Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hornby Nick. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hornby Nick. Näytä kaikki tekstit

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Nick Hornby: Hyvät ihmiset

Hornby on minulle luottokirjailija. Siis hänen kirjoissaan on aina jotain tosi sympaattista ja arkisen hellyyttävää, että minä tykkään. Löysin kesälomamatkallamme Rovaniemen ihanasta divarista Hornbyn Hyvät ihmiset (suom. Jorma-Veikko Sappinen, WSOY, 2001). Se pitikin lukea aika nopsaan.


Hyvät ihmiset kertoo perheestä, jossa isä tekee juttuja lehtiin (tässä on mielestäni selvää itseironiaa kirjailija/lehtimaailmaan mihin Hornby itsekin kuuluu). Äiti on lääkäri ja perheessä on myös teini-ikäiset tyttö ja poika. Perheen isä David on sarkastinen tyyppi ja kirjoittaakin lehteen kolumnia, jossa lähinnä irvaillaan eri asioille. Perheen äiti Katie Carr ajautuu suhteeseen, koska huomaa kadottaneensa suuremman rakkauden  miestään kohtaan ja lähinnä ärtyvän hänen tavoistaan- vai onko kysy kuitenkaan siitä? Yhtäkkiä David muuttuu saadessaan selkähoitoa DJ Goodnewsilta, nuorelta parantajalta, ja asiat menevät monimutkaisemmaksi. Lääkärisnainen on pitänyt itseään hyvänä ihmisenä ammattinsa vuoksi, mutta kun David alkaa toteuttaa maailmaa rakastavaa elämäntyyliä mm. naapuriston kodittomien lasten kotiuttamiskamppanjallaan, Katie alkaa pohtia mikä on hyvää ihmisyyttä ja mikä ei. Ja mihin joukkoon hän oikeastaan kuuluu, ja haluaa kuulua.

Kirja on oikeasti aika hyvää pohdintaa siitä, millä tavoin me nykyään elämme yltäkylläisyydessä ja miten me aikuiset ajan miettaan muutumme tiettyjen urien tallaajiksi. Se on myös todella hyvä kirja parisuhteesta ja avioeron pohtimisesta. Hornbyn tyyli on humoristinen ja kujeileva. Hyvät ihmiset säilytti mielenkiintoni loppuun saakka. Nauroin varmasti ainakin kymmenen kertaa ääneen. Tarina on arkisuudessaan hyvin absurdi ja kiinnostava. Ihan mahtava kesäkirja, pitäisiköhän minun lukea joku toinenkin Horby vielä tälle kesälle?


"(...) Kysyit olenko huomannut ilmapiirin muuttuneen. Luulen että hekin (lapset) ovat huomanneet sen ja jollain lailla yhdistävät sen kirkkoon.
- Miksi?
- En tiedä. Luultavasti... Sinusta tulee sellainen vaikutelma kuin olisit saanut uskonnollisen herätyksen."

- Nick Hornby: Hyvät ihmiset

perjantai 22. marraskuuta 2013

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 17. tammikuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013

Lukemishimoni on jatkunut. Kun yhden kirjan kädestäni lasken, pitää toisen olla jo mielellään valmiina tai löytyä mahdollisemman pian. Olen lukupiirikirjoja lukuunottamatta lukenut sillä tyylillä jo pitempään, että valitsen vain sellaisia kirjoja luettavaksi, johon syntyy inspiraatio ja jonka himo juuri sillä hetkellä sattuu olemaan. Onni on pikkuinen oma kirjahylly, josta löytyy lukemattomia kirjoja, joita voi näissä kirjattomissa olotiloissa käydä sivelemässä "Olisitko sinä seuraava kirjani?".

Koska olen tässä lueskellut aika vakavahenkistä kirjallisuutta, isolla koolla, niin minulle tuli voimakas tunne, että tilannetta pitää keventää. Aloitin Hustvedtin Vapiseva nainen, hermojeni tarinan, joka vaikutti ihan tutkimusmielessä mielenkiintoiselta mutta toisaalta hieman nolon neuroottiselta itsensäpaljastelulta, niin se jäi kesken. Halusin rennompaa, humoristisempaa ja höpömpää. Valitsin Nick Hornbyn Juliet riisuttuna.

Olen lukenut Hornbyltä ainoastaan Alas on pitkä matka kirjan, josta pidin. Se oli aihepiiristään huolimatta kevyttä luettavaa (kuin ilmalento hekoheko) ja kirjoittaja kirjoitti hauskasti ja sujuvasti. Olin jo pitkään halunnut lukea lisää Hornbyn kirjoja ja tämä sattui kävelemään alennuksissa vastaani, enkä miettinyt sekuntiakaan ostanko sen jälkeen kun luin kansitekstin.



Juliet riisuttuna kertoo aikalailla minun ikäkaudella syntyneistä, hieman alle nelikymppisistä aikuisista. Tarinan päähenkilöt Annie ja Duncan ovat asuneet yhdessä pitkään ja pitkälti pelkästä tottumuksesta. Annie kuitenkin kokee elämänsä jääneen jotain vaille, koska lapsia ei ole "tullut hankittua" ja samaan aikaan kummankin neljänkympin kriisi avautuu eri lailla. 

Kirjan pohjana on musiikki. Duncan on intohimoinen yhden bändin seuraaja ja omistautuu bändin keskustelupalstan lumoihin. Musiikki harrastuksena ja elämäntapana koskettaa jotenkin minua läheltä ja antaa kutkuttavan tutun ja turvallisen raamin kirjalle. Varsin hauskoin, ja tunnistettavin, kohtauksin! Saatan nauraa vapautuneesti itselleni, omalle elämälleni ja meidän aikakaudellemme. On kuin katsoisin taas kerran uudestaan John Cusackin näyttelemän High Fidelity leffan (Honbyn kirjoittama sekin), joka kertoo myös äänilevyjen maailmasta, aikuisista ihmisistä ja elämässä hengailusta. Ihan mahdottoman tavanomainen ja mahdottoman hyvä leffa, ihan niin kuin tämäkin kirja. Siis niitä juttuja, jotka vain aihepiirin takia iskee toiselle, ja toiselle aihepiiri, ja siten koko teos, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tykkäsin kirjasta niin paljon, että ahmin kirjan. Tämä kirja ei herättänyt liikaa tunteita, vaan viihdytti ja rentoutti minua. Kiitos! Tuli tarpeeseen! 4(!)/5. Tekisi mieli lukea heti uudestaan ihan vaan pelkästä mielihyvästä.


"Hän kuunteli albumin alusta loppuun vielä kaksi kertaa penkillä istuen, ja alkoi kävellä kotiin päin kolmannella kerralla. Parhaalla taiteella on kyky saada ihminen rakastamaan muita ihmisiä ja antamaan anteeksi heidän pikkurikkeensä. Oikeastaan taide toimii kuten uskonnon olisi pitänyt toimia, jos asiaa oikein ajatteli."

- Nick Hornby: Juliet riisuttuna