Näytetään tekstit, joissa on tunniste Meriluoto Aila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Meriluoto Aila. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Aila Meriluoto: Kimeä metsä

Aila Meriluodon Kimeä metsä (WSOY, 2002) on toinen Meriluodon runokokoelma, jonka olen lukenut. Ensimmäinen Tämä täyteys, tämä paino oli minusta erinomainen kokoelma. Kimeä metsä oli siihen nähden itselleni repaleisempi ja moninaisempi. Runoissa piipahdettiin mielestäni niin muistoissa, menneissä, tässä ja tulevassa. Mutta nimi Kimeä metsä, mitä se tarkoittaa?


Kävin tässä metsälenkillä ja yritin pohtia mikä oikein on kimeä metsä. Kimeä ääni on korkea ja kova mutta metsä? Onko metsän kimeys jotakin näistä kuvista vai kaikkea sitä?







Minulle Meriluodon Kimeä metsä tarkoittaa runokirjana metsän, elämän moninaisuutta. Se on jotain sellaista, jota ei voi määritellä tavallisin termein, vaan se yllättää aina. Elämä koostuu erilaisista kokemuksista, jotka sekoittuvat ja ovat välillä hujan hajan ajatuksissamme. Kun taas joskus ne löytävät enemmän paikkansa, ruotunsa, järjestyksensä ja luovat kokonaisuuden. Kimeä metsä -kirja oli minulle erillisiä löytöjä, ihmettelyjä ja ajatuksia syntymästä, elämästä ja kuolemasta. Välillä runot olivat melankolisia, toisinaan niissä oli pilkettä silmäkulmassa. Kimeää metsää voisi lukea enemmänkin satunnaisesti, juuri sille päivällä oikean runon kuin sattumalta löytäen. Kimeässä metsässä on aimo annos Meriluodon aitoutta. (3-4/5).

Metsässä kävellessäni mietin myös pitäisinköhän ensi viikonloppuna "all you can read" -viikonlopun kuten 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa vasta tehtiin. Vapaa, yksinäinen ja itsenäinen viikonloppuni sisältäisi myös varmastikin pitemmän metsälenkin. Sillä saan metsässä olemisesta ja kuntoilusta valtavasti voimaa. Fyysistä ja psyykkistä. Ajatukset asettuvat aloilleen, huolet kaikkoavat tai ainakin rauhoittuvat hetkeksi. Metsässä saa olla oma itsensä ja ihailla luonnon kauneutta. Kun kuvasin näitä yllä olevia kuvia teille Kimeä metsä -ajatuksineni, mietin kuinka luonto inspiroi ja antaa ideoita. Mielessäni kuljettelin uusia sanoja: "Kevään esihelinä, kuuluu puron ääninä, liti-lätinä...". Kimeitä havumetsän tuoksuja kaikille!

muoks. kuvia muokattu, kirjankuva lisätty


"Västäräkki, pieni ja laiha
paluulennon jälkeen
viipotti katuun esimmäiset säkeet.
(...)"

- Aila Meriluoto:

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino

Ensimmäinen Aila Meriluodon runokirja, jonka kirjastosta löysin oli Tämä täyteys, tämä paino, joka on hänen 14. runokokoelmansa (WSOY, 2011).


"(...)
Valkoinen liljankukka muistaa ikkunaa vasten,
toinen, nuppu, vasta kokemassa.
Kaikella on merkitys.
Että voikin näin tajuta.
(...)
Viivy vielä, odota.
Kypsy. Vasta nyt tapahtuu.
Tyynny jo, älä tuhlaa.
Älä tyydy sekuntiin.
Nyt se syntyy.
Iankaikkinen preesens."

Tämä täyteys, tämä paino runokirjan runot alkavat minusta vanhuuden kuvauksesta. Huonetilat -runot kuvaavat minulle sitä, miltä tuntuu olla päivät pääksytysten yksin, omien ajatustensa kanssa ja piilosilla itsensä kanssa, kuten Meriluoto itse kuvaa. Ja miten tämän hetken vanhukset Meriluodon tulkitsemana saavat olla nyt yksin, antaa muistojen tulvia, tuumata ajan kanssa, ilman arjen aherrusta. Tämä ajatus on minusta hyvin lohduttava.

Kirjassa kuvataan myös vanhuuden tuomia "juttuja". Miten muisti muuttuu erilaiseksi, oikuttelevaksi. Kuinka ystävät kaikkoavat, kuolevat, mutta ovat silti aivan oven takana. Kuinka ajatukset, haaveet ja himot elävät, vaikka vartalo pistääkin vastaan.

"Joukolaurisirkkanallemukki...
Minulla on enemmän kuolleita kuin eläviä.
milloin se kääntyikin näin päin?"

Kirja on todella aito ja rohkea. Siinä sivutaan minun mielestäni myös vanhusten kuoleman haaveita, jopa kuiluun suistumista omasta tahdosta. Kirja koskettaa minua hyvin tunnepitoisesti ja syventyy varmasti siitäkin syystä, että olen ajatellut viime aikoina kuolemaa erään kuolemistapauksen johdosta. Ikään kuin tämä kirja olisi avannut minulle jotain tämän hetken isovanhempien sukupolvesta, heidän ajatuksistaan, joita kaikki eivät suinkaan koskaan auki kailota. Sillä vaikeneminenhan koetaan välillä viisaudeksi. Siksipä olenkin Meriluodolle kiitollinen näin rohkeasti runokokoelmasta, tai ainakin minusta se tuntuu rohkealta ja samalla myös palkitsevalta. Armolliselta. Sukupolvia yhteen kurovalta.

Meriluodon runoissa on myös jotain sellaista pilkettä silmäkulmassa. Toiset runot saavat minut nauramaankin, niissä on kujeilua! Lukiessani olin hyvin uppoutunut näihin runoihin ja janosin vain lisää. Ihan uskomattoman ihana runoilija ja olen innoissani, että Meriluodon runokirjoja minulla on vielä näin monta lukematta! Nautin siitä, että olen nuppu, vasta kokemassa... Tämä runokirja jysähti minuun kuin elämäopas (joita en lue). Tämä kirja on kuitenkin parempi kuin mikään elämänopas. Aivan ihana. Lisää! (5/5).

Osallistun lukukokemuksellani blogien runohaasteeseen 2014.


"Mikä alkukesä. Valoa.
Valon valoa.
Et pääse karkuun. Pysähdyt.
(...)
Minä kirjoitan mustasta valoon
kattojen ääriviivat.
Lintujen. 
Elämän.
(...)
Ja äkkiä: kuristusote.
Kaiken teit väärin,
kaiken valaisit väärin.
Lehdet, lehtien kuviot
valoa vasten, julmat."

- Aila Meriluoto: Mikä alkukesä