Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mäkelä Hannu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mäkelä Hannu. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Hannu Mäkelä: Musta on meri

Lainasin kirjastosta Hannu Mäkelän Musta on meri runokirjan (Paasilinna, 2013). Olen blogannut aiemminkin Hannu Mäkelästä ja kertonut, että arvostan häntä kirjailijana paljon. Olen lukenut häneltä joitakin kirjoja. Mutta en kaikkia yli 200 romaania, lastenromaania, runoteosta ja näytelmää. Aika kunnioitettava määrä teoksia.


Luin Mäkelän haastattelun jostakin mahdollisesti minua vanhemmalle väelle suunnatusta lehdestä. Olikohan sen nimi Oma-aika? Haastattelu oli kiinnostava ja kertoi muun muassa hänen tämän hetkisestä elämästään vaimonsa kanssa ja niin edespäin. Ja niinhän siinä kävi, että kun luin Musta on meri kirjan runoja, jotka olivat todella hyviä ja joiden taustalla oli paljon pohdintaa elämästä ja kuolemasta ja sen jälkeisestäkin, havaintoja pienistä ja isoista arkiasioista, puhetta rakkaudesta, ahdistuksesta ja pelosta ja onnesta. Ja nämä runot, ne olivat paatosta ja voimakasta puhetta! Mutta, koko ajan enemmän minä luin näitä runoja kirjailijan omaelämänkerrallisina runoina. (huomatkaa, minä en lue omaelämänkertoja, ja taas luen, toinen postaus peräjälkeen!). Se vähän sekoitti. Että miten tämän nyt ottaisi. Luenko päiväkirjaa? Luenko suurempaa tuumailua? Luin siis molempia yhtä aikaa, mutta se oli vähän vaikeaa.

Runot olivat oikein hyviä, mutta lopulta ne eivät aiheuttaneet minussa niin suuria ahaa-elämyksiä kuin toivoin. Luen silti varmasti vielä lisää Mäkelän runoja, joskus. (3/5).

Osallistun tällä Runohaasteeseen 2014.


"Mitä löydän, itsenikö jälleen, todella?"

- Hannu Mäkelä: Musta on meri

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Hannu Mäkelä: Satu tytöstä joka etsi onnea

Olen vähän tuuliajolla kaunokirjojen lukemisessani, etsin ja etsin. Se on tuonut hyvän lukuaukon ottaa kiinni opintokirjojani, joten kaikella lienee tarkoituksensa! Ollessani eilen kaupungilla asioilla lapseni kanssa, kävin kirjakaupasta erästä lahjaa. Siinä samalla huomasin Hannu Mäkelän kirjan Satu tytöstä joka etsi onnea (Otava, 2006, 3.painos, ensipainos vuodelta 1983) ja ajattelin, etteivät lapseni vielä jaksa kuunnella noin pitkää satua. Silti kirja kauniine Kaarina Kailan kuvituksineen ei jättänyt minua rauhaan, vaan minun piti toistamiseen tarkastella sitä ja ottaa pieni heiveröinen kirja kaikessa kolmen euron hinnassaan mukaani. Eihän sitä koskaan tiedä, ajattelin.


Illalla kun käperryin sohvalle Mäkelän kirja kutsui minua luokseen ja aloin lukea. Tarina kertoo pienestä posliinisesta tytöstä, joka on kulkenut kädestä ja kodista toiseen, päätyen eräälle ikkunalaudalle, jossa saintpaulioiden ja muiden huonekasvien seassa asusteli myös paljon muita muistoesineitä, kuten iso joukko pöllöjä. Tyttö on iloinen saadessaan asua yhdessä paikassa mutta yhtä lailla tytön mieli käy levottomaksi. Ikään kuin hän etsisi jotain. Saharan muistohiekkaan hän kirjoittaa: Ikävän, Surun ja Yksinäisyyden.

Tyttö osoittautuukin varsin temperamenttiseksi ja toisia käskyttäväksi. Ensin hän vaatii huilunsoittajan huilun itselleen, vaikkei osaa edes soittaa sitä. Sen jälkeen hän käskee pöllöjä niin kauan, että luonteeltaan laiskat ja kiltit pöllötkin väsähtävät tilanteeseen. Tästä alkaa tytön seikkailu, jossa hän pääsee tutustumaan avaraan maailmaan uuden ystävänsä, tuulen matkassa, kaukana ikkunan toisella puolen, kaupungin valojen alla. Mutta lopulta tuulikin väsyy tytön käskemiseen ja jättää tytön metsään, jossa on salaperäinen muurahaispesä ja tarina jatkuu.

Kirja kertoo nimensä mukaan onnen määrittelemisestä. Mitä onni on? Tytön olotilaa täyttää aika ajoin alakuloinen maailma, jossa mikään ei tunnu tyydyttävän hänen ikäväänsä. Kirjassa on erilaisia hahmoja, jotka tuovat tytölle viisauttaan ja mielestäni yksi kirjan tärkeimmistä anneista on iän tuoman viisauden ja vanhuuden kunnioitus ja arvostus, vaikkakin kirja käsittelee myös vanhuuden tuomaa höperyyttä ja samalla elämänkaaren päättymistä. Kirjan perusideana lienee "Ei tarvitse mennä merta kauemmas kalaan." ja arjen, työnteon ja jopa seesteisyyden arvostaminen. Kirja käy mielestäni aivan yhtä hyvin aikuislukijalle kuin lapselle. Ja huomasin (jälleen kerran) liikuttuvani kirjan eräästä kohdasta.

Lukiessani satua keskivaiheille, siihen kun tyttö kulkee tuulen selässä, havahduin siihen, että olen lukenut tämän kirjan aiemminkin. Luultavasti alle kymmenen vuotiaana ja muistin, että olin kirjasta lapsena aivan haltioissani. Muistin aivan yhtäkkiä, että ajattelin tuolloin, että kirjassa on kaikki kohdallaan ja se ikään kuin ymmärtää minua, ja minä sitä, ja minä sitä kautta itseäni. Muiston herääminen oli mieltä lämmittävä. Kirjan loppukin tuntui varsin turvalliselta ja tutulta, vielä reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Ja kirjan päätyminen jälleen käteeni tuntui merkitykselliseltä.

Hannu Mäkelän Herra Huut olivat minulle lapsuudessani erittäin tärkeitä kirjoja. Mäkelän kieli, huumori, kielellinen leikkiminen ja tarinankerronnan taito olivat jo tuolloin kuin itselleni tarkoitettua. Sittemmin olen lukenut Mäkelältä hieman Leinosta kertovia kirjoja ja viimeisimpinä romaanin muistaakseni 2000-luvun alussa, mutten muista sen kirjan nimeä. Kirja kertoi perheestä ja kirjan loppu oli hyvin surullista luettavaa. Tämän jälkeen en ole Mäkelää lukenut mutta olen vakuuttunut siitä, että hän on varmasti yksi aikamme tärkeimmistä kirjailijoista muun muassa Leino -kirjojensa ansiosta, saati sitten laajasti muutenkin, kuten lastenkirjallisuuden saralta. Huomasin, että Mäkelältä on tullut tänäkin vuonna uusi satukirja ja tämän satulukukokemukseni kautta mielenkiintoni nousi lukea uutta Mäkelää satuna ja mahdollisesti uutena romaaninakin. Tarjolla tänä vuonna näyttäisi olevan myös runoja. Kirjailija Mäkelä on kirjoittanut jo yli sata teosta.

Mutta tiedättekö mitä muutakin kirjamuistoni herätti? Muistin tismalleen samaan aikaan, kun tunnistin kirjan luetuksi, että kirjoitin lapsena omia lukukokemuksiani päiväkirjaani ja annoin kirjoille arvosanoja. Eipä siis ihme, että lukutottumuksista kirjoittaminen on tuntunut niin kiehtovalta aikuisiällänikin. Erona vain on, että aiemmin kirjoitettin vain itselleni, pöytälaatikkoon...

Satu tytöstä joka etsi onnea ansaitsee minulta varmasti vähintään 4/5 pistettä. Tällaisten eheäksi tekevien lukukokemusten jälkeen tuntuvat kirjapolkuni kompastelutkin ymmärrettävämmiltä.


"Kavahda kaiho, tyttö mumisi, - katoa kaipuu, häivy haikeus, imeydy ikävä; teidän kanssanne ei minulla ole mitään tekemistä."

- Hannu Mäkelä: Satu tytöstä joka etsii onnea