Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jalonen Olli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jalonen Olli. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Ihmeiden aika ei ole ohitse. Sillä sain kirjan luettua, vaikka alkusyksyni onkin mennyt uutta arkea opetellessa. Tietysti viisaampi olisi lukenut hieman kevyempää ja lyhyttä tähän väliin, varsinkin jos olisi halunnut pitää kirjablogiaan aktiivisena mutta minä valitsin Waltarin Mikael Karvajalan ja Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä (509 sivua), yhteislukuun tietysti. Pahoittelen siis hiljaisuutta ja hidastunutta postaustahtiani.

Kirjan päällä köllöttää kirjanmerkki,
koska ennakkokirja banneri oli niin ärsyttävän näköinen
 ja tämä ei ollut minulle ennakkona annettu!

Kiinnostuin heti nähdessäni Olli Jalosen uusimman kirjan elokuussa, sillä kansi on minusta onnistunut. Olen myös lukenut Jalosen Poikakirjan ja pidänkin siitä aika paljon. Siispä, kun Kirjakaapin kummitus kysyi haluanko hänen saamansa ennakkopokkariversion itselleni, en pystynyt kieltäytymään houkutuksesta. Kirja pääsikin aika heti luvun alle.

Miehiä ja ihmisiä (Otava, 2014) on tunnelmaltaan mielestäni hyvin samanoloinen kuin Poikakirja, sillä tässäkin fiilistellään vanhoissa ajoissa, jotka kuitenkin kirjan kohderyhmä tunnistaa jos ei omasta nuoruudestaan niin sitten vanhempiensa. Kirja piirtyi eteeni kuin kellertävä valokuva, josta saattaa muistaa hajuja, makuja ja lentäviä lauseita. Kirjan tunnelma on mielestäni todella tyylikäs, jonka luultavasti mahdollistaa sen varsin verkkainen ja viipyilevä teksti.

Kirjan nimi viittaa tietenkin yhden lempikirjailijani, eli Steinbeckin Hiiriä ja miehiä -kirjaan. Viittaus on minulle kaksiosainen. Ensinnäkin kirjassa luetaan tuota teosta mutta samalla kirjan juonessa esiintyy hieman samantyylinen parivaljakko mutta vain kotimaisessa ympäristössä. Jalosen ihmiskuvausten kirjo jatkuu siis tässäkin kirjassa. Miehiä ja ihmisiä -kirjan pääosissa oleva nuori poika, joka on myös kirjan kertoja, tuo kirjaan jotakin valtavan koskettavaa. Nuoruus, niin kamalaa kuin se joskus vanhemman silmin seurattuna onkaan, on kuitenkin monelle meistä ollut se aika jolloin maailma tuntui olevan niin monin tavoin auki. Tässä kirjassa nuoruuden kuvaus on todella onnistunut, kaikkine kokeiluine ja pienien hetkien tallentamisineen, että kirja nousee ainakin itselleni heti yhdeksi tärkeimmistä nuoruuskuvauksista.

Jalosen teksti on kaunista, mutta siinä on myös jotain mikä saa suupieleni hymyyn. Kuitenkin Jalonen kirjoittaa todella avoimesti elämästä, eikä millään tavoin painota elämän positiivisia tai negatiivisia puolia, vaan kuvaa sellaisena raakana ja keskeneräisenä kuin se aina on. Kirjan tarinassa nuoren pojan perhe kokee sairautta, köyhyyttä, surua ja jotain sanomatonta melankoliaa. Ilo ja onni tulee usein hyvin pienestä. Menneisyys on läsnä perheen arjessa, aivan kuten kirjan aikakuvaus on läsnä meidän jokaisen arjessa omien historioidemme kautta.

Todella hyvä kirja ja suosittelen tätä lämpimästi. Taisinpa tänne joskus kirjoittaa, että luen aika vähän kotimaisten kirjailijoiden uutuuksia mutta Jalonen on kyllä minulle erityisen raikas poikkeus ja hänen tuleviaan jään odottamaan suurella mielenkiinnolla. Kirjaa lukiessani mietin, että toivottavasti saamme pian vastaavia kuvauksia myös 1980-1990 -luvuista, sillä kun katselen ympärilleni huomaan, että jo nyt tuosta ajasta on maailmamme muuttunut niin paljon. Voisin keksiä parikin kolmekymppistä kirjailijaa, jotka toivoisin tämän tekevän.


"Isä katsoo sääkohtaa sisäsivulta ja sanoo varmana tietona että tulee kova helle. Sitten se sanoo että tiistaina alkaa elokuu.
'Niin alkaa', minä sanon.
Se kääntää lehden avonaisena minun puolelleni pöytää ja jää katselemaan kun voitelen leivänsiivua, ja vieläkin katselee kun sekoitan sokeripalaa kupissa ja alan syödä. Suu on heti täynnä kahviin kastunutta leipää ja ilvesjuuston murusia."

- Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä