Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kinnunen Tommi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kinnunen Tommi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Lopotti on otettu vastaan blogirintamalla sangen positiivisesti. Kun huomasin Kinnusen uuden kirjan kevätkatalogissa pohdin kovasti pyydänkö sen lukuun, sillä vaikka Neljäntienristeyksen suosio olikin huumaava, kirja ei jättänyt minuun sen suurempaa muistijälkeä ja jälkeenpäin kirjasta jäi vähän liiankin eheä muistikuva. Näköjään kirjaa lukiessani All you can read -päivänä (joo tällainen ensi kesällekin!) olin kuitenkin sangen vakuuttunut ja tyytyväinen.


Mutta kun huomasin, että Kinnusen Lopotti kertoo sokeasta tytöstä, kiinnostukseni nousi hurjasti. Ja nyt kun kirjaa on luettu blogeissa runsaastikin (kiittelevin arvioin ja onneksi myös kriittisemmälläkin tarkastelulla ) minua kyti taas, vaikkakin monissa blogeissa kuvattu "Neljäntienristeyksen jatkotarina" taas tökki minua ajatuksena. Mutta kun näin, että tämä kaunis uutuus oli kirjakaupassa hyvään hintaan (alle 25 euroa- tämän hinnan pystyn uudesta kirjasta maksamaan!), päätin ostaa sen ja ottaa lomalukemistooni. Ja onneksi tein näin, sillä pidin Lopotista yllättävän paljon ja kaiken lisäksi sen voi lukea aivan täysin, vaikkei muistaisi tai olisi lukenutkaan Neljäntienristeystä!

Lopotin päähahmoihin kuuluu siis Helena, jonka näkö on alkanut heikkenemään jo niin pienenä, ettei hän muista selkeitä kuvia. Vain valoa ja varjoa, ja lopulta ei sitäkään. Helenan tarina kiinnosti minua äärettömän paljon siksikin, että en ole löytänyt aiemmin kirjaa, jossa kuvataan maamme sisäoppilaitoksia. Valtion koulujahan meillä vieläkin on, joista olisi sangen mielenkiintoista lukea joskus kaunokirjallisessakin muodossa, vaikka muutenhan Suomessa sisäoppilaitokset ovat aika harvinaisia, kun vertaa vaikka britteihin. Ja niiden tarinathan ovatkin, no, sangen kiinnostavia. Helena laitetaan, vai pääseekö nyt pitäisi sanoman, yhdeksän vuotiaana Helsingin sokeainkouluun. Kuvaukset arjesta ovat melko lyhyet mutta hyvin koskettavia. Myös tapaopetus ja kävelyopetus oli kuvattu hirvittävän todellisen tuntuisesti.

Kirjassa oli yllätyksekseni myös muita aiheita, jotka alkoivat lukiessani kiinnostaa. Toinen kirjan päätarina kertoo Tuomaksesta, joka on Helenan veljenpoika. Tuomas on kiinnostunut saman sukupuolen edustajista ja tarina kuvaa sitä, millaista oli olla seksuaalivähemmistönä vielä parikymmentä vuotta sitten Suomessa. Tämä aihe keskustelee myös Neljäntienristeyksen tarinan kanssa, jossa samaa tematiikkaa käsiteltiin eri aikakaudessa. Tuomaksen tarina on pitkälti hyvin kauniisti, realistisesti ja korrektisti kirjoitettu ja sitä oli kiintoisaa ja mielekästä lukea. Kinnusella on monitasoinen taito kirjoittaa. Hän osaa olla hauska, koskettava ja lähes sivaltava.

Tommi Kinnunen ei toki kirjoita pelkästään kauniita asioita, vaikka omaakin hyvin kauniin kielen. Oikeastaan kummassakin tarinassa lentää paskaa silmille riittävissä määrin. Minä niin tykkään onnellisista lopuista mutta elämän onnellisuus taitaa olla niin usein pienissä kantimissa. Ne pitäisi opetella näkemään sieltä paskankin keskeltä. Lopotti on koukuttava kirja ja lueskelin sitä oikein hyvällä lukuhalulla parina päivänä, oikein nautinnollisesti kirjan ääreen hiljentyen. Jokin tässä kirjassa on minusta kivemmin rosoisempaa kuin edellisessä, vaikka samalla jokin tarinassa (voi minua lukijaparkaa) jäi vähän ärsyttämään. No okei, myös otsikot ovat mielestäni liian imelät. Mutta olipa hyvä, että ostin tämän ja vielä lomalle! Jälkimaku näin viikon jäljestä on vielä tyytyväinen.


"Kun isä tuli sodasta takaisin kotiin, se otti heti Johanneksen ja minut syliin. Kun se sanoi, että teitä on minun ollut ikävä, äiti juoksi huoneesta pois."

- Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY, 2016)

perjantai 23. toukokuuta 2014

All you can read -viikonloppuni (päivittyvä postaus)

Aloitin All you can read -viikonlopun (mahtavan idean äiti on Marile blogista 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä) lukemiseni jatkamalla keskeneräistä Taiye Selasin Ghana ikuisesti (Otava, 2013, suomentanut Marianna Kurtto, kirjastosta). Kirja on mielestäni hyvin kaunis tarina perheestä, joka on kokee, ja on kokenut, monenlaista. Se kertoo kuinka pienestä, ja suuresta, perheemme voi erkaantua toisistaan, mutta silti jokin yhteys säilyy aina. Lukiessani en ollut aina ihastunut mutta kirjassa oli hyvin kauniita kohtia ja kuvaukset voimallisia. Kirjan loppu oli minusta todella ihana ja eheyttävä (3-4/5), vaikka kirja olisi mielestäni voinut olla hieman tiiviimpi. Tätä kirjaa on luettu blogeissa paljon ja erilaisia, hyvin ihailevia, esittelyjä löytyy useampia. En malta nyt etsiä linkkejäkään! Luin noin 150 sivua kirjan lopusta tänään ja nyt siirryn seuraavaan. Mikähän se lieneekään. Mukavaa viikonloppua kaikille!



" vasen yläsektori.
 Siellä se on.
 Liike, jota hän etsii."

- Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go)

klo 22.30

Luin Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Tammi, 2001, ap 1956, suomennos Pentti Saarikoski, 145 s., kirjastosta). Kirja kertoi miehestä ja maailmasta, joka on rahan vallassa. Kuinka sopivaa vielä tähänkin päivään? Päähenkilö Tommy Wilhelm saa yhden päivän aikaan monta neuvoa eri ihmisiltä, joka vaikuttaa muutoinkin olevansa hänen elämäänsä. Hän on tehnyt päätöksiä, jotka eivät ole olleet suotuisia hänen hyvinvoinnilleen ja eräänä päivänä nämä asiat ikään kuin vyöryvät "arkiaskarien" lomassa hänen kasvoilleen. Tuntui, että päähenkilö koki epäreiluutta elämässään mutta samalla minä lukijana koin hieman ärtymystä miehen olemusta kohtaan. Kirja oli kirjoitettu mielestäni taidokkaasti ja se oli lyhykäisyydessään itse asiassa varsin hyvä. Se sai minut jälleen kerran miettimään työmaailman vaatimuksia, maailmamme arvoja (= raha?), mitä vastaan päähenkilökin halusi taistella. Valitettavasti kuitenkin hän oli samaan aikaan hyvin syvällä samoissa arvoissa (niin kuin me kaikki?). Kirjan kerronnassa oli minusta myös sellaista humoristista otetta, hyvin hienovaraisesti, ikään kuin sarkastisella tavalla. Kuitenkin kirja oli kaikkineen hieman latistava, surullinenkin. Mutta oikein hyvä (4/5). Ja kirjalla osallistun Jokken nobelisteihin. Nyt tarvitsisin jotain piristävämpää loppuillaksi ennen uniani! Mutta mikä se pinostani onkaan...huoh.


"Tämä suurikokoinen, kumma, kiihtynyt, lihainen, vaalea, nykivä persoona nimeltä Wilhelm, tai Tommy, oli tässä, läsnä, nyt - tri Tamkin oli syöttänyt hänen päähänsä kaikenlaisia ajatuksenpäitä läsnäolevasta hetkestä, tästä ja nyt - tämä Wilky, tai Tommy Wilhelm, neljänkymmenen ikäinen, kahden pojan isä, joka tällä hetkellä asui hotelli Glorianassa, oli määrätty kantamaan kantamusta joka oli hänen oma itsensä, hänen karakteristinen minänsä."

- Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen


Lauantai, klo 10.00

Huomenta. Illalla en meinannut löytää mitään kivaa kirjaa aloitettavaksi. Mikään ei napannut mutta luin 40 sivua Emma Donoghuen Huonetta (Tammi, 2012, Room, suom.Sari Karhulahti, kirjastosta), eikä se oikein lähtenyt niin päätin, että aamulla aloitan paljon puhutun Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY, 2014, kirjastosta). No aamupalallani, ulkona, pienen pienen omenapuun runsaita kukkia ihastellessani, aloitin Kinnusen ja mietin, että mikä se tämmönen Kinnunen on joka heti aamusta itkettää. 55 hienoa sivua on takana ja luen varmasti loppuun, mutta nyt lähden metsälenkille. Mukavaa lauantaita!



"Tässä talossa riittäisi lämpöä."

- viimeksi lukemani sanat


Kello 14.00

Metsässä menikin kolmatta tuntia! Voi miten ihanaa. En ole aikoihin päässyt ja uskaltanut jaksamisenkaan vuoksi lähteä näin pitkäaikaiselle retkelle mutta nyt siihen oli tilaisuus ja lämpökin oli lopulta siedettävä tuulen, puiden ja välillä pilvien ansiosta. Kävin matkallani käppäilemässä erään luontopolun, joka oli tietysti kuin pieni ulkomaanmatka. Uusilla poluilla on heti seikkailun makua ja ripaus jännitystä koko ajan matkassa. Välillä maasto vie täysin keskittymisen, välillä ehtii tuumailla enemmän ja välillä luonto pysäyttää kauneudellaan ja miljardeilla valkovuokoillaan, joita vielä tuolta löytyi! Tulomatkalla söin eväitä retkipaikalla ja luin Aleksis Kiven Sydämeni laulu (SKS, 1984, 76 s., kirjastosta). Runot olivat pieniä tarinoita, joista ei murhettakaan puuttunut. Milloin kuoli äiti ja poika, milloin tuleva sulho. Mutta mukavaakin tunnelmaa mukana oli ja lopussa hyvin tuttuja Seitsemän veljeksen runoja. Käppäilin loppukilometrit kotiin Timon laulu mielessäni...








Osallistun Kiven kokoelmakirjalla runohaasteeseen 2014 (3/5). Pahoittelen kuvatulvaa, mutta kun metsä on kuin puutarha! Ihmeitä täynnä! Nyt jatkan Neljäntienristeystä!


"Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa
(...)"

- Aleksis Kivi: Timon laulu

Kello 20.00

Kuuma päivä laskeutuu iltaansa. Luin päivän aikana Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY, 2014, kirjasto). Kirja tavoittaa varmasti useamman suomalaisen sukuhistoriasta asioita, sieltä täältä, jotain tuttua. Kirja on myös kuin oodi naisille mutta samalla kuvaa kuinka me kaikki biologiseen sukupuoleen katsomatta olemme erilaisia, persoonia. Samalla Kinnusen teksteissä on jotain sellaisia kohtia, jotka osuvat tarkkaavaisesti johonkin olennaiseen, joka yhdistää meitä kaikkia. Kukin löytänee omansa. Kirja on kirjoitettu hyvin ja kokonaisuus on hyvin selkeä. Kirja on koskettava tarina, melankolinenkin. Siinä kuvataan suomalaisen suvun tarinaa 1800-luvun lopulta 1990-luvun loppuun. Neljäntienristeys on moniääninen ja mielenkiintoinen tarinaltaan. Esikoiskirjaksi kirja on äärettömän eheä kaikin puolin. Pidin siitä mutta halajan nyt jotain kevyempää! (3-4/5).

"Hän tietää, miksi ikkunat täytyy taas pestä. Hän on synnyttänyt jo kaksi tytärtä, vaikka anoppi ei tahtonut lapsia."

- Tommi Kinnunen: Neljänntienristeys

Sunnuntai kello 8.45

Illalla ei enää kirjojen lukeminen ottanut onnistuakseen. Luin vain hieman härppien kesken olleen Anna Ahmatova, valitut runot (Tammi, 2008, kirjastolaina, luin noin 150 s lopusta). Kirjan alussa on 60 sivun pituinen esittely Anna Ahmatovasta ja hänen teoksistaan, minusta se oli kirjoitettu jotenkin pitkätoikkoisesti, joka varmaan johtui siitä, etten ollut Ahmatovan runoja aiemmin lukenut. Runokirjaa lukiessani huomasin, että pian runot alkoivat käydä sota-aikaa kuvaavaksi ja isänmaallisiksi. Nämä eivät jotenkaan puhutelleet minua tässä ja nyt. Mutta kirjassa oli myös upeita helmiä, joita luin useampaan kertaan ja nautinnolla. Kuten 

"Nukun hiljaa kirkkomaassa tammilaudan alla..."

"Suojaton sydän kylmeni, 
mutta kevein askelin lähdin. 
Vasemman käden hansikkaan
vedin oikeaan käteeni (...)".

Yllä oleva, toinen lainaus olikin itselleni puhuttelevimmasta runosta Laulu viimeisestä kohtaamisesta. Se runo on minusta täydellinen. Olisi mukava saada Ahmatovalta jokin pienempi runoteos käsiin, niin sen voisi ehkä paremmin "sulattaakin", nyt käsitykseni jäi repaleiseksi mutta mielenkiinto säilyi (3-4/5). Osallistun Ahmatovalla Runohaasteeseen 2014. Ja voi olla, että all you can read viikonloppuni lukemiset ja päivitykset päättyvät tähän sillä pääsen kohta lukemaan taas lastenkirjoja, huh, onneksi. Meinaan jo pakahtua ikävästä. Vaikka välillä uhoan omistavani erakkoluonnetta, niin ei se kyllä niin ole. Kaipaan ihmisiä lähelleni. Kiitos kaikille kommentoijille oli kiva, että joku ehti piipahtaa mukana :)!



"Aidon hellyyden tunnistaa helposti,
ja se on hiljainen.
Turhaan turkkia olkapäilleni
kiedot hellävaroen,
(...)"

- Anna Ahmatova