Näytetään tekstit, joissa on tunniste Melender Tommi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Melender Tommi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Lukumaraton 2016

Sain ystävällisesti kanssabloggareilta vinkkiä jo traditioksi tulleen kesälukumaratonin järjestymisestä! Ja sattuikin niin, että hieman keplottelemalla (siis niin että aloitin lauantaiaamuna, eli maraton aika meni sunnuntaiaamun puoleen), saatoinkin osallistua maratoniin, kohtuu tuoreilla divari- ynnä muu lomareissuostoksien turvin ja mitä parhaimmassa ympäristössä- mökillä.

Maratonia houstasi tänä vuonna Minna Vuo-Cho blogissa Ja kaikkea muuta!


Lukumaratoniin olin valmistautunut siis hieman erilailla kuin aiemmin, jolloin olin valikoinut kirjoja kirjastosta jo viikkoja. Kuitenkin minulle lukumaratonikirjojen a ja ö on, että ne ovat lyhyitä. Pitkän kirjan maratonissa pitäisi olla todella vetävä kirja, että jaksaisin sitä tuntitolkulla tollottaa. Nytkin pinoistani löytyi mukavan lyhyehköjä, eli noin 200 sivuisia (reilu sata olisi optimaalisin) kirjoja. Lisäksi edellisen päivän pitkä, rentouttava lenkki oli erittäin tärkeä, sillä kroppani ei tykkää olla paikallaan pitkiä aikoja, vaan jumitus saattaa kuormittaa kroppaani pahoin jälkiseurauksin.

Aloitin heti lauantaiaamusta, kello 9.30, rohkeasti Tommi Melenderin Kylmällä sodalla (2014, WSOY, edellisen päivän kirjakauppa-alelöytö). Olinhan jo lukenut Melenderia yhden esseekokoelman verran ja todennut ennakkoluuloni kyseenalaisiksi. Kylmässä sodassa kuvataan aikuisen miehen päänsisäistä kaaosta, kun arki järkkyy hänen kaaduttua Islannin matkallaan ja saaden lievän aivovamman. Miehen psyyke alkaa hajoilla ja nykyinen elämä, eli parisuhde toimittajanaisen kanssa, alkaa hajottaa. Miehen kokema paniikki nostattaa kylmän hien lukijallekin. Kirjassa ei kaihdettu räväkkää kieltä ja musta huumorikin kukki mukavasti. Pari kertaa räjähtelin nauruun, pari kertaa ynähdin malliin "nyt meni pikkuisen yli". Mutta Melenderia luen jatkossakin: ei ihan perusmallin jätkä, nimittäin. Mutta Hotakaismaisuus oli minusta tässäkin läsnä, kuten essseissäkin. Jotain perisuomalaisuutta koskettavaa, älykkäällä tarkkanäköisyydellä.

(211 s.)


Toisen kirjan aloituksen kanssa koin hienoista hengästymistä, koska huomasin, että kello oli jo reilusti yli puolenpäivän ja lukumaratonini oli edennyt hitaasti tavoitteeseeni nähden (hoidinhan siinä samalla muksuja ja mökillä hiimaili muutakin porukkaa...!). Otin siis pinoni lyhyimmän ahmaisuun: Joel Haahtela Traumbach (2012, Otava, kirjashoppailu edelliseltä päivältä). Olin aiemminkin yrittänyt lukea Haahtelaa, koska luottoblogistit olivat häntä kehuneet, huonolla menestyksellä (kirja jäi kesken). Tämä oli siis toinen kerta. Traumbach, jonka nimi saattoi olla minulle enne, ei vakuuttanut minua Haahtelan fanijoukkoihin. Kirjan tarinapohja oli todella kapea, lähes olematon, enkä saanut myöskään kielestä mitään sitä hekumallisuutta irti mitä monet muut ovat saaneet. Lienen tälle lajityypille väärä henkilö ja parempi olisi, etten kirjoita tästä enempää. Tosin hienoisia naurukohtauksia aiheutti tämäkin, muiden tunnereaktioiden ohella, muun muassa kohdassa: "Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee." (mitä se ei tehnyt). Auts, anteeksi.

(112 s. !)


Kolmen maissa aloin olla suomalaista mieskirjallisuutta täynnä ja toivoin itselleni miellyttävän lukukokemuksen, mielellään suoranaista lumoutumista. Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016, ennakkokappale kustantajalta) on sangen kehuttu ja blogipiirissä ilmeisesti myös tuttu kirjoittaja (valitettavasti en ole hänen blogiaan lukenut!), mutta minulle ihan uusi nimi. Esikoiskirjaa Lempeä olin koettanut jo aloitellakin pari kertaa aiemmin, mutta vaikka alku on hyvä, iskevä, se ei vain aiemmin jostakin syystä lähtenyt. Syytin väsymystäni. Lempi kertoi sota-ajan Lapista, jossa nuoripari joutuu erilleen sodan vuoksi. Nuori vaimo, jo äiti, katoaa yhtäkiä ja lapsia jää hoitamaan taloudenhoitaja. Kirja kuvataan kolmesta näkökulmasta: masentuneen lässähtäneen Viljamin (isä, mies), sairaan mustasukkaisen ja kyynisen Ellin (taloudenhoitaja) ja kaukaiseksi jäävän Siskon (kadonneen naisen sisko) kautta. Valitettavasti minulle kirjan tarina jäi liian ohueksi ja myöskin ikävässä tilanteessa toimineet henkilöhahmot aiheuttivat minussa pelkästään närää. Harmittaa näin kirjoittaa, koska muiden lukukokemus on ollut tyystin erilainen ja kirjaa on kehuttu vuoden parhaiksi yllättäjiksi. Pahoittelen toistamiseen.

Apua, lukumaratonini alkaa kuulostaa jo valitusvirreltä!

(234 s.)


Viimeiseksi kirjakseni ponnistin saunan jälkeen Per Pettersonin En suostu (2014, Otava, suom. Katriina Huttunen, samaa edellisen shoppailupäivän antia), josta en tiennyt ennalta mitään. Mikä on välillä sangen mukava olotila. Per Pettersonin kirjassa kerrotaan väkivaltaisen ja surullisen lapsuuden kokeneet miehen tarinaa, joka alkaa siitä kun kaksi jo vanhentunutta ystävää tapaavat jälleen kerran. Lukukokemus alkoi olla jo hieman väsymyksestä sumuisampi mutta tarina ja kieli olivat sen verran koukuttavaa ja kantavaa, että jaksoin kirjan vielä saman illan sisään lukea. Kirja oli ehdottomasti lukumaratonini parhaimmistoa, joskaan ei mikään henkeäsalpaava teos. Pohjoismaisesta asettelusta ja tarinan pohjasta tuli mieleeni se yksi Knasu, jonka olin lukenut ja mietin, että ehkä sellaista psykologista trilleriä, Sadie Jonesin Kotiinpaluun tyyliin, tykkääville tämä kirja saattaisi myös kolahtaa.

(243 s.)


Jätin lukumaratonini lepäämään pitkiksi yöuniksi ja totesin aamulla, että ehkäpä vietän aamuteeni muita kirjablogeja lukamalla kuin uutta kirjaa aloittamalla. Aloitettuja nimittäin pöydälleni kyllä jo on... Vaikka maratonikirjani eivät mikään tällä kertaa minua täysin lumonneet tai saaneet aikaan suurta aah -kokemusta, oli runsas lukeminen todella mukavaa. Otin lukemisen suhteen rennosti: pompin trampoliinilla (kokeilen jopa lukea yhtä aikaa- ei onnistunut!), venyttelin paljon, söin säännöllisesti (välipaloina metsätuoreita lakkoja!), pohdin käynkö lenkillä (en käynyt) ja nautin saunomisesta välissä (uinti jäi poikkeuksellisesti väliin, kun oli niin viileä tuuli). Yöllä näin ihan muita unia kuin lukemisunia, ja aamulla odottelin jo innolla, että pääsen kirjatilaukseni pariin lukemaan taas uusia kirjoja. Joten erittäin onnistunut maratonkokemus!

(yhteensä 810 sivua)

Loppukuvassa on lomatuliaisia Lapista. Kirjanmerkki ja uusi teekupponen. Siinäpä vasta ihania muistoja arjenkin varrelle! Mutta nyt minä jatkan lomaa!


"Päätin, etten anna sen enää purskahtaa ulos, en saatana anna. Pitelin leukojani kaksin käsin kiinni. Yritin niellä, niellä. Mutta sanaoksennus nousi aina uudestaan ylös."

- Tommi Melender: Kylmä sota

lauantai 21. toukokuuta 2016

Tommi Melender: Onnellisuudesta

Olen pahassa bloggausloukossa, kun blogattavien kirjojenpino kasvaa mutten ehdi koneen ääreen kirjoittamaan niistä. Kevätkiireitä, joita helpotan mieluiten kirjaan tarttumalla kuin tietokoneelle istahtamisella. Olenkin lukenut varsin erilaisia kirjoja pitkin kevättä, kuten tapanani on, mutta Tommi Melenderin Onnellisuudesta -kirjaan (WSOY, 2016, nettikauppaostos) tarttuminen oli minulle itsellenikin melkoinen yllätys. En ole aiemmin tutustunut Melenderin kirjoituksiin, koska jostakin perusteettomasta syystä minulla oli hienoinen ennakkoluulo kirjailijaa kohtaan- jonka ilokseni sain tämän kirjan myötä kumota.


Melenderin onnellisuudesta kertovat, tai sitä sivuavat, esseet toimivat juuri siinä keskustelevassa tyylissä, kuten kirjailija kokoelman alussa toivookin toimivan. Esseiden kautta pohditaan talouden, kulttuurin, urheilun ja jopa melankolian merkityksellisyyttä elämässämme, jota joku rohkenee onnelliseksikin kutsua. Lukiessani Melenderin viisaita, välin omakohtaisia kokemuksia jakavia sekä jopa humoristisen kutkuttavia esseitä, vaivun välillä mietteisiini ja jatkoin Melenderin jutunaloitusta mielessäni omalla puheenvuorollani. Kirja toimisi loistavasti lukupiirikirjana, sillä yksinluettuna lukijana jää hieman pakahtunut olo ja ajatukseni pääsivät purkautumaan viattomille kanssaeläjille, jotka eivät ihan pääse Melenderin, ja hänen kanssaan keskustelevien maailman luokan kirjailijoiden, aiheuttaman aivoriiheni juurille tai edes jatkamaan siitä mihin jäin, koska dialogini jatkui Melenderin kanssa. Kirjaa lukiessani huomaan, että vapaa-ajallani moiset maailmaa parantavat dialogit ovat varsin harvinaista herkkua tässä elämäntilanteessani. Vaikka nautin lasteni kanssa keskustelemisesta, ja työpäiväni pursuavat puheesta, ne eivät ihan aina yllä siihen pisteeseen joka saa sydämeni laukkaamaan, kasvoni punertumaan pelkän keskustelun innoittamana. Ja kun lapseni hiljenevät, tuuperrun itsekin arkipäivän uuvuttamana suloisen huumaavaan hiljaisuuteen ja hyvin todennäköisesti kirjojen kutsuvan maailman äärelle. Olotilaan, jota luulen Melenderinkin kaltaisen ajattelijan arvostavan.

Tulen ehdottomasti lukemaan lisää Melenderia. Onnellisuudesta -kirjan myötä huomasin, että keskuudessamme tallustelee kirjailija, jota voisin seurailla varsin suurella mielenkiinnolla. Jollakin tapaa Melenderin tyyli tässä esseekokoelmassa muistutti minua ranskalaisesta kirjallisuudesta, mikä on melkoisen erinomainen tyylialue kirjoittaa kirjoja.

Luettujen kirjojen pinossani on kuitenkin vielä monta bloggaamatonta: yksi varsin suomalainen kirja, yksi ihastuttavan italialainen, yksi pettymyksen tuonut Finlandia-voittaja sekä piakkoin pinoseuraan liittyy vahva saksalaisuutuus. Eikä esseenlukunikaan lannistunut Melenderiin, vaan kirja sai minussa aikaan minulle tyypillisen kolmen kirjan hullaantumisen, sillä luvun alla on yksi sangen tulenarka esseekokoelma ja lukuun tulevien pinossa jo toinen kotimainen esseekokoelma...


"On rasittavan mahtipontista kuvitella, että tullakseen hyväksi ihmiseksi täytyy lukea parasta maailmankirjallisuutta. Tiedän inhottavia ihmisiä, jotka ahmivat klassikkoja ja taideproosaa."

- Tommi Melender: Onnellisuudesta