Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lahiri Jhumpa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lahiri Jhumpa. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahirista on jo tullut itselleni luottokirjailija, eli jos haluan varmasti hyvää luettavaa, voin napata hänen kirjansa käsiini. Kuitenkin Tulvaniittyä (Tammi, 2014, suom. Sari Karhulahti, oma ostos) aloitellessani ehdin jo hetken miettiä, että voi ei, onko tämä kuitenkin jo saman idean pyöritystä.


Tulvaniityssä kaksi veljestä kasvaa 1900 -luvun puolivälin Intiassa ja ovat aluksi hyvin tiivis parivaljakko. Veljesten kasvaessa Udayan liittyy kommunistiseen puolueen, jonka aate ei ole opiskeluun keskittyvän Subhashille niin tärkeä. Subhash muuttaa opintojen perässä Yhdysvaltoihin. Tässä kohtaa kirjan tarina Intiasta muuttaneista siirtolaisista muistuttaa minua Kaima -kirjasta, josta pidin varsin paljon. Tulvaniityssä kuitenkin ollaan kuitenkin enemmän Intian maaperällä kuin Kaimassa. Juonessakin on erilainen kosketuksensa, kun Subhash päättää naida tapetun veljensä ja vanhempiensa hyljeksimän vaimon Gaurin, joka odottaa lasta. Kirjasta sutiutuu Subhashin isätarina, kuinka hän kasvattaa kaikella rakkaudella ja innolla Bela-tytön, vaikka se onkin biologisesti hänen veljensä lapsi. Gaurin tulo vanhemmaksi tai miehensä veljen vaimoksi taas on varsin karikkoinen ja opiskelu ja kirjat vievät hänet muihin aatoksiin.

Näin isänpäivänä tätä kirjoitellessani, en voi olla ajattelematta kuinka hieno kuvaus tämä on isyydestä, joka ei katso biologisuutta, ei uskontoa, ei kulttuuria, ei taustoja, vaan pelkkää syvää tuntoa siitä, että kokee itsensä isäksi ja rakastaa lastaan. Ja samalla kertomus siitä, että kaikille vanhemmuus ei ole elämässä merkityksellistä. Kirjan kulttuurillinen anti on jälleen kerran kiehtovaa. Yhtä lailla kuin Adichie kertoo meille laadulla siirtolaisuudesta afrikan maanosasta ja Nigeriasta, samoin Lahiri kertoo tästä samasta asettumisesta Intiasta. Ja kylläpä näitä siirtolaistarinoita soisi nykyajan ihmisen lukevan. Mitä kaikkea se on ja mitä se ei ole. Mutta ehkä tässä kävi minulle kuten Adichien kanssa, että ensimmäinen Lahiri oli neitseellisyydessään merkityksellisempi kuin toinen. Ensikokemus oli puhdas ja jotain täysin uutta, kun toisen kohdalla jo tiesi mitä hyvyyttä saa ottaa vastaan.


"Niin sitä käy silloin kun tulee isäksi tai äidiksi, Holly sanoi. Aika pysähtyy, kun jälkeläiset ovat vaarassa. Millään muulla ei ole enää merkitystä."

-Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

perjantai 9. tammikuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jes ja vau, luinpas hyvän kirjan. Ostin itselleni pokkarina Jhumpa Lahirin Kaiman (Tammi, 2003) joululukemiseksi. Vaikka kirjan luku jäikin vuoden vaihteeseen, oli lukukokemus ehdottomasti viime aikojen paras. Suorastaan täydellinen lukuvuoden aloitus.


Kaima kertoo Gogol nimisestä pojasta ja hänen bengalilaisperheestä, jonka vanhemmat ovat muuttaneet aikoinaan töiden perässä Amerikkaan. Tarina todella tempaisi minut mukaansa, sillä Lahirilla on kyky kirjoittaa lauseita, jotka kaikki haluan lukea. Gogol on saanut nimensä kuuluisan kaimansa mukaan, koska tuo venäläinen kirjailija on ollut paljon lukevalle ja oppineelle isälle yksi tärkeimmistä. Bengalilaisperinteisiin kuuluu kuitenkin vaihtaa perhenimi yleisempään kutsumanimeen, mutta Gogolin nimi ei koskaan saavu Amerikkaan asti jää Gogol -nimi elämään niin puheeseen kuin lopulta virallisiin papereihinkin. Nimi kuitenkin alkaa tuntua aikuistuvasta Gogolista vieraalta ja hän kiinnittää siihen itse valtavasti huomiota. Niinpä miehenalku vaihtaa nimensä suunnitelluksi toiseksi nimeksi, Nikhiliksi, ja alkaa elää kuin eri elämää. Kuitenkin vanhetessaan ja uusia elämänhaasteita kohdatessaan Gogol joutuu kohtaamaan sukunsa juuret ja perinteet ja näkemään ne taas uudessa valossa.

Kirja käsittelee siis uuteen maahan muuttamista, kulttuurien kohtaamista ja oman identiteetin etsimistä kahden kulttuurin välillä mutta samalla se on vain yksinkertaisesti tosi hyvä kasvu- ja kehitystarina. Gogol ja kaikki henkilöhahmot on kirjoitettu kiinnostaviksi ja kuvaukset kolahtavat minuun- ihailen ja ihastun Lahirin kieleen lähes joka sivulla. Oikeastaan kirjan loputtua janosin lisää Jhumpa Lahirin kirjoja ja nämä ovat sellaisia kirjoja, joita voi luottavaisesti ostaa myös omaan kirjahyllyyn, jos ei toista kertaa luettavaksi niin ilolla eteenpäin jaettavaksi. Jos raskii.


"Hän yllättyy nähdessään isänsä harmaantuvine viiksineen seisomassa sukkasillaan ovella, pieni mahanalku selvästi erottuvana vaaleanruskean neulepaidan alla. Gogol yllättyy etenkin siitä että isällä on kädessään lahja. Hänen isänsä ei ole koskaan antanut hänelle syntymäpäivälahjoja äidin ostamien lisäksi, mutta tänä vuonna, isä sanoo, kävellessään huoneen poikki missä Gogol istuu, hänellä on jotain erikoista."

- Jhuma Lahiri: Kaima (suomennos: Kersti Juva)

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Olen kesän aikana taas muistanut pokkareiden ihanuuden. Miten kätevää se on, kun kirja on kevyt ja mukava käsissäni. Ostin kesälomareissullamme itselleni pokkarina Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (Tammi, 2001, suom. Kersti Juva, pokkari), sillä kirjablogeissa tämä minulle ennestään tuntematon kirjailija on vilissyt postauksissa yhtä villisti kuin Tove Janssonin kesäkirja.


Ja kylläpä kannatti lukea. Kirja sisältää yhdeksän novellia, jotka kuvaavat erilaisia pieniä ja isojakin tilanteita (maasta muuttaneiden) intialaislähtöisten ihmisten arkielämässä. Jhumpa Lahirin taidot kuvailla ihmisiä ja heidän aatteitaan on todella taitavaa. Tarinoihin kuuluu myös jännällä tavalla jotain kummallista, ripauksella hyvää huumoria. Tähän kun liittää sen, että lukija pääsee tutustumaan intialaiseen kulttuuriin (myös ruokakulttuuriin, joka on mielestäni hyvin kiinnostavaa aina) ja ajattelutapaan, lukukokemus oli lähes täydellinen. Ja nyt on jo aika ilmaista, että minä pidän nykyään novelleista. Oikeastaan työpäivien jälkeen yhden novellin lukeminen oli oikeastaan ihan supermiellyttävää. Sopivan kiva ja lyhyt kokonaisuus, joka irtautti omasta arjesta kokonaisella tarinalla muttei ollut kuitenkaan liian työläs luettavaksi väsyneillä silmillä.

Mutta mitähän minä tarkemmin näistä novelleista teille jakaisin? Olin yllättynyt miten otteessaa ne minut pitivät. Jokaisessa novellissa tuntui olevan todella koukuttava päähahmo, tai useampikin ja välillä he olivat hyvinkin persoonallisia. Kirjailijan monipuolisuus ja kyky muuntautua tarinasta toiseen kiehtoi. Toisissa novelleissa kosketettiin syviäkin kipukohtia, kuten synnytyksessä menetettyä lasta, ja samalla luotiin elämään toivoa, että jos jokin pienikin asia olisi toisin, saattaisi onnellinen elämä jatkua traumasta huolimatta. Ja taas toisaalta Jhumpa Lahiri ei luonut liikoja pilvilinnoja ja onnistui pysymään realistisena. Ja oikeastaan se ehkä olikin minusta se kiehtovin asia: useissa tarinoissa arki jatkui tasaisen tylsää arkena, vaikka pikku vipinää saattoikin henkilöille tapahtua.


"'Lippu kuussa! Eikö se ole hienoa!'
'Niin.'
Nyökkäsi sitten peläten sitä mitä tiesin jo odottaa. 'Niin rouva.'
'Sanokaa: "hienoa"!' "

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti