Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kehlmann Daniel. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kehlmann Daniel. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Blogiani seuranneet tietävät, että olen melko lailla hullaantunut Daniel Kehlmanniin ja nyt kun vihdoin sain Maailman mittaajat (Perhemediat, 2007, suom. Ilona Nykyri) kirjastosta käsiini (yritin katsella sen ensin omaksi), voitte kuvitella kirjanörttimäisen intopiukeuteni.


Maailman mittaajat onkin kuulemma Kehlmannin the teos, jolla hän on päässyt kansainvälisesti esille. Kirja sukeltaa 1700-1800 -lukujen taitteeseen. Päähenkilöinä ovat kaksi saksalaistutkijaa: Humboldt, joka tekee kirjassa huikean seikkailun Etelä-Amerikan viidakkoon, kaiken mahdollisen tallentaen ja Gauss, jonka maailmanmatkailu tapahtuu lähinnä kotikonnuilla omassa päässään ja muita kontakteja vältellen, mutta valovuosien mitalla. Kirja on mahtava kurkistus millaista tuona aikana on mahdollisesti ollut olla tieteilijä ja nero- ehkä millaista se on nytkin? Entä mitä tapahtuu, kun nero vanhenee ja rapistuu? Onhan ihan tajutonta yrittää maallikkona ymmärtää millaisia matemaattisia yhtälöitä toiset voivat eläessään jatkuvasti laskelmoida, kun itse lähinnä tsuumailee maailmaa seuraava instagramkuva mielessään. Kehlmannin ajankuvaus on hieno ja aikamatkalla on pääasiallisesti mukava tallustella. Tunsin elävästi millaista oli tuon ajan matkustus päivä- ja viikkotolkulla kovien hevosvaunujen penkeillä, matkustajien hengitysten sipulin tuoksussa, vellovassa liikkeessä... Tai mitä jäisille vuorille kiipeily oli, ilman ylimääräisiä suojavarusteita.

En kuitenkaan voi olla sanomatta, että kirja oli minulle pienoinen pettymys. Olin ihastunut kahteen edelliseen lukemaani mutta jollakin tapaa Kehlmannin kieli ei napannut yhtä osuvana, ytimekkäänä ja pomminvarmana kuin aiemmissa kirjoissaan. Tarinakin tuntui hieman verkkaisemmalta ja välillä jouduin pinnistelemään jaksaakseni. Onneksi kirjassa oli sitä hykerryttävää huumoria ripaus, mistä Kehlmannin tunnistan, mutta ehkä sitäkin hiven vähemmän. Hämmentävää. On aina paha asia alkaa odottaa ylimaallisia- ja näin sitä taas puusta hieman kapsahdettiin.

Kehlmann säilyy minulle tärkeänä kirjailijana ja kyllä minä tämänkin kirjan hyllyyni ottaisin (missä viipyy uusi painos!), Maineen ja Minä ja Kaminskin viereen- nehän piti toki ostaa jo omaksikin. Kehlmann on tehnyt Maailman mittaajia kirjoittaessaan uskomattoman (tausta)työn, jota ei voi muuta kuin arvostaa. Oikeastaan nyt tätä kirjoitusta kirjoittaessani Maailman mittaajat alkaa tuntua paaaal-jon paremmalta kirjalta kuin aluksi ajattelin.
Voisin oikeastaan lukea kirjan heti uudestaan.


"Kun Gauss istui vaunuissa ahtautuneena papin ja epätoivoisesti keskustelua virittelevän lihavan luutnantin väliin, hän luki arvoituksellista planeetasta kertovan artikkelin kolmanteen kertaan. Totta kai planeetan rata voitaisiin laskea! Sitä pitäisi vain lähteä ympyrän sijasta ellipsistä ja toimia vähän taitavammin kuin ne taulapäät. Parin päivän työ, sitten voitaisiin ennustaa, milloin ja missä planeetta näyttäytyisi uudelleen. Kun luutnantti tiedusteli hänen kantaansa Espanjan ja Ranskan liittoon, hän ei osannut sanoa mitään.
Luutnantti kysyi, eikö se sitten häenn mielestään merkitsisi Itävallan loppua.
Hän kohautti olkaansa.
Entäs se Bonaparte!
Anteeksi kuka, hän kysyi."

- Daniel Kehlmann: Maailman matkaajat

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Daniel Kehlmann: Maine

Luin tammikuussa Kehlmannin Minä ja Kaminski -kirjan ja kirjailija jäi kinnostamaan minua heti siinä määrin, että hain ihan tarkoituksellisesti kirjaston K-kohdalta Kehlmannin toisen kirjan (tämä tieto on merkityksellistä, koska lainaan usein kirjoja hieman summamutikassa uutuushyllyltä, palautetuista tai jotenkin muuten "johdatettuna"). Maine -kirjan kansi ei nimittäin olisi koskaan kutsunut minua luokseen, siinä haisee bisness ja raha ja yäk. Mutta koska kirjailijana on Daniel Kehlmann kyllä minä sen luen.


Ja kirja kiilasikin heti kirjapinoni kärkeen. Ja onneksi. Kehlmann on uskomaton! Maine on kannen tietojen mukaan kertomuskokoelma, tätäkään ei pidä pelästyä. Kirja on kirjoitettu pienien tarinoiden kautta. Jokaisessa tarinassa on uusia henkilöitä, jotka kaikki melkolailla yhtä kiinnostavia ja uskomattomia mutta samalla tarinoissa on yhdistäviä tekijöitä. Kirja alkaa tarinalla miehestä, joka ostaa kännykän kaiken vastaanpanemisen jälkeen. Kännykkään kuitenkin alkaa tulla viestejä ja soittoja, jotka eivät selkeästikään ole hänelle. Tilanne ei asiantuntijoiden mukaan ole mahdollinen eikä näin korvattavissa, joka johtaa tilanteeseen, että mies alkaa miettiä, että miltähän tuntuisikin olla tuo mies, jolle kaikki nuo viestit tulevat...

Kuten Minä ja Kemiskissä, myös Maineessa, on yhtenä henkilöhahmona kirjailija. Kirjailijan tarkastelu, niin yleistä kuin se kirjan aihepiirinä onkin, on hyvin kutkuttavaa ja erittäin hauskaa luettavaa. Ja tässä kirjassa sille on erityinen merkitys. Tarinoissa leikitelläänkin paljon sillä mitä ja ketä me olemme ja mikä sen määrittää. Kirja vie myös tilanteisiin, jotka ovat kuin painajaisia. Yksi nainen saa kuulla kuolevansa pian, mutta huomaakin olevansa vain kirjanhenkilö. Kirjoita minulle uusi loppu! Miten pienestä elämämme käsikirjoitus muuttuukaan vai lieneekö se kuin juna joka puksuttaa tiettyä rataa? Kehlmann osaa kirjoittaa ihan mitä vaan. Kehlmannin huumori ja ironia uppoavat minuun aidosti ja samalla kun irvistelen inhottavista ihmisistä ja tilanteista, nauran äkkiarvaamatta ääneen ja viihdyn sataprosenttisesti.

Yksi kirjan tarinoista oli ärsyttävä. Se kertoi likaisesta itseään täynnä olevasta miehestä, joka eli nettipalstojen kautta. Tarina oli kirjoitettu inhottavalla teinixtekstillä ja se ärsytti niin, että teki mieli hyppiä yli. Mutta muuten koko kirja on suorastaan kiehtova. Kehlmannin tyyli ja taito kirjoittaa on mielestäni jotain hyvin ainutlaatuista ja omaperäistä. Hänen mielikuvituksensa on loputon ja yhdellä rivillä saattaa olla tarina, josta joku toinen olisi kirjoittanut kokonaisen kirjan. Mutta Kehlmann ei tyydy tavaomaisuuteen. Tyyli on hieman samantyyppistä kuin Coetzeella, jonka kirjan tätä ennen luin. Siinä on jotain samaa räjähdysmäistä, mutta tarkoituksenmukaista, spontaaniutta, jota seuraa lukijana innosta ja jännityksestä tihisten.

Kehlmannin löytäminen on varmasti tämän vuoden kovimpia juttuja kirjapoluillani. Googlettamalla selviää, että minulla on vielä kolmas suomennettu Maailman mittaajat lukematta (loppuunmyyty painos?) mutta muita ei vielä olekaan. Voi voi, toivottavasti Kehlmannin tuotantoa suomennetaan vielä paljon lisää, sillä muuten minä joudun opettelemaan uuden kielen (saksan), sillä niin tuskaisen tiiviissä Kehlmannotteessa nyt olen. Villitsen teitä muitakin kokeilemaan Kehlmannia ja toteamaan itse minkä luokan nykykirjailija kyseessä on! Myös MarikaOksa ja Suketus ovat lukeneet Kehlmannia.


"Miquel Auristos Blancos, puolen planeetan korkeasti kunnioittama, toisen puolen ymmärtäväisesti ylenkatsoma kirjailija, joka puhui teoksissaan mielentyyneydestä, sisäisestä harmoniasta ja kumpuilevista niityistä joilla vaellellen ihmisen on otollista etsiä merkitystä elämälleen, astui vakain askelin työhuoneeseensa Rio de Janeiron välkehtivän rantaviivan ylle kohoavan pilvenpiirtäjän kattohuoneiston etuosaan."

- Daniel Kehlmann: Maine

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Nappasin Daniel Kehlmannin kirjaston hyllystä, koska se herätti kannellaan mielenkiintoani, se oli lyhyehkö, se kuului Keltaiseen kirjastoon ja sisäsivulla oli tarinan yhtenä kuvaussanana "taidekriitikko" (Tammi, 2013, ap 2003, suomennos Ilona Nykyri).


En tiennyt mihin lähdin mutta lähdinpä aika hauskalle matkalle! Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski kertoo itseään täynnä olevasta taidekriitikosta Sebastian Zöllneristä, jolta puuttunee täysin jonkinlainen filtteri idin laukomasta annista. Tai no ei ihan, mutta aika lailla. Ja tämä tekee lukemisesta erikoista ja raikasta! Taidekriitikko aikoo tehdä unohtumattoman elämäntarinan taidemaalari Manuel Kaminskista ja menee tapaamaan tätä sittemmin sokeutunutta taiteilijaa hänen residenssiinsä. Tavoitteet ovat korkealla ja ne Zöllner aikoo saavuttaa hinnalla millä hyvänsä- no, ja loppu on hyvin mielenkiintoista.

No ensiksi taidekriitikko naurattaa ja huvittaa ja sitten ärsyttää. Myötähäpeä ja kaikki hiipivät kuin pölypallot nurkista. Tarina on valtavan vetävä, lähes sykkivä ja sen matkassa on hyvä viilettää. Daniel Kehmannin tapa kirjoittaa humoristista, menevää kirjaa on minulle onnistunut ja mukavan verevää. Siinä on kuitenkin samalla monipuolista kauneutta: kielessä, maiseman kuvauksissa, pienien askareiden kuvailuissa ja tämä tekee kirjasta monin tasoin eheän. Siis ei ihme, että se on Keltaisen kirjaston kirjoja. Daniel Kehlmann herättää heti mielenkiintoni ja tulen ehdottomasti lukemaan hänen kirjojaan lisää. Todella mahtava kirjastolöytö! Nämä lukukokemukset ovat melkein parhaita, kun ei alkujaan tiedä kirjasta yhtään mitään ja kokee itse sen konkreettisen löydön riemun!


"Söin aamiaista hirvenpään alla, sen saman jonka olin eilen nähnyt ikkunasta. Kahvi maistui vedeltä, naapuripöydässä moitti isä poikaansa; pikkupoika painoi päänsä alas, sulki silmät ja oli kuin ei olisikaan. Hugo ryömi korvat luimussa maton poikki. Huusin emännän paikalle ja sanoin kahvin olevan juomakelvotonta. Se nyökkäsi välinpitämättömästi ja toi uuden kannun. Sanoin että no sillä lailla. Se kohautti olkaansa. Kahvi oli nyt tosiaankin vahvempaa, sydämeni alkoi kolmen kupillisen jälkeen laukata. Heitin laukun olalle ja lähdin liikkeelle."

- Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski