Raaka punainen marja

tiistai 26. tammikuuta 2016

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Luoja tämän kirjan lukijaa auttakoon! Toni Morrison on jälleen kerran koonnut kaunokirjallisen timantin, joka sädehtii kaikki 180 tarinan täyteistä sivuaan ja puhaltaa ensisivuillaan lukijalleen sellaisen palon, jonka hiillos lämmittää ja hohkaa niin kovin pitkään...


Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon on vahvimpia kirjoja, joita olen lähiaikoina, vai ikinäin, olen lukenut (Tammi, 2016, suomennos Kaijamari Sivill, saatu kustantajalta). Lula Ann on syntyessään niin sinisen tumman musta, että hänen äitinsä voi pahoin. Sweetness yrittää rakastaa lastaan suoranaisesta kuvotuksestaan huolimatta ja tekee sen opettamalla Lula Annille tuntemiaan elämänfaktoja, selviytymistä raa'assa maailmassa. Kirja hyppää vuosikymmeniä, Lula Ann onkin Bride, jonka elämänkohtalo on jotain muuta mitä alku olisi antanut olettaa. Nyt puetaan päälle koko valkoista, korostetaan tummuutta, ei käytetä edes meikkiä, vaan korostetaan sitä, mitä ei olisi saanut olla. Ja sydän raastetaan jälleen kerran, jätetään, hyljätään, piestään vereslihalle. Ja jätetään siihen makaamaan.

Toni Morrison kuljettaa tarinaa jatkuvalla sydämen sykkeellä, jossa lukija hengästyy, välillä salpautuu, eikä lukemista voi lopettaa. Kun luulen tietäväni, en tiedä mitään, kun luulen olevani selvillä vesillä, heittää Morrison päälleni myrskyaallon. Kirjan teemat ovat Morrisonille tuttuja: ihon väriin liittyvät epäarvoisuudet, elämän kohtalot ja hyväksikäytetyksi tulemiset. Arjen kauneus ja kamaluus samassa virkkeessä. Ja elämän vesi ja veri- Rakkaus. Toni Morrison osaa kertoa yhdellä tarinalla koko elämän tarkoituksen, sen haavoittuvuuden ja raakuuden. Ja silti tehden sen kaiken niin jumalallisen kauniilla tavalla, että melkein itken pelkästä ilosta, että saan lukea jotain näin kaunista.

Teksti on myös runsasta, se muuttuu kokijan mukana todella taitavasti ja syventää pääsyäni henkilöhahmojen sisään. Jos tarina on verevä, sitä ovat myös jokainen tarinan henkilöhahmoista. Olin myyty Toni Morrisonin Koti -kirjasta mutta nyt olin lumoutunut. Miten uskomattoman tuotannon kirjailija onkaan tehnyt? Kuinka tuo velhomainen taito kirjoittaa vain tiivistyy ja ytimöityy, kuin hiottu timantti, kirjailijan lopputuotannossa? En voi muuta kuin nostaa kädet ilmaan ja huokaista, että tämä kirja oli minulle täydellinen lukukokemus. Kaikki palaset olivat kohdallaan, imin joka ikisen sanan tästä kirjasta. Ja romantiikkaa... Tällaista romantiikkaa minäkin janoan. Siinä on jazzia.


"Se riittää. Käsikkäin kulkeva pariskunta, heidän hiljainen musiikkinsa. En voi enää mitään - olen taas täpötäydellä stadionilla. Yleisön kiljunta ei hukuta hurjaa, kiihkeää musiikkia. Väki tanssii käytävillä, ihmisiä seisoo penkeillä ja he taputtavat rummun rytmissä. Minulla on kädet ilmassa, heilutan niitä musiikin tahtiin. Lanteet ja pää keinuvat omia aikojaan. Ennen kuin näen miehen kasvoja tunnen kädet vyötäisilläni, selkä peinuu miehen rintaa vasten, miehen leuka minun hiuksiini. Sitten kädet siirtyvät vatsalleni ja lasken omat käteni niiden päälle kun tanssimme sylikkäin. Kun musiikki loppuu käännyn katsomaan. Mies hymyilee. Minä olen märkä ja vapisen."

- Tony Morrison: Luoja lasta auttakoon

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Toni Morrison: Rakkaus

Lainasin kirjastosta Toni Morrisonin Rakkauden (Tammi, 2004, suomentanut Seppo Loponen), sillä ajattelin, että siinäpä kaunis kirjannimi. Sittemmin tajusin, että niin, ei ole tuo Toni Morrison mikään kevyiden kirjojen kirjoittaja, että mitähän sitä tuli taas aloitettua...


Alkukirja tahmosi. En meinannut päästä siihen kunnolla käsiksi, sillä ajatukseni olivat muutenkin sekaisin. Että tämmöisen nyt valitsin!, mietin moneen kertaan. Mutta jatkettava oli, sillä tarina alkoi kehkeytymään pikkuhiljaa ja piti otteessaan. Kirjassa oli alusta asti mukana kursiivilla kirjoitettua "yhden äänen tarinaa", joka oli myös aluksi minulle vaikealukuista, jopa irrallista.

Kirja kertoo, Morrisonille ilmeisen tyypillisesti, tummaihoisten historiaa kuvaten orjuus- ja vapausaikojen taitetta. Kirjan tarinat kuroutuvat todellakin hiljalleen yhteen ja kaikki liittyivät valtaa ja mainetta saaneeseen mieheen, jonka teot ovat, no, olleet aika värikkäät. Kirjan alusta teki vaikeaa myös se, että se on mielestäni kirjoitettu tahallisen irrationaalisesti. Kertoja pomppii ajassa ja ajatuksessaan: välillä kertojan tarina katkeaa siihen, että hän kuvailee mitä edessään näkee tai on nähnyt kerrotun tarinan aikana. Joten lukeminen on haastavaa, selkeäjärkisemmällekin. Tyylistä tulee mieleeni toinen nobelisti, Müller. Mutta kuten sanottua, tämäkin kirja kuroutuu kuin spiraalina lopulta ihan selväksi tarinaksi. Tarinassa on myös aimo annos seksuaalisuuden kuvausta ja säväyttää lopussa raakuudellaan. Kirjasta tuli mieleen hieman Armolahja, josta en välittänyt niin paljon kuin Koti ja Minun kansani, minun rakkaani kirjoista.

Tämä "spiraalimainen kirjoitustyyli" on mieleestäni aika mielenkiintoinen. Mietin, että haluaako kirjailija kuvata sillä miten vaikeiden asioiden muistelu ja käsittely lähtee usein yksittäisistä muistoista, sekavasta kokonaisuudesta mutta etenee ajan kanssa koherentimmaksi?

Ja loppujen lopuksi, kun suljin kirjan, minun täytyi taas todeta Morrisonin olevan uskomattoman taitava kirjailija, joka koukuttaa, hiljentää ja lumoaa lukijansa, vaikkei tämä tarina ollut minulle sitä parasta Morrisonia (3,5/5).


"Junior nukkui. Pää likaisella "Jeesus pelastaa" -tyynylla, muuten kietoutuneena peittoon joka toimi myös patjana. Tyyny, joululahja erään enon vaimolta joka oli löytänyt sen silloisen työnantajansa roskalaatikosta, innoitti uniin."

- Toni Morrison: Rakkaus

perjantai 21. helmikuuta 2014

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

On äärimmäisen vaikeaa aloittaa edes pienen blogin kirjoitusta, kun kohtaa kirjan joka vie sukat jaloista ja jättää montun totaalisesti auki. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani oli minulle juuri tällainen kirja (Tammi, 1988, suomentaja Liisa Ryömä, alk.per. Beloved).


Beloved kertoo kipeästä aiheesta, se kertoo tarinan kautta tummaihoisten orjuuttamisesta Amerikassa ja sisällissodan jälkeisestä elämästä. Tarina kertoo naisesta nimeltä Sethe ja kuinka hän ja hänen lapsensa, perheensä, ystävänsä ja "naapurinsa" on elänyt orjuuden aikana. Se kertoo siitä, miten epävakaista, turvatonta, harhaista elämää orjat joutuivat elämään orjuutensa aikana. Tarina ei ole kaunis. Siinä maistuu maito, veri, hiki ja sperma. Se kertoo usean kokijan kautta kokemuksia, kamaluuksia ja avaa sitä, mikä jättänee ikuisen arven kansakunnan historiaan, ihmisten iholle, mitä me emme näin kaukaa, pohjoisesta osaa varmasti koskaan täysin ymmärtää.

Toni Morrisonin kieli on kirjassa hyvin poikkeuksellista. Kirjoitin Morrisonin Koti kirjan kohdalla, etten kokenut kieltä runolliseksi. Nyt tilanne oli täysin päinvastoin. Kirja kulkee kuin runopolku, se kuljettelee lukijaansa, avaa aisteja yli viiden aistimme, piirtää haamuja eteemme mutta paljastaa totuutta pikku hiljaa kuin sivellen hiekkaa kirjoituksen päältä. Kirjasta tuli mieleeni, varmaankin tämän mystisyyden vuoksi, Isabel Allenden Henkien talon kaukaisesti. Jotenkin mieleeni on jäänyt käsitys, että Etelä-Amerikassa tällainen henkimaailmaan uskominen on kulttuurille ominaisempaa, joten Morrisonin kirjassa tämä hieman yllätti. Positiivisesti.

Kun mietin mitä tämä kirja minulle oli. Niin kyllä se kuitenkin täsmentyy kansakunnan kuvaukseksi kuin laajemmaksi allegoriseksi ihmisyyden kuvaukseksi. Vaikka toisaalta... Voisihan kirjan tulkita ikään kuin Rikos ja rangaistus tyyliin miettimään ihmisyyden alttiutta kaikenlaiseen. Miten meistä on moneksi. Hyväksi ja pahaksi. Miten ympäristö muokkaa käyttäytymistämme joskus jopa oksettaviin lopputuloksiin, kuten Sethe kirjassa käyttäytyy. Ja kuinka ne oksettavuudetkin on jollakin tasolla, jostakin näkökulmasta jopa "ymmärrettävissä" ja ikään kuin nähtävissä rinnasteisena johonkin toiseen kaltoinkohteluun tai käyttäytymisen malliin. Että kuka meistä on oikeastaan altruismiin kykenevä, puhdas pulmunen ja niin edelleen?

Kirja kulkee mielestäni Sethen ajatuksen hajanaisuutta ja ilmeisesti siten myös orjien kokemusten hajanaisuuden "unenomaisen" raadollisen, traumatisoituneen ajattelun mukaisesti ja hahmottuu vasta lopussa selvemmäksi. Joissakin kohdissa koin jopa, että toisto alleviivasi ihan millin liikaakin jo minulle selkiytynyttä asiaa mutta toisaalta varmasti moni yksityiskohta jäi minulta epäselväksi.

Tätä kirjaa voisi lukea useaan kertaan ja siitä varmasti löytäisi joka kerta jotain uutta. Ja taas olisi monttu auki. Uskomaton kirja, jolle ei riitä viisi pistettä kautta viisi. Ehdoton klassikko ja jättänee minuun syvän jäljen, jopa arven omaisen kokemuksen. Ja koko kirjan tässä on "Jokin kuuma.". Tämä selvästi runollinen puoli kirjassa, se sykki minussa kuin veri sydämen supistellessa. Rakastin sitä, se oli minun tämän kirjan Rakkaani. Ja äitinähän, tätä kirjaa lukee niin sydän verellä ja silmät kosteessa.


"Rakkain
Sinä olet sisareni
Sinä olet tyttäreni
Sinä olet kasvoni, sinä olet minä"

- Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

maanantai 13. tammikuuta 2014

Toni Morrison: Koti

Kuulkaapas, satuinpa lukemaan hyvän kirjan. Otin kirjaston uutuushyllyltä Toni Morrisonin Koti (Tammi, 2014, oho onpas se tosiaan uusi!, suom. Seppo Loponen). Joskus jotkut kirjat vaan houkuttavat luokseen. Sillä vaikka olin aiemmin lukenut Toni Morrisonin Armolahjan, syvästi siihen pettyneenä, tartuin tähän kirjaan jollakin itselleni yllätyksellisellä mielenkiinnolla.


Juttelin juuri viikonloppuna siitä, kuinka moni palaa synnynseuduilleen jossakin vaiheessa elämässään. Että mitä sekin on? Onko se ikään kuin elämän sulkeutuva kaari, vai turvallisuuden hakua, pelkkää konkreettista taktikointia, rakkautta omiin sukujuuriin tai kotimaisemiin, vai mitä. No sattuikin, että Morrisonin kirja Koti ikään kuin koskettaa tätä teemaa aika läheltä. Tarinan juoni on lyhkäisyydessään tässä: sisarukset asuvat köyhän perheensä kanssa isoäitinsä luona. Isoveli on pikkusisko tuki ja turva. Isoveli lähtee Korean sotaan ja hieman naiivi pikkusisko elää elämäänsä vähän tuulen viemänä. Lopussa isoveli lähtee auttamaan pikkusiskoa lapsuudesta tutulla tavalla ja tarina palaa sinne mistä on lähtenytkin.

Minua jotenkin viehätti tarinan koonnin perinteisyys siinä, että se kiersi ympyrän. Mutta samaan aikaan tarinassa on varsin nykyaikainen tapa kuvata erilaisia näkökulmia ja tuottaa lukijalle ymmärrystä eri asioiden ratkaisuiden taustoista ja jopa haastaa sen, mitä kirjassa on juuri "todeksi" sanottu. Kirja ikään kuin kuvaa sen, miten yhteisen todellisuuden rakentaminen on oikeastaan mahdotonta. Se myös kertoo miten uniikkeja kertomuksia me kukin tietyssä ajassa kerromme. Olin aivan viehättynyt tästä asiasta, sillä se kosketti minua eri tavoin juuri tällä hetkellä omassa elämässäni. Kirja myös haastaa lukijan varsin vahvaan dialogiin kirjan kanssa (tästä on lopussa lainaus esimerkkinä). Upeaa.

Myös tarinan juonen kuroutuminen pikku hiljaa ja pienin yllätyksin piti mielenkiintoni koko ajan yllä. Halusin lukea joka sanan, ja jos ajatukseni harhautui, palasin sivun takaisin ja luin uudelleen. Kirja on lyhyt, 132 sivua, mutta minusta sitäkin tiiviimpi ja ytimekkäämpi. Olen usein miettinyt, että siihen pystyvät vain todella taitavat kirjoittajat ja ajattelijat: ajatusten tiiviiseen tuottamiseen, ymmärrettävällä ja mielenkiintoisella tavalla. Olen tosi iloinen, että luin Toni Morrisonin Kodin, vaikkei Armolahja aikoinaan vakuuttanutkaan. En vieläkään kokenut Morrisonin kieltä äärimmäisen poeettiseksi tai herkän kauniiksi (paitsi kirjan alkusanat olivat todella kauniit ja koskettavat!), vaan selväksi ja helppolukuisaksi, ja sen vuoksi arvokkaaksi. Jostakin syystä tämä tarina, jossa luulen päähenkilöiden ollevan afrikkalaisamerikkalaisia (tätä ei sinänsä taidettu suoraan sanoa), toi mieleeni tykkäämäni elokuvan Piiat, joka sinänsä taitaisi kuvata samoja ajankohtia varsinkin kirjan loppuosissa. Kirjassa on myös aivan ihana kuvaus jazzklubista, jonka kohdalla teki mieli syöksyä kuuntelemaan levyllinen Miles Davisia tai Ornette Colemania. Mutta koska kello läheni jo puolta yötä, mieliteko siirtyi vain uniini. Luin kirjan eilen alusta loppuun saakka, ja sekin oli ihanaa, kun sai lukea yhden päivän sisällä koko kirjan ja kuvitella sen kokonaisuuden niin yhdellä kertaa. Ah, kylläpä tästä kirjasta jäi hyvä olo.

Jos laittaisin kirjasta itselleni muistiin leikkimielisiä pisteitä, ne olisivat jopa 4/5. Ettei jopa 5/5?! Osallistun tällä  kirjalla myös Jokken mahtavaan 14 nobelistia haasteeseen. Oma realistinen nobelistien lukutavoite on noin 5 mutta katsotaan miten käy.


"Ilkeä isoäiti on jokseenkin pahinta, mitä tytöllä olla voi. Äidin kuuluu kurittaa ja komentaa, jotta tytär oppisi erottamaan oikean väärästä. Vaikka mummit ovat olleet ankaria omille lapsilleen, heidän kuuluu olla anteeksiantavia ja ystävällisiä lapsenlapsilleen. Eikö näin ole?"

- Toni Morrison: Koti (Home, 2012)