Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ishiguro Kazuo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ishiguro Kazuo. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Huokaisin onnesta, kun huomasin, että Kazuo Ishigurolta suomennettaisiin Haudattu jättiläinen (Tammi, suom. Helene Bützow, 2016, saatu kustantajalta) ja aloinkin lukea kirjaa oikein kesälomareissulla. Lomalle on aina mukava osuttaa loistokirjoja, jotka ikään kuin täydentävät lomafiiliksen.


Haudattu jättiläinen on kaunis, lumoava tarina Britteinsaarista, jossa vanha aviopari Axl ja Betrice asustavat. Pariskunta joutuu kylänsä keskellä ihmisten syyniin. He ovat pohtineet miksi ihmiset unohtelevat asioita, joita heille on selvästikin tapahtunut. Ja miksi he itse eivät muista kaikkea, sellaistakin mitä pitäisi. Tuntuu kuin he eläisivät sumussa. Kuitenkin pariskunnalla on varma tunne siitä, että heidän poikansa on jossakin elossa ja he päättävät löytää hänet. Pariskunnan kulku tuntemattomaan muovautuu lähes legandamaiseksi lohikäärmeseikkailuksi, jossa erilaisia matkan avittajia ja jarruttajia löytyy vaelluksen varrelta.

Pidin kirjasta aluksi valtavasti. Uppouduin kauniiseen kuvailuun ja maailmaan. Mutta mitä ihmettä, yhtäkkiä tarinan jäädessä vaeltavaan unimaiseen tunnelmaan, hieman taistoa enteillen, mielenkiintoni sammui. Luin pari sivua eteenpäin ja laskin kirjani. Niinpä kävi sillä lailla, että luin kirjan lopun lopulta hieman väkinäisesti hotkaisten- lomani jo loputtua. Ja tarinan loppu on myöskin kaunis ja kuroo kokonaisuutta taidolla yhteen. Mutta jokin siinä nyt oli, että vaikka aluksi huumaannuin tästä fantasiasta, aikuisten sadusta, niin loppua kohden en enää niin jaksanut. Kuitenkin on täysin selvää, että Ishiguro on varsin poikkeuksellinen kirjailija, jonka tuotantoa tulee lukea enemmän.


"Missään ei ollut niitä mutkittelevia kujia ja hiljaisia ketoja, niitä joista Englanti myöhemmin tuli tunnetuksi."

- Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Tämä kirja oli minulla pitkään hyllyssä odottelemassa. Luin nimittäin Ishiguron novelleja jokunen aika sitten ja pidin niistä todella paljon, kuitenkin kirjastolainani brittihovimestarista ei ottanut tuulta alleen vaan odotteli rauhallisesti vuoroaan. Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, ilm.vuosi 1989, Tammi, 1990, suom. Helene Bürtzow) kruunasi kahden pitkän päivän iltani. Ja yhden aamun.


Kirja kertoo hovimestari Stevensista, joka jo toisessa polvessa palvelee poliittisestikin tärkeän paikan, Darlington Hallin väkeä. Kirja koostuu hovimestarin tekemästä pienestä matkasta vanhan työtoverinsa, talouden hoitajan neiti Kentonin luo, ja matkan tuomista muistelmista hovimestariajoiltaan, pitkälti ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä, jolloin hän koki olleensa uransa huipulla. Kuvaus englantilaisen hovimestarin sielunelämästä, järjestelmällisyydestä ja vapaampien sosiaalisten tilanteiden hahmottamisen vaikeudesta oli hieno, hieman surullinen ja samalla myös hauska. Mieleeni tuli väkisinkin toinen tuntemamme brittihovimestari eli Jeeves, jonka kaikki varmasti muistaa televisiosarjasta Jeeves and Wooster. Yhteneväisyydet, kuten vaivaantuneet kohteliaisuudet tilanteiden mennessä mukavan ja turvallisen yli, olivat hauskan osuvia.

Kirja antoi siis hienon "elämyksen hovimestarina olemisesta" mutta samaan aikaan tarinassa oli myös muita puolia. Tarinan taustalla oli nähtävissä hieman surullinen rakkaustarina mutta minusta merkittävämpi kuvaus oli sodan, ja ehkä juuri toisen maailmansodan, käsittely ikään kuin "sallijan ja sivustakatsojan asemasta". Kirjassa Darlington Hallin isäntä nimittäin oli hieman omaa ymmärrystäänkin vailla osallisena maailmansodan tapahtumiin. Tämä avasi näkökannan siitä, millä tavalla "vain työtään tekevät", taustan näkymättömätkin, vaikuttavat isompien seikkojen kulkuun. Hovimestari itse koki olevansa maailman kärkipaikoilla nähdessään ja kuullessaan kaikenlaista, vaikkei itse ottanutkaan kantaa tai tehnyt suoraa vaikutusta asioihin. Ilmiöhän on meille mielenkiintoinen pienemmistä ympyröistä kuten työpaikoilta tai vaikka kouluista. Siis kuinka jokaisen "läsnäoloijan" olemassa olo vaikuttaa kokonaisuuteen, olipa tekijän teko miten arkinen tai huomaamaton tahansa. Hmm, jotain tällaista tästä jäin kirjasta miettimään.

Ishiguron kirja oli siis kaikkineen varsin hieno kirja. Kirjoitustapa, hovimestarin näkökulmasta, toi jollakin tapaa mieleeni 1800-1900 -lukujen vaihteen klassikkokirjailijoiden sivistyneen tyylin. (4-5/5).

Ja tässä vielä bonukseksi kuva kirpparilöydöistäni, jotka saivat silmäni loistamaan kilpaa kevätauringon kanssa.



"Arvatenkin täkäläinen muunnelma kukonlaulusta."

- Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

torstai 29. elokuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Ishiguro ei ollut aiemmin minulle tuttu kirjailija. Yösoittoja (Tammi, 2009, suom. Helene Bützow) oli yksittäinen kirjastoautolöytö. Kirja houkutteli minut pian lukijakseen lupauksellaan viidestä lyhyestä tarinasta. Näinä syysarki-iltoina minua väsyttää, sillä päivämme ovat työteliäitä, enkä oikein jaksaisi aloittaa mitään uutta. Mutta Yösoitot olivatkin varsin mielenkiintoisia ja tempasivat minut keinumaan moniäänisen soitantonsa tahdissa.

Luulin aluksi kirjan viittä tarinaa erillisiksi novelleiksi (ihme juttu, että edes otin kirjan, koska en oikeastaan lue novelleja) mutta ilokseni huomasin, että ne nitoutuvat jollakin tapaa myös toisiinsa. Pääjuonena Yösoittoissa on musiikki ja musiikin tekeminen. Yhdessä tarinassa on kuvaus amerikkalaisesta iskelmätähdestä ja kuinka julkisuus sanelee varsin raastavalla tavalla hänen yksityiselämänsä kulun. Kirjassa on useampi kuvaus muusikoista, jotka haluaisivat päästä julkisuuteen, mutta näin ei tietenkään kaikille käy. 


Come Rain or Come Shine kappale on ehkä kokonaisuudessaan kirjan tarinoista poikkeavin niin rytmiltään kuin lyriikaltaan. Tarina kertoo kolmesta aikoinaan yhtä aikaa opiskelleesta ihmisestä, joista kaksi asuu avoparina. Kolmas joutuu yllättäin avoparin riitojen luuppiin. Tässä tarinassa musiikki on läsnä kuuntelun muodossa. Muutoin tarina on kuin suoraan brittiläisistä komediasarjoista Pitkän Jussin majatalo tai Pokka pitää. Siis sellaista, jossa kaikki mahdollinen menee väärin ja päähenkilöt tekevät ratkaisuja, mitkä saavat lukijan huutamaan eiiiitä ja kiemurtelemaan myötähapeästä. Siis niin sanottu kolaritilanne: ei tekisi mieli lainkaan katsoa mutta katsonpa silti. Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. En siis ollut yllättynyt kun luin, että Ishiguro on asunut Englannissa kuusivuotiaasta saakka.

Tiedättekö, joskus on kirjoja, joita on vaikea selittää ulkopuoliselle. Ne vaan ne pitää kokea. Menipä syteen tai saveen. Tämä taitaa olla sellainen. Pahoittelen, etten osaa kertoa kirjasta mitään tämän koherentimpaa. Mutta voin koettaa vielä summata, että tässä kirjassa on jotain erikoisen koskettavaa ja välillä lähes huutonauruun pakottavaa.

Huomaan etsiytyväni aika ajoin musiikista kertovien romaanien pariin. Ennen Yösoittoja oli Dostojevskin Netotška Nezvanova, sitä ennen Hornbyn Juliet riisuttuna. Niissä vaan on jotakin, mistä minulle tulee mukava ja rento olo. Mutta vieläpä hetki Yösoitoista. Mielestäni Ishiguro osaa kirjoittaa taitavasti ja tarkasti. Lukukokemukseni oli oikeastaan varsin aistillinen: näin silmilläni, haistoin nenälläni ja tunsin jaloissani nuo Venetsian kapeat, kivikkoiset kujat. Olen varsin otettu tästä kirjasta ja haluan kuulla Ishiguron soittoja uudestaankin. 4/5.


"Eikö sinua hävetä, kun ajattelet potentiaaliasi? Katso nyt miten sinä elät! Se on...se on yksinkertaisesti raivostuttavaa! Siihen ihan tuskastuu!"

- Kazuo Ishiguro: Yösoittoja