Näytetään tekstit, joissa on tunniste Liimatta Tommi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Liimatta Tommi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Keskenjääneitä kirjoja vuodelta 2016

No niin, nyt se nolo postaus on kirjoitettava. The kirjat, jotka jäivät kesken loppuvuodesta 2016. Kirjapolkuni haaroja, joita en jaksanut kulkea loppuun saakka.


Asko Sahlbergin Pilatus (Like, 2016, saatu kustantajalta) on jo kansikuvaltaan niin hieno ja kaunis, että aloin lukemaan tätä suurin odotuksin ja innolla. Luin viime vuonna myös Sahlbergin Irinan kuolemat, jotka ostin myös ihan vasta erääksi syntymäpäivälahjaksikin, joten tiesin lukevani laatukirjailijaa. Pilatus tosiaan kertoo Pilatuksesta ja sukeltaa tuon ajan syövereihin uskomattoman tarkalla kuvauksellaan ja tietynlaisella kutittavan humoristisellakin otteella. Sahlberg kirjoittaa todella taitavasti ja koska hän ratsastaa historian huminoissa olen törmännyt monessakin kohtaa grandioottisia vertauksia Mika Waltariin, eikä vertaukset ole minusta täysin kaukana. Pilatus koki kuitenkin kohdallani inflaation. Jostakin syystä Pilatuksen tarina ei loppumetreillä enää kantanut ja ajatukseni harhautui jatkuvasti muualle. Ehkä arjen aherrus loppuvuodesta lannisti, enkä jaksanut historiallisen romaanin voimaa. Uskon, että luen tämän kirjan vielä joskus loppuun saakka mutta nyt ei ole sen aika.


Tommi Liimatan Jeppis 2 kohdalla mietin kyllä jo kirjaa pyytäessäni (Like, 2016), että kuinkahan tämän järkäleen kanssa käy. Kirja lähti kuitenkin Liimatalle ominaisella hauskalla ja lennokkaalla otteella eteenpäin. Kirjassahan ollaan vielä vasta alakouluikäisiä, eikä kirja taida edetä vielä Absoluuttisen aikoihin, kuten vähän olin toivonut. Kävin kuuntelemassa Liimattaa kirjamessuillakin, jotta saisin uutta pontta lukemiseen, mutta ei sitä vain vielä ole tullut. Kirja tussahti reilun sadan sivun jälkeen mahdollisesti jonkun musiikkimuistelon jälkeen. Toisaalta minua kyllä kiinnostaisi lukea Liimatan 1980- 1990 -lukujen ajankuvausta ja hänen fiktiivistä elämäntarinaansakin, uskomattoman työn hän on kirjaansa tehnyt, mutta katsotaan milloin järkäle taas minua kutsuu. Vai kutsuuko.


Mihail Siskinin Neidonhius jäi minulta hypettämättä ja kun näin kirjan paksuuden kirjastossa, päätin jättää hypetyksen tältä osaa väliin. Mutta Kaunokirjoituksia (WSOY, 2016, suom. Vappu Orlov, saatu kustantajalta) alkoi kiinnostamaan siinä määrin, että pyysin sen uhkarohkeasti lukuun, koska pituuskin oli alle 300 sivua. Kaunokirjoituksia on novellikokoelma. Takakannessa lukee, että yhdeksän kristallinkirkasta novellia mutta muistikuvani ovat hämyisämmät. Jouduin välillä pinnistelemään pysyäkseni Siskinin perässä mutta taas välillä nautin suunnattomasti hänen nokkeluudelleen ja maailman havainnoilleen. Kuitenkaan tarinat eivät kiehtoneet minua kovinkaan paljon, joten aloin lukea tuota ja tätä ja kirja jäi pinon alle... Tämä kirja saattoi jäädä tähän, kuten myös Siskinin lukemiseni. Häntä oli aikoinaan messuilla mukava kuunnella mutta voihan venäläinen kirjallisuus, miten se joskus voikaan olla melko hämmentävää.
Elämä on, hahaaaa.


"- Naborov se oli nero! Mutta nämä nykyiset ovat kaikki pelkkää paskaa!"

- Mihail Siskin: Kaunokiroituksia (tähän kohtaan lukemiseni oli päättynyt!)

torstai 28. toukokuuta 2015

Tommi Liimatta: Valo paistaa rummun läpi

Luin viimeksi Liimatalta Jeppiksen ja sen jatko-osaa odotellessani, kyselin Likeltä (2015) lukukokeiluun myös mieheltä ilmestyneen sarjakuva-albumin: Valo paistaa rummun läpi. Olen ollut viime vuosina todella huono sarjisten lukija. Lapsena kolusin ne perinteiset lyhytsarjikset läpi ja kuuluihan Aku Ankkakin silloin kaikkien sivistykseen. Nuoruudessa sarjisten lukeminen väheni, vaikka taloudessa noitakin kirjoja jokunen albumi aina majaili. Liimatan sarjiksiakin olen joskus aikaisemmin lukenut.


Valo paistaa rummun läpi on sarjakuvakokoelma, josta löytyy kaksi pidempää sarjakuvanovellia sekä Absoluuttisen nollapisteen kotisivujen sarjakuvat. Luin ensimmäisen sarjakuvanovellin ihan suurella mielenkiinnolla ja nauroin välin ääneenkin puujaloille, kielikikkailulle ja absoluuttiseen tapaan härskillekin huumorille (osa tästä osastosta meni kyllä itselläni vähän yli). Sarjakuvat ovat melkoista ajatuksenlentoa, aivan kuten Liimatan tuotanto yleensäkin ja välillä siinä joko pysyy mukana tai sitten ei, joskus on hyvä naureskella ihan omille mielleyhtymille siinä sivussa. Sarjakuvissa on minusta samoja teemoja, kuten Jeppiksessäkin, eli lapsuuden muisteloa. Absoluuttisen nollapisteen kotisivujen sarjakuvat taas ovat nuoruuden keikkamatkojen välin täysin ymmärtämättömäksi jäävää päiväkirjasarjakuvailua. Osa sarjakuvista jäi minulle niin ulkokohtaisiksi, että hyppäilin välin yli. Toisaalta se antoi minulle pienen pilkahduksen siitä mitä toivon Jeppis kakkoselta, eli nuoruusaikojen kuvailua, mutta toivon, että villi keikkailu on avattu kirjassa sarjakuvia paremmin.

Olen joskus aikoinaan ollut Ahkerien simpanssien keikalla. Se oli absurdia ja hauskaa. Olin silloin aika nuori. Liimatan huumori on sangen reipasta, kokeilevaa ja lähes hullua, joten sarjakuva-albumiin tarttuminen tarvitsee myös lukijaltaan jonkin tason superheittäytymistä arkikurjuuden toiselle puolen tai varsin vakavaa nostalgista otetta. Tähän verraten huomaan olevani tasapaksusti keski-ikäistynyt, kohtalaisen tylsä akka jo.


"Nyt huokeina pokkareina lasten rakastamat Onni-kirjat!

Sarjassa ilmestynyt:
- Onni kesäsiirtolassa
- Onni saa pikkusiskon
- Onni onnettomuudessa
- Onni yksillä, muu seurua tappiin asti
- Onni potkaisee (tyhjää)"

- Tommi Liimatta: Valo paistaa rummun läpi

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tommi Liimatta: Jeppis

Olli Jalosen kirjan jälkeen jäin toivomaan aikakuvausta 1970-1980 -luvuilta. Saman tien mieleeni muistui Tommi Liimatan kirjan uusi kansi, joka on muuten todellakin tällä kertaa kirjailijan itsensä näköinen, ja minusta hyvin onnistunut (samoin kuin sisäsivut)! Ja tottahan epäilyni oli, Tommi Liimatan uusin kirja Jeppis (Like, 2014) on autobiografinen kirja 1980-luvulta. Pyysin kirjan välittömästi kustantamolta luettavaksi. Hakiessani kirjan postista, paketin luovuttaja totesi minulle asiakaspalvelutilanteen lopuksi: Jeppis. Kirjan speksit olivat siis alunperinkin minulle kohdillaan.


Tommi Liimatta kertoo kirjassaan omasta lapsuudestaan Pietarsaaressa vuosina 1983-1987, jolloin hän aloittaa koulutiensä. Vaikka kirjan pohja tuo tietenkin heti mieleen Knausgårdin Taisteluni -kirjasarjan (Like kustannusta tuokin) on Liimatan lapsuuden kuvaus tyystin erityylinen. Se on nimittäin tasainen ja arkinen, millaisena ehkä monet meistä oman lapsuutensa muistaa. Suurimpana kohokohtana sukulaisvierailut, eikä rekan alle jäänyt naapurin mummo. Liimatta kertoo osin pikkutarkalla tavallaan äärimmäisen hauskasti elämästään pikkupoikien maailmassa. Se miten autot, legot, karkit ja vähitellen myös (hevi)musiikki, ovat elämän keskiössä. Kuten myös koulu ja kaverit. Tommi elää kerrostalossa ja kokee maailmaa pikkupojan silmin, silmälasiensa takaa. Miten jännittävää kaikki silloin onkaan? Vieraan rappusen haju, uusi lapsi hiekkalaatikolla tai uusi lelu. Miten päivät sujuisivatkaan lapsena ihan vaan kiikkumalla ja (crossi)pyöräilemällä.

Minulle Jeppis on myös 1980-luvun dokumentaatio. Kirjaa lukiessani totesin ajatuksissani niin monesti: "ai niin tuokin", olipa kyseessä tuttu limsapullo, sanonta, televisio-ohjelma tai leikki. Vaikka pitkät kuvaukset autoista ja bändeistä eivät oikein olleetkaan minun pikkutyttölapsuuttani, muistin monia asioita leikkipihamme pikkupoikien kautta. Kirjaa lukiessani mietin, millaisia asioita 1980-luvun tyttö kirjaansa ehkä luettelisi: barbeja, my little poneja, animesarjoja, vauvanukkeja, kotileikkejä... Vaikka olisin luullut, että olen jo tässä elämässäni oman osani riffikeskusteluista kuunnellut, huomasin, että Liimatan musiikkiajatuksia oli kuitenkin ihan mukava lueskella, vaikka osa hieman ohi menikin. Yleismaailmallinen ihmetykseni meidän ihmisten erilaisista mielenkiinnonkohteista ja muistikapasiteetin käytöstä jatkuu silti edelleen.

Jeppis on tasaisuudessaan ja arkisuudessaan todella hauska kirja. Nauroin keskimäärin joka neljäs sivu, sillä Liimatan lapsen maailman kuvaus, lasten jutut ja puuhat ovat niin hyvin kirjoitettu. On myös hauska huomata miten tavallinen arki lumosi ja sitä kiinnosti lukea eteenpäin, vaikka kirjassa ei todellakaan alleviivata Knausgårdimaisesti elämän haasteita. Lähinnä kirjassa välittyy minulle se tunnelma, miten mukavaa pikkulapsena onkaan, kun saa leikkiä ja oppia kaikkea uutta. Tämä kirja on minulle Liimatalta kaikkein ehyin ja tasaisin kirja. Uskonpa, että Liimatta kirjoittaa kirjaansa jatkoa ja tätäpä jään suurella mielenkiinnolla odottamaan. Sieltähän varmaan alkaa tulla tarinaa bändiuran taustoista ja niin edelleen. Ja onhan se teini-ikä aina yhtä suloisen noloa aikaa. Vai kärsiiko noita aikoja vielä kolmekymppisenäkään muistella?

Pitänee vielä kertoa se, että lukiessani Liimattaa, etsin myös vanhoja Absoluuttisen nollapisteen cd:itä ja lapseni innostuivat varsinkin biisistä Saatteeksi. Voitte vain kuvitella miltä näyttää kaksi- ja nelivuotiaat tanssimassa ja laulamassa: "Samaan aikaan pölypussit täyttyy, vastaan vain vatsastani!". Ehkäpä Absoluuttisen sanoituksissa on myös tällaista Liimatan kykyä muistaa lapsenomaista ajatusmaailmaa, missä ei ole rajoja ja kaikki on mahdollista. Kirjassa huomasin yhden kohdan, minkä yhdistin voimakkaasti Abson sanoitukseen: "Kivet sanoo, tässä oli ennen meri". Tällaiset ajatusyhdistelmäthän ovat tietysti "fanilukijalle" mahtavia oivalluksen hetkiä, vaikkei kirjailija niitä ehkä ole tarkoituksellisesti laittanutkaan. Jeppiksessä on myös kuvattuna Liimatan lapsuuden omaa kirjapolkua, mikä näin lastenkirjafanaatikkona on tietenkin äärimmäisen kiehtovaa luettavaa.

Hmm. Jokohan nyt malttaisin lopettaa tämän ajatuksenlentokirjoitukseni. Minulla oli merkittynä teille paljon hauskoja, ja niin Liimattamaisen tarkkasilmäisiä ja -sanaisia laukauksia kirjasta mutta taidanpa tyytyä jälleen lainaamaan alla vain yhtä kohtaa.

Minusta tämä kirja on hyvä. Olisi todella kiinnostavaa mennä kuuntelemaan Liimattaa kirjamessuille, kuten viimekin vuonna. Käykäähän te, jotka olette messuille varmemmin menossa. Jeppis olisi myös tosi mukava lukupiirikirja varsinkin 80-luvulla lapsuuttaan viettäneiden kanssa- kyllä juttua riittäisi. Isänpäivälahjaksikin tämä saattaisi olla mahtiostos.


"Hiltskalla alkoi kuudes, Jankella viides, meillä neljäs, Pyykillä ja Ekulla kolmas ja Arilla toinen luokka. Murtskalla oli totinen paikka: ensimmäinen päivä Pursisalmen yläasteella. Meitä oli peloteltu Purkkarin moppelilla, mopokasteella. Pään uittamista pöntössä ei ollut ohittaminen, se oli joka pojalla edessä yhtä varmasti kuin vitosluokan munantarkastus, jossa terkkari punnitsee kiveksiä kylmällä lusikalla."

-Tommi Liimatta: Jeppis

perjantai 22. marraskuuta 2013

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tämä kirjoitus on kirjoitettu keskiviikkona 21. elokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 22.11.2013.

Like kustantamo oli yhteydessä minuun syksyn kirjauutuuksien tiimoilta ja poikkeuksellisesti Tommi Liimatan uusi Rautanaula (2013) hyppäsi silmilleni niin tarttuvasti, että päätin pyytää sen esiteltäväkseni blogiini. Sillä, olen ollut aiemmin kova tyttö kuuntelemaan Absoluuttista nollapistettä, jonka sanoituksista pääasiallisesti Tommi Liimatta on vastannut. Absoluuttisen sanoitukset ovat nimittäin ainutlaatuisia (tämän tyhjentävämpää kuvausta en tähän äkkiseltään keksinyt) ja aikoinaan koko musiikki kolahti itseeni kovasti melodioillaan, älykkyydellään ja huumorillaan. Olen myös aiemmin lukenut Liimatan kirjan, tahi kaksi. Kirjasta en muista edes nimeä, vain hauskahkon tunnelman. Ja jostakin syystä alkuajatukseni tästä kirjasta oli, että luen itseänikin uhaten taas yhden suomalaismieskirjailijan kuvauksen perisuomalaisesta miehestä, siis tyyliin Hotakainen (joka on mielestäni kunniakseen kaikkien muiden kuvailijoiden yläpuolella) ja mitä näitä hassunhauskoja veljeksiä nykyään onkin ja päädyn kirjoittamaan ujon kettuuntuneesti taas yhden tämmöisen ja toteamaan, että miksi. Tietäen vastauksenkin: siksi, että suomalainen mies viihtyy näiden kirjojen parissa.



Kirja kertoo, lyhyesti kuvattuna ja juonipaljastuksia tekemättä, keski-ikäisestä myyntitykki Kai Malmirinteestä, jonka vaimo Raisa katoaa. Juoni on sinällään juurikin suomalaisen niljakkaan naistenmies myyntimiehen sielunelämää avaava mutta samaan aikaan Liimatta kuljettelee sanoja lähes yhtä villisti kuin aiemmin sanoituksia tehdessään. Onneksi, totean minä, koska juonen vuoksi en kirjaa jaksaisi ehkä loppuun lukea.

Kirjan lauseet ja kuvaukset eivät siis ole selkeitä ja yksinkertaisia, vaan tätä kirjaa lukiessani, minä todellakin jouduin keskittymään vain lukemiseen ja toisaalta myös halusin niin tehdä. Liimatan lauseet voivat olla jollekin lukijalle hieman liian vaikeita mutta itse koin ne mukavan haastaviksi ja valtavirtaan nähden äärimmäisen virkistäviksi. Kirja kuvaa tunteisiin ja aisteihin menevällä tavalla aluksi hiljaksiinkin etenevää juontaan. Liimatalla on mielestäni kuitenkin varsin taitava katse nähdä arkisissa asioissa merkityksiä ja ehkäpä jopa sitä kauneuttakin (mutta varsinkin rumuutta). Välillä tämä sanallinen tykitys pääsee ilotulitustasolle, kuten "klassisessa naimiskohtauksessa" sekä vävypoika Pentin kännissä tehdyissä laukauksissa, kuten "Siivoaminen on niin yksinäistä. Muistaa kaikkea. Ihan hakemattakin." tai: "Tai miten sanoi pappa: Viinalla itteä ilahutan, mulukulla muita... Pappa oli aukinaisemman elämän mies. Näytti vilkkua vaikkei ollut kääntymässä.". Oikeastaan kirja on niin paljon metaforisia heittoja täynnä, että on mahdoton löytää parhaimmat joukosta.

Nauroin kirjaa lukiessani useamman kerran ääneen ja mielestäni kirjassa parasta ovat sen sarkasmi ja mustahuumori, jota myös itse päähenkilöt itsestään löysivät, kuten Pentti känniajatuksiaan päästellessään: "Ei saa juoda siksi, että vituttaa, vaan siksi että viinattaa. Ihan tavan takia. Näitä pitäisi panna ylös.". Vaikka kirja on kirjoitettu humoristisesti, koin taustalla olevan koko ajan oudon pahanolon vellonnan, jota myös kirjan henkilöiden kuvattiin aika ajoin tuntevan. Välillä pahaolo esti jopa kirjan jatkamista ja minun piti hengähtää, kuitenkin uteliaisuus juonesta laittoi minut lukemaan kirjaa joka päivä iltamyöhäänkin. Ja pitää kyllä tunnustaa, että loppua en kyllä olisikaan ihan äkkiseltään lähtökohta-ajatuksillani arvannut. Mutta oli hauska lukea pitkästä aikaa kirja, jonka jälkeen kanttakin katsoessa sai tuumata, että ai niin joo ja kokea älyämisen riemua, myötähäpeän sijasta.

Kirjan sivuilla oli myös satu. Satu oli luettavissa metaforana, jota voi kirjan lopun jälkeen tuumailla laajemminkin. Kirja käsitteli oikeastaan montaa kipeää kohtaa ihmisyydestä. Mutta satua lukiessani minä kyllä aidosti ihastelin Liimatan taitoa kertoa kauniisti ja yksinkertaisesti. Satu ikään kuin avasi minut ymmärtämään kirjailijan monipuolisuutta kirjoittajana. Ehkäpä seuraava aluevalloitus onkin lasten (kuva)kirjan alueella? (hehheh). Pisteet kirjalle olivat lukuni aikana 3/5 mutta nyt kun kirjoittelin ajatuksiani enemmän auki, voisin antaa jopa 4/5. Siltä väliltä kuitenkin.

Oletko sinä lukenut Tommi Liimatan kirjoja? Lukisitko esittelyni perusteella?


"Kai paineli kuin täysirakkoinen hissin nappulaa, paukutti kuin rikkuri alasinta lakkoaamuna, runnoi morttelia kuin petetty mattorullaa, vatkasi kuin luokkakuvan edessä. Hän hetkutteli tutteja kuin vähälahjainen tamburiinia ja mummo iski paksut kyntensä Kain selkään kuin maakotka jänikseen."

- Tommi Liimatta: Rautanaula