Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hotakainen Kari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hotakainen Kari. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. elokuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä

Hihkaisin ilosta, kun huomasin, että Siltalalta on ilmestymässä syksyllä uusi Hotakainen (2015). Sainkin kirjan jo ennakkokappaleena kesällä ja luin sen kesälomani ratoksi. Henkireikä on taattua Hotakaista, joskaan ei minusta yllä edellisen Luonnon laki tasolle, joka oli minusta loistava.


Nyt joku teistä sanoo, että edellinenhän oli Kantaja, ja niinpä olikin. Mutta itse asiassa Henkireikää lukiessani minulle tuli olo, että Kantaja oli Henkireiän sideshow, sivukirja, josta en oikein osannut kirjoittaa mitään muuta kuin että hyvä.  Osannenko tästä sen paremmin?

Henkireiässä on kuitenkin hitusen enemmän tarkkasilmäistä elämän analysointia- ja tutulla miesmäisellä näkövinkkelillä. Henkireiän pääosissa on poliisi, joka tuumailee ihmismieltä ja käyttäytymistä suorasukaisella ja hauskalla otteella. Poliisi käy laulamassa kuorossa, jossa laulaa myös suntio, joka tunnustuksia hän hieman vaivaannuttavasti joutuu kuulemaan. Lisäksi kuoroon kuuluu eräs parturinainen, jolle suntio myös paljastaa nolon salaisuutensa. Suntio nimittäin varastaa vainajien luksusvaatteita ja "kierrättää" ne vaimonsa ommeltavaksi juhlapuvuiksi. Parturi saa aihetta kiristykseen, joka johtaa rikospoliisille tyypilliseen ammatilliseen maastoon.

Luin Henkireiän jo noin kuukausi sitten, enkä oikein enää tarkasti muista kirjasta muuta kuin sen, että nautin sen ääressä olemisesta, uskomatonta kyllä, jälleen kerran. Ajattelin jopa lukea kirjan heti uudestaankin, mutta sitten kirjapinoni kasvoi... Kirjassa oli moniakin kohtia, joita halusin pistää ylös tai joille nauroin ihan ääneen. Kirja oli myös moniääninen ja kuvasi hauskasti sitä mitä kaikkea yksi ihminen onkaan, kun sitä eri vinkkeleistä katsoo. Kirjassa ihmistä kuvataan venäläisenä maatuskana, jonka sisältä löytyy aina vaan uusia kerroksia ja lopulta se pienin, jota ei ehkä kukaan kunnolla tunne. Se, joka saattaa syyllistyä vaikka rikokseen. Mieleeni tuli eräs rikosluento, jossa psykiatri kuvaili useimpien rikosten tekijöiden olevan tavallisia tyyppejä, jotka on ottaneet pari liikaa ja "sitten vaan napsahti". Lukekaapas ihan itse tämä luotettava Hotakainen, nyt, tai viimeistään isänpäivänä.


"Jos ihminen itse saa kertoa luonteestaan, hän ilmoittaa usein jonkun postiivisen piirteen. Vaikka näin: olen aika huumorintajuinen ja sosiaalinen.
Kun tämän samaisen ihmisen luonnetta kysytään hänen tuttaviltaan ja läheisiltään, he saattavat sanoa: sellainen harkitsevainen ja ehkä vähän sulkeutumut se on. Hyvä. Mutta nyt huumorintajuinen ja sosiaalinen hävisivät. Ja entäpä jos samaisesta ihmisestä kysytään luonnehdintaa työpaikalta, vaikka hänen pomoltaan. Tämä saattaa tdeta ykskantaan: tosikko ja ahkera."

- Kari Hotakainen: Henkireikä

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

Minäkin hain Kirjan ja ruusun päivän Kantajan, koska olihan se Hotakaisen kirjoittama. Olin jotenkin väärässä luulossa, että kyseessä olisi vanhan kirjan uusiopainos mutta kyllä tämä taitaa olla ihan päiväänsä varten tehty. Kantaja kertoo Hotakaiselle tyypillisesti keski-ikäisestä duunarista, joka hoitaa hautuumaata määräaikaissopimuksella. Silloin tällöin, kun hautajaisista puuttuu omaisia kantajiksi asti, pyydetään miestä avuksi.


Käykin niin, että yksinäiset hautausmaan asukkaat mietityttävät miestä ja hänelle nousee suuri halu kirjoittaa noille vähäsukuisille poloille elämäntarinat. Kirjoitus käy pakonomaiseksi ja mies alkaa epäillä omaa mielenterveyttäänkin, kuten myös työkaverit. Tarinaan tulee hipaus vanhaa romantiikkaa, jossa jotakin on jäänyt tekemättä ja tämä vaivaa miestä sen verran, että hän ottaa yhteyttä vanhaan luokkakaveriinsa.

Kirja oli tietyllä tapaa hyvin Hotakaismainen teos. Sen luki oikein mielellään ja hymähteli mukana, olenhan hotakaishuumorille lämpenevä. Tarina oli lyhyt (140 sivua), mikä yleensä miellyttää minua - kuten tässäkin ei sillä- mutta tuntui, että tiettyjä Hotakaiselle tyypillisiä asioita jäi kirjasta hieman uupumaan. Nautiskelin kirjan sopivaan kohtaan ja kaikki oli kirjan suhteen ihan mallillaan mutten silti osaa kertoa tässä lukukoemuksestani sen kummempaa. Johtunee varmasti myös siitä, että olen Hotakaisesta niin monesti jo kirjoittanut. Since ylioppilaskirjoitukset vuodelta kirves.


"Tähän loppuun ehdotan, että laulamme Veikolle, vaikka hän ei käsittääkseni ollut minkäänlaista suhdetta musiikkiin - niin kuin ei ihmisiinkään. Ehdotan Yölintu-yhtyeen Mä putoan -kappaleen ensimmäistä säkeistöä ja kertosäettä."

- Kari Hotakainen: Kantaja

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Minulla on ollut nyt sellainen viikko, että olen lukenut jopa kuutta kirjaa ristikkäin! Fiiliksen mukaan ja sitten toiset kirjat ovat tarvinneet enemmän ilmaa ympärilleen, että voin sisäistää niitä paremmin. Mutta Kari Hotakaisen kirjan luin itseasiassa sellaisessa tilanteessa, että olin itse tulossa kipeäksi ja halusin haukata jotain vähän kevyempää ja nopealukuista saadakseni ajatukseni pois kipeydestä. Iisakin kirkko (WSOY, 2004) alkaakin hieman tutusti, kun Jokinen heräilee sairaalasängystään uuteen huomeneen. Viimeksi hän luin Hotakaiselta hänen uusimman Luonnon laki, joka alkoi ikään kuin samoissa ajatuksissa.


Alun lisäksi Iisakin kirkossa oli mielestäni muutenkin samoja teemoja kuin Luonnon laissa, joskin paljon yksinkertaisemmalla tasolla ja arkisemmin. Kirjan alku alkaa mielestäni jopa hitaahkosti, mutta kuitenkin loppua kohti huomasin Hotakaisen peruselämän moraalin teemojen putkahtelevan taas omantakaisella suoralla, humoristisella ja arkisella tyylillään. Kirjassa jo eläkeikään päässyt Jokinen toipuu siis aivotapahtumasta sairaalassa ja samalla ynnäilee elämäänsä: kuollutta vaimoaan ja ainokaista poikaansa. Lopulta Jokinen lähtee tapaamaan poikaansa Pietariin ja kohtaamaan seikkoja, jotka ovat heidät Kyllikki-äidin kuoleman aikaan erilleen saattanut.

Siis vaikka lukutilanteeni ei ollut optimaalisin, Hotakainen sai minut kyllä taas nauramaan parikin kertaa ääneen karvahattudostojevskitragedioineen sekä pysähtymään, kun Jokinen muisteli poikansa juoksua niityllä pikkupoikana. Hotakainen on minulle varmasti merkittävimpiä suomalaisia kirjailijoita ja vaikka arvelen, että moni pitää häntä ehkä kevyenä "jokamiehen kirjoja kirjoittelevana" kirjailijana, minä koen hänen kirjansa paljon syvemmin. Kirjat ovat niin eläviä, että niistä jää voimakkaita näkömuistikuvia ja hyvä mieli.

Iisakin kirkkoa on luettu blogeissa mm. Sallan lukupäiväkirjassa.


"Jumalaa ei ole. Kuoleman jälkeen ei tule mitään. Kaikki tulee sitä ennen."

- Kari Hotakainen

perjantai 22. marraskuuta 2013

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Tämä kirjoitus on kirjoitettu keskiviikkona 26. joulukuuta 2012 ja liitettu Kirjapolkuihini 11.2013.


Kari Hotakainen on suomalaisten nykykirjailijoiden keulahahmoja. Niin väitän. Hotakainen kuvaa kansalliskertojan tavoin elämää ja kuolemaa usein tavallisen flanellipaitaisen suomalaisen miehen tarkkakatseisesta ruohonjuuritasosta, edeten lähes valonnopeudella läpi ilmakehän ja ohi linnunradan vain palatakseen jälleen kerran saunamakkaran, sinapin ja oluen äärelle. Hotakainen kirjoittaa huumorilla, jalat maassa mutta viisauttaan auliisti jakaen.

Henkilökohtainen tutustumiseni Hotakaisen tuotantoon alkoi lukioikäisenä. Luin hänen pakinoitaan ja kirjojaan ja kirjoitin näihin vastineita äidinkielenopettajalleni- usein innosta puhkuen. Hotakaisen kirjat ovat seuranneet minua pitkin aikuistumistani ja tapanani on ollut ostaa viime vuosina hänen uusin kirjansa jollekin joululahjaa tarvitsevalle ja näin sen myös omaan lukuun lainaksi saadakseni. Tänä vuonna sitä ei ostettu, koska kirjaa ei ilmestynyt hyvin ymmärrettävästä syystä. Siksipä tartuinkin itselläni lukematta jääneeseen opukseen, eli Jumalan sanaan (Siltala, 2011), jota kriittisimmätkin Hotakaisen lukijatuttavani olivat minulle hyväksi kehuneet.

Jumalan sanassa Jukka Hopeaniemi, hcbisnesmies, jää jumiin pakopaikkaansa Lappiin ja kutsuu isänsä luottoautokuskin Armaksen hakemaan hänet pois. Kalliiksi käyneen matkan varrella Jukka pohtii edesmenneen isänsä nauhoja kuunnellen väsyneen houreisesti elämäänsä rahan maailmassa. Hopeaniemi on myös tehnyt elämänsä suurimman poikkeuksen, lupauksen tulla suoraan televisiohaastatteluun, jota moni pitää Jukan virhelyöntinä. Kirja loppuu Hotakaisen tyylillä melkoiseen ilotulitukseen, valmiin elokuvamaisella jännityksellä.



Tarina oli mielestäni itseasiassa Hotakaisen heikoimpia. Olin yllättynyt kokemuksestani, koska niin moni kirjaa kehui. Kuitenkin koen, että Hotakainen on kirjoittanut useassa kirjassaan paljon monipuolisemmin ja hauskemmin kuin tässä. Myös markkinatalouden ja pehmeämpien arvojen kohtaamisista on kirjoitettu esimerkiksi edeltäjässään Ihmisen osassa, jossa puheista tehtiin loppu ja teoille annettiin melkoisen brutaalilla tavalla aikansa. Ei kirja kuitenkaan huono ole, ihan lukemisen arvoinen, kuten oikeastaan kaikki Hotakaisen kirjat (lasten- ja nuortenkirjoja en ole valitettavasti lukenut).

Oletko sinä lukenut koskaan Kari Hotakaisen kirjoja ja tavoittaako hän sinun huumoriasi tai ajatusmaailmaasi kirjoillaan? Kenet nykykirjailijoistamme sinä nostaisin kansakuntaamme tällä hetkellä parhaiten kuvaavaksi kirjailijaksi?

Odotan mielenkiinnolla millaisen kirjan Hotakainen kirjoittaa seuraavaksi. Kuten kyllä aina muulloinkin. Hotakainen napauttaa kirjoillaan usein napakasti aikakautemme kuumiin tapahtumiin mutta onkohan seuraavassa kirjassa vielä enemmän jotain yksilökohtaisempaa? Sen toivottavasti luemme, kun sen aika on. (3/5)


"I don't judge a man by the length of his hair or the kind of music he listens to. Rock was never my bag. But you put on a pair of shoes when you walk into the New York Public Library, fella."

- Lt. Bookman, Seinfeld

Blogistanian kesälukumaratoni 24.7.2013

Tämä kirjoitus on liitetty ja hivenen muokattu Kirjapolkuihin 11.2013

Kello 9.07: Huomenta-päivää! Ilmassa on suurta lukumaratonin tuntua. Eilen olin huonotuulinen ja halusin heittää lukumaratonia vanhoilla villasukillani mutta tänä aamuna yöpöydälläni odottanut Anna Gavaldan Karkausmatka (Gummerus, 2011) lähti heti, kun silmäni klo 7.15 avasin. Alku kirjasta oli hieman yltiöpäinen, huokaisin jo että mitähän ihmettä luenkaan (ja olin vielä lainannut tämän ystävälleni!) mutta kun vauhtiin päästiin! Vitsi mikä hyväntuulen kirja jälleen kerran ihanalta Gavaldalta (120 s.). Vitsi että tykkään, kaikkine nykyaikaisina kirjoitustyyleineen kaikkineen. Suosittelen, ah ja merci. Paukaisen maratonin alkuhuumassani 5/5. Jos pieni karkausmatka sisarusten välisiin suhteisiin, aikuistumiseen kasvamiseen ja itsetunnon kasvuun kiinnostaa, valitse tämä kirja. Minä valitsen seuraavaksi Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä! I'll be back (toivottavasti)! Päivitän siis omaa lukumaratonipäivääni tähän ketjuun (joka ei välttämättä päivity lukijoissa, vai päivittyykö?) ja otan mielellään vastaan kannustuksia lukumatkani varrella! Nyt lähti muu porukka ulos, eli äkkiä kirjojen tuoksuun!


"Meidän oma kuu-ukkomme, marsilainen, pikkuveli, oma pikku Vincentimme.
Siistiä."

- Anna Gavalda: Karkausmatka


Kello 11.10: Voi ei, John Steinbeck ja Hiiriä ja ihmisiä (Tammi, 2002, 134 s.) sai minut itkemään elämän vääryyttä. Huh, hieno kuvaus ihmisten yhteiskuntaluokista ja ihmisyydestä aikakaudelta, jolloin känny tarkoitti vielä kämmentä eikä kännykkää. Olen aika sanaton tässä vaiheessa mutta Hiiriä ja ihmisiä oli kyllä kaikessa haikeudessaan hyvä kirja ja sai aika ajoin ihan hörähtelemään (kun taas Gavalda hymyilytti ja nauratti lähes koko kirjan ja tuumautti hetken, niin Steinbeck piti jännitystä ja odotusta koko ajan yllä mutta paukautti väliin  huumorin). Kirja kuvasi tavallisia työmiehiä, kuten Vincent van Gogh tauluissaan, todella kiehtovasti, elämänmakuisesti ja jollakin tapaa kirja oli täynnä "elämänjuurilla" olevaa kuvausta. Loppu vaiheessa kirjaa mietin, että olisinkohan kuitenkin lukenut  tämän jo aiemminkin. En tiedä. Kaikessa monitahoisuudessaan Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä saanee 4,5/5, vaikka lopun takia tekisi mieli antaa "vain" 4/5.

Mitähän seuraavaksi lukisin? Onpa kuulkaa ihana lukea pitkää aikaa putkeen, tosi pitkästä aikaa. Löysin olohuoneestamme minun lukutuolinikin! En ollut käyttänyt sitä varmaan puoleen vuoteen!


"Tietty- meillä olisi pikkuinen talo ja siinä kummallekin oma huone. Pieni pullea rautaliesi ja talvella siinä pidettäisiin tulta. Eikä maata ole niin paljon, että täytyisi rehkiä liikaa."

- John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä


Kello 14.42: Kylläpäs aika rientää, kun on luettavaa! Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi (WSOY, 2011, 157 s.) kirja oli Siinan blogista bongattu, valtavin ennakko-oletuksin. Kirja eteni rauhallisemmin kuin edelliset maratonikirjani, kuten arvelinkin. Kirja oli ikään kuin erään miehen elämänynnäys, mikä ei sinänsä ole juonellisesti lainkaan uniikkia. Tällaisia olen lukenut aika monta, ehkä liikaakin, siksi kirjoihin leimautuu hieman tylsistyminen. Barnesin kirjoitustyyli on kuitenkin puhdasta (tekisi mieli lukea englanninkielinen alkuteos, jos tarina kestäisi toiston) ja tarinakin oli ikään kuin koukuttava, vaikkakin välillä omaan mieleeni hieman jaaritteleva. Kirja oli älykäs ja laskelmoitu, mutta aitouden, huumorin ja hyvän maun rajoissa. Se ei yltänyt kuitenkaan valtaviin ennakko-oletuksiini, jotka olin itse itselleni rakennellut. Loppu kirjassa oli kuitenkin mieleiseni. 3,5/5.

Minun silmäni ovat välillä kuin olisin vasta herännyt ja aivotkin hieman tahmeat. Onneksi olen saanut lukea ulkona pari viimeistä tuntia, niin en ole ihan sisähöperönä vielä. Nyt taidan kuitenkin kirmata pienellä ulkoilmakävelylle, ehkä otan kirjan mukaan, tai välipalalukemisen. Jännä juttu, en ole millään malttanut vielä lukea niitä kielenmielenpuhdistuskirjoja, himo ahmia oikeita kaunoa on niin valtava! Seuraavana lähtee siis lukusuunnitelmani mukaisesti Rosa Liksomin Hytti numero 6. Kirja, johon minulla on taas valtavat ennakkoluulot, mutta jonka luulen itselleni raskaslukuiseksi, eli jota ei kannata jättää illaksi vieläkin uupuneemmille silmilleni ja aivoilleni. (Ai, esikoinen haluaa että luenkin hänelle yhden kirjan tässä välissä.)


"Se lienee filosofisesti itsestään selvää."

- Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi


Klo 19.13: Täällä ollaan, maratoni käynnissä. Luin siis viimeisen postauksen jälkeen kolme lasten kuvakirjaa lapsilleni (lukuisten pussauksien ja halittelujen kera). Hoffmanin ja Asquitin Meidän ja muiden perheet (Lasten Keskus, 2011, kirjastolaina) kertoi erilaisista perheistä ja erilaisista malleista olla perhe. Oikein kiva kirja 3/5. Olen aiemmin esitellyt blogissani myös Meidän ja muiden tunteet. Hamstraamaton hamsteri (Loretan ja Siemaszko, Lasten Keskus 1991) oli tarina hamsterista, joka jemmasi jyviä kotiinsa yli tarpeidensa, ahneesti. Tarina oli aika töksähtävä lopussa, vaikka alku olikin hyvä 3/5. Kolmantena luimme Kirsi Kunnaksen Hassut aakkoset (WSOY, kuvitus Reich, 2012), jossa esiteltiin aakkoset Kirsi Kunnaksen taatulla loruttelulla, itse asiassa tosi kiva kirja 4/5.

Mutta sitten suuntasinkin jalkani kohti rantaa, istahdin auringon paistaessa kovin tuuliselle rantapenkille. Tuuli tuiversi hiuksiani, joku kävi uimassa aallokossa ja samalla piti vaihtaa ystävällisiä tuumailuita. Kotona jatkoin Rosa Liksomin Hytti numero 6 (WSOY, 2012, 187 s.) kirjaa, joka on nimeään myöten kuin tribuutti äiti Venäjälle. Miten minä tätä kirjaa näin nopeasti kuvaisin? Liksomin tapa kirjoittaa on jotain uskomatonta. Kirjan juoni kertoo nuoresta naisesta, joka matkaa Siperian junalla Moskovasta Mongoliaan saakka. Matkaseuranaan hänelle sattuu varsin lihallinen, ylenpalttinen ja irstas mies, josta hänestäkin, kuten meistä kaikista, löytyy matkan varrella monet kasvot. Kirja on todella monipuolinen ja siinä on niin paljon tietoja moninaisten kuvausten ja luettelomaisten esitysten kautta, että olen aivan sanaton kirjailijan tehdystä työstä. Tätä pitää sulatella mutta annetaan, kuten muillekin maratonikirjoille on "alkutunteen mukaisesti" annettu pisteitä: 4/5.

Nyt olen ihan avoin sille minkä kirjan seuraavaksi otan, mutta kevyempää sen pitää olla. Mann? Shield? Müller? Nousiainen?


"Tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Mies pudotti katseensa käsiinsä ja jähmettyi ajatuksiinsa, veturin kiihkeät huokaisut kantautuivat hyttiin saakka."

- Rosa Liksom: Hytti numero 6


Klo 21.07 : Loppukiri, en kerkeä edes kirjoitella!


"Marinoituaan persettään Teboilin muovituolissa kolmekymmentä vuotta hän nousi ja käveli ylös sanomatta sanaakaan."

- Kari Hotakainen: Finnhits

23.04: Viimeisenä luin Nobel-tason kirjailijaa Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani (Tammi, 2009, 109 s.), joka oli pienin kappalejaoin ja suurehkolla fontillaan sekä erikoisen mystisellä romanialaisella tarinallaan vallan viehättävä lukumaratonini lopetuskirja. 4(3,5)/5

Thomas Mann: Varhaista tuskaa 2,5/5.
Kari Hotakainen: Finnhits 3/5.


Lukumaratonikokemukseni tuntuu tällä hetkellä minusta hyvälle. Sain tavoitteeni 500 sivua luettua, huomenna katson sivumäärät tarkemmin. Uskonpa, että vaikka jaksaisin vieläkin lukea, on nyt hyvä lopettaa, kun vielä tuntuu hyvälle. Ja jostakin syystä veikkaan huomista herätystä kello kuuteen! Hyvää yötä ja tsemppiä kaikille vielä maratoniaan jatkaville, ottakaa rennosti ja nauttikaa hyvistä kirjoista!


""Ihan kuin kissa", hän sanoo. "Pöllö", sanoo yövartija. Hän painaa käden suulleen."

- Herta Müller: Ihminen on kuin iso fasaani

lauantai 14. syyskuuta 2013

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Koska viime viikolla lähes jokainen meistä on lukenut tai kuunnellut kirjailija Hotakaisen haastatteluja itsestään ja elämästään, ja varsinkin puolitoista vuotta sitten hänelle sattuneesta onnettomuudesta, aion nyt keskittyä kirjoittamaan itselleni olennaisesta, eli kirjasta ja miten Luonnon laki (Siltala, 2013)  vaikutti minuun.

"Älä kato ittees, kato taivasta."

Kävin viime viikolla kirjakaupassa, aikeenani ostaa jokin uusi kirja, aivan itselleni. Huomasin välittömästi sairaaloisen hohteen täyttämän pöydän, jonka väri ei miellyttänyt silmiäni lainkaan. Mutta kun huomasin, että kirja oli odottamani Hotakaisen uutuus, selasin kirjan kansia epäuskoisena. Olen aiemminkin kertonut pitäväni Hotakaisesta jo vuosikymmenien ajan ja minulle hänen kirjansa ovat ainutlaatuisia kotimaisia tuotoksia, mutta koska lataus tälle kirjalle oli varsin erilainen, huomasin epäileväni. Entä jos hän on kirjoittanut Jumalan sanan uudestaan? Tuon kirjan, josta en välittänyt paljoakaan. Mutta Luonnon laki. Se kuulostaa maanläheisemmältä.


Luonnon laki kertoo maalämpöyrittäjä Rautalasta, joka joutuu vakavaan auto-onnettomuuteen. Rautala on laistanut verojen maksua ikänsä ja yhtäkkiä hän joutuukin sairaalasänkyyn, täysin verorahoilla hoidettavaksi. Näkökulma avaa maiseman Suomen talouden ja yhteiskunnallisen kehityksen ylle, sota-ajoilta nykypäivään kantaen. Vaikka kirjan päähenkilö Rautala onkin vahvassa roolissa, on kirja varsin moniääninen. Monitasoisen tarinan kertojina ovat myös synnyttämäisillään oleva tytär-Mira, Rautalan vanhemmat (pyörätuolia käyttävä, puolihalvaantunut Kerttu sekä Hamletia ihaileva omaishoitaja Väinö), metallimusiikkia kuunteleva sairaanhoitaja Laura ja yrityskumppani, homoseksuaali Mika. Lisäksi tarinassa on lukuisia muita näkökulman tuojia, joihin palaan tuonnempana.

Ajattelin lukevani, ehkäpä jopa lukeisevani, kirjan parissa illassa. Toisin kuitenkin kävi. Kirjan sisältö on nimittäin valtavan runsas. Vaikka tarina on sinänsä arkipäiväinen ja henkilöt niin tuttuja ja samaistuttavissa olevia kuin omat sukulaisemme, kirjan sanat, lauseet ja taustalla piilevät aatteet antoivat minulle niin paljon aihetta ajateluun, että jouduin pitämään lukutaukoja, aivan kuten Tommi Liimatan Rautanaulan kohdalla. Tällä kertaa tunnetilani ei vain ole ällötys, vaan huomaan jopa puhkuvani innosta poliiittisia päätöksiä ja elämän tarkoituksia ajatellessani. Kirjan suurimpia teemoja ovat hyvinvointivaltio ja sitä ylläpitävät toimenpiteet. Tämä tuo tarinan lähes käsikosketeltavan ajankohtaiseksi tämän hetken poliittista tilannetta seuratessamme. Lisäksi kirja puhuu suurista aihepiireistä, kuten sukupolvien välisistä kuiluista, suvun jatkumisen merkityksestä yksilön kehityksen näkökulmasta, vanhuudesta, ekologisuudesta ja tasa-arvosta.

"Mitä hyötyä on Kansallisteatterin kevätohjelmiston leikkaamisesta? Miten käy nykytanssin? Miksi kirjastoihin tulee neljän euron kuukausimaksu? Missä lapset oppivat hiihtämään, jos hiihtoputkia ei enää rakenneta? Kenen idea oli koskea subjektiiviseen päivähoitoon, eivätkö vanhemmat enää saa viettää laatuaikaa yhdessä kotona ilman lapsia?"

Kirja aiheuttaa siis minussa tervettä halua ja intoa puhkua. Mutta samaan aikaan kirja irroittaa minussa useita naurunysköksiä ja jopa hallitsematonta, aitoa naurun raikua. Jotta kirjan tunneskaala ei jää yksipuoliseksi, välillä silmäni ja mieleni pysähtyvät yksittäisten, erittäin tarkkanäköisten lauseiden kohdalla, jotka nostattavat inhimillisyydellään jopa kyyneleet silmiini. Luonnon laki kirjassa on useita suoria ja epäsuoria kuvauksia elämän kulusta: syntymästä ja kuolemasta. Kuvaukset tehdään taidokkaalla tyylillä, tilannekomiikkaa älykkäästi käyttäen. Ainoastaan synnytyskipujen kuvaus jäi minulle epäaidoksi.

"Hiljaisuus. Metrin hiljaisuus. Rautala katsoi kylpyhuoneen ovea ja mietti, millaista olisi käydä omin avuin vessassa. Mira katsoi harmaata lattiaa ja mietti, miltä näyttäisi vauvan konttaaminen. Rautala unelmoi suihkusta, kävelemisestä, seksistä ja siitä, että välit tyttären kanssa paranisivat."

Vaikka kirjan sivut ovatkin varsin realistisen sairaalan ja budjettien hajuisia, liittyvät keskusteluihin myös iki-ihanat Hotakaismaiset fantasiahahmot, joita kirjailija on käyttänyt teoksissaan aiemminkin. Keskusteluja käydään muun muassa Bob Dylanin ja Äiti Teresan kanssa ja sivuilla vilahtelee tuttuun tapaan myös viittauksia suuriin mafiaelokuviin. Nämä hykerryttävät yksityiskohdat ja suoranaiset yksittäiset purkaukset, tilitykset, asettavat timantteja kirjan annin kruunuun. Luonnon laki on häkellyttävän hyvä ja syvällinen kirja, joka ansaitsee kirjana itsenään minulta lähes täydet viisi pistettä (5-/5).


"Sanoitko sinä jotain?
En. Lämmitäpä se kaalikeitto.
Eilinen?
Sehän meillä on. Eilinen."

- Kari Hotakainen: Luonnon laki