Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jones Sadie. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jones Sadie. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Kirjablogit ovat ottaneet henkeään haukkoen vastaan Sadie Jonesin toisen suomennoksen ja kirjailijan esikoisteoksen Kotiinpaluu (2016, ap 2008, Otava, suomennos Marianna Kurtto, saatu kustantajalta). Myös minä odotin tätä kirjaa erittäin suurin toivein, sillä pidin edellisestä kovasti.


Kotiinpaluu on mielestäni tyyliltään erilainen kirja kuin Ehkä rakkaus oli totta. Kotiinpaluu sijoittuu 1950-luvulle ja sen ympäristöön ja kertoo Lewis Aldridgen tarinan. Kirja alkaa siitä että nuori mies Lewis palaa vankilasta kotiin. Hyvin pian kirja sukeltaa siihen mitä Lewis on elämässään pienenä poikana kokenut ja mihin kaikkeen se johtaa. Kirjan tarina olisi tiivistettävissä minun mielestäni kohtuu lyhyestikin, joten en sitä tee, koska se pilaisi sinun ahmimiskokemuksesi. Tarinaa voisi kuitenkin kuvailla psykologiseksi draamaksi. Kirjan keskeisiä aiheita ovat lapsuus, vanhemmuus, perhesuhteet, alkoholismi, masennus, väkivalta ja itsetuhoisuus. Kirjan yleistunnelma on minusta aika synkkä ja alakuloinen. Kirjassa on kuitenkin hyvin taidokkaasti kuvattu masennusta ja alakuloisen ihmisen mielenmaisemaa ja varsinkin itsetuhoisuutta ja viiltelyä. Luulisin, että kirja kuvaa yllättävän herkkävaistoisesti sen mitä ihminen kokee viillellessään itseään. Niin, kirjassa on  verta ja arpikudosta, ja siinä on rutkasti epäreiluutta. Inhottaa, kun ei auteta. Inhottaa, kun kaikki kasautuu kuin musta mytty. Tekee mieleni ottaa tuo pikkupoika syllin ja rutistaa ja sanoa, että hei se ei oo sun syy, ja viedä hemmettiin tästä kirjasta.

Kirja on siis varsin tunteellinen ja oikein elävä kuvaus elämän koettelemuksista. Se ei kuitenkaan tuonut minulle kovinkaan suuren suurta tunnekokemusta tai hirveän paljon mitään hämmentymistä tai "lumoutumista". Minusta kirjaa olisi voinut tiivistää ja toisekseen olisin toivonut siihen jotakin toivoa aika paljon aiemmin kuin se lopulta tuli. Kirjaa pelastaa paljon kuvattu jazzklubikohtaus, mutta sekin tuntuu jotenkin tutulta? Kirjassa on myös kauniita kohtauksia, kuten hetkittäiset kohtaamiset, ymmärrys ja puollustus ja nämä tulevat osittain nuoren tytön Kitin kautta. Varsinkin lopussa oli jotain sellaista herkkyyttä ja toivoa, mitä sain Ehkä rakkaus oli totta -kirjasta. Siispä, huomaan olevani erilainen bloggari ja kertovani, että tämä lukukokemus oli hyvä, muttei varmastikaan lukuvuoteni parhaita. Pidin näköjään enemmän Ehkä rakkaus oli totta -kirjasta. Minusta siinä Sadie Jonesin kirjailijataidot ovat syventyneet, puhjenneet lähes kukkaansa, ja myös tarina on omaperäisempi kuin hänen vahva, en toki muuta voi sanoakaan, esikoisensa Kotiinpaluu.


"Kit siirtyi vähän matkan pästä Lewisista ja hymyili. Lewis hymyili takaisin, ja he molemmat katsoivat uudestaan taivalle. Lumihiutaleet olivat valtavia ja niitä satoi alkuun vain harvakseltaan. Sitten niitä alkoi tulla melko tiheään. Lumi putoili hitaasti heidän kasvoilleen yksittäisinä, suurina hiutaleina ja sai taivaan näyttämään syvemmältä; suurten hiutaleitten läpi saattoi nähdä kauempana olevia, aivan pieniä hiutaleita, joista muodostui yhtenäinen massa. Lewis katsoi Kitiä, jolla oli yllään lyhythihainen mekko ja jonka pikkutytön käsivarret olivat paljaana hyvin ohuet, mutta vielä talvenkin jälkeen melko ruskettuneet."

- Sadie Jones: Kotiinpaluu

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Tämä kirja onkin jo saanut viime aikoina kivasti blogijulkisuutta. Huomasin itsekin kirjan Otavan kevätkatalogista ja ilokseni sainkin sen blogiini esiluettavaksi. Olin lukenut Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -kirjasta Reader, why did I marry him? -blogista ja todennäköisesti tuo ihana Ompun kirjoitus jätti minuun positiivisen mielikuvan kirjasta, siitäkin huolimatta, että yleensä nimimuistini on suorastaan kehno. Tartuin siis kirjaan erityisellä ilolla, olinhan jo muiltakin huomannut ilahtuneita hihkaisuja kirjan suomennoksesta (Marianna Kurtto, 2015).


Sadie Jones kirjoittaa kauniisti soljuvaa tarinaa. Kieli on helppolukuista mutta samalla hykerryttävää. Ja kukapa lukija ei tykkäisi lukea kirjoista ja rakkaudesta kauniiseen, taidokkaaseen kirjallisuuteen. Kirjan päähenkilö Luke on elänyt suurimman osan elämäänsä isänsä kanssa, sillä hänen äitinsä on mielisairaalassa. Kirja alkaa siitä, että Luke, tuolloin vielä poikanen, salakuljettaa ranskalaissyntyisen äitinsä taidemuseoon. Tämän kaiken sattuu näkemään pieni, hauras Nina, jonka kylmäkiskoinen näyttelijä äiti jättää hänet samana päivänä tätinsä hoiviin. Vuodet vierivät ja yllättäin nuori Luke kohtaa kaksi hauskaa, suorasukaisen oloista nuorta taiteilijaa, Leighin ja Paulin, omassa pienessä kotikaupungissaan hurjastelemassa Minillä keskellä kaatosadetta ja etsimässä Kellokievari nimistä pubia. Luke auttaa nuoria löytämään paikan ja huomaa heidän elävän teatterimaailmassa, josta hän on unelmoinut vain lukemalla ja kirjoittamalla omia kirjoituksiaan.

Tapahtuma muuttaa Luken elämänpolun suunnan ja alkaa tarina Lontoon teatterielämästä, jossa kirjan päähenkilöt etsivät omaa paikkaansa. Viina, huume ja naiset kuuluvat elämään yhtä luonnollisesti kuin nokkelat keskustelut ja yhteinen rakkaus taiteeseen. Jonesin henkilöhahmojen kuvaus historiansa kautta on hyvin älykästä ja ihmismieltä tuntevaa. Henkilöhahmot ovat ainakin totta, vaikka rakkaudessa rimpuillaankin. Toki kirja kantensa mukaisesti kertoo myös huumaavasta rakkaudesta. Kirjassa on myös henkilö (tai kaksi), jota kohtaan tunsin suurta ällötystä. Kirja siis nostattaa innostumisen, pelkän juonen kulun janon ja ihastumisen lisäksi minussa myös inhoa. Kokonaisuutena tarina kantaa yllättävän hyvin tietynlaisessa boheemissa arjessaan. Ehkä kirjan keskikohdalla olisin voinut toivoa pikkiriikkistä tiivistystä kohdalleni mutta muutoin kirja oli ahmittava ja lähes tulkoon täyteläinen.

Kaikki silmiini osuneet kirjaarviot ovat kehuneet Jonesin kirjaa ja toivoneet lisää suomennoksia. Voin vain liittyä tähän joukkoon ja huokaista tyytyväisenä jälleen kerran mahtavasta lukukokemuksesta, joita alkuvuoteni tuntuukin olevan tulvillaan! Lukeminen on ihana harrastus!


"'Huomenna?' Luke sanoi menetyksen tunteen pyyhkiessä pois hänen haaveilun täyttämän päivänsä kullatut mielikuvat.
Nina pysähtyi, kuin olisi ensi kertaa havahtunut huomaamaan Luken läsnäolon. Ja ennen kuin hän astui sisälle, hän nyökkäsi."

- Sadie Jones: Ehkä rakkaus olisi totta