Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hesse Hermann. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hesse Hermann. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Hermann Hesse: Siddhartha

Siddhartha on toinen Hessen kirja, jonka luin ihan vastikään (suom. Aarno Perimies, 1966, Weilin + Göös, oma hylly). Tässä intialaisvaikutteisessa kirjassa brahmaanipapin poika Siddhartha kokee saaneensa kaiken hengellisen opin isältään ja lähipiiriltään ja haluaa lähteä vastoin isänsä toivoa samanain askeettiseen oppiin.


Siddhartha kulkee matkaansa kaverinsa Govindan kanssa mutta kirjassa kuvataan, että Siddhartha on jollakin tapaa erikoinen. Hän pystyy elämään samanien lailla paastoamalla, pukeutumalla lanneviittaan, vaieten, hengittäen säästeliäästi ja elämään siis mahdollisemman vähän ruumiillisella "tasolla" ja keskittyen näin hengelliseen puhdistautumiseen tai jonkinlaiseen syvempään viisauteen. Kuitenkin Siddhartha kokee, ettei ole saavuttanut täysin sitä mitä on etsinyt ja kokee tuskastumista asiasta. Siddharthan ystävä Govinda löytää Buddhan ja liittyy hänen seurueeseensa mutta Siddhartha jatkaakin uusia polkuja. Rakastumisen myötä Siddhartha kokeilee "tavallista" maallista eloa ja joutuu rahan ja viinan valtaan. Matka jatkuu tietenkin, omaa itseään etsien, ja ääripäästä toiseen ajautuen.

Tässä kirjassa on jotain hyvin mielekästä ja kaunista. Se on hyvin satumainen ja samalla elämän peruskysymyksiä koskettava tarina. Kertomus on mielestäni paljon hallitumpi ja koosteisempi kuin viimeksi lukemani Demian. Siddharthan tarkoitus on varmastikin pysäyttää lukijansa. Minä olin ehkä kiinnostuneempi lukemaan itse tarinan ja ahmaisinkin kirjan yhdessä päivässä. Tarinassa oli minun mielestäni kaunis loppuosa ja siihen liittyvän joen kuvaus, ja sen tuoma virtaava rauha, oli mieleeni. Siddharthan tarina kuitenkin kuvautuu Demianin lailla minulle kovin yksinäisenä polkuna, jossa toiset ihmiset ovat lähinnä elämän käypäläisiä. Se minua näissä kirjoissa jää selvästikin mietityttämään. Kun toisaalta, niinhän se toki on, että itse on elämänsä kuljettava ja oma itsensä kannettava alusta loppuun saakka. Olla vastuussa teoistaan. Tietotasolla hyvin selkeää, tunnetasolla hämmentävääkin. Hessen kirjat laittavat ajattelemaan. Samalla kun ne lumoavat niin samalla on vähän sellainen ristiriitainen olo. En voi olla lipsauttamatta aika pahaa vertausta mutta mieleeni tulee vähän Coelhon kirjat, joiden kanssa kävin aikoinaan kamppailun miten niitä pitää lukea. Luin Alkemistin ja se oli minusta ihan hieno kirja, mutta sitten kun luin Coelholta lisää, alkoi tulla olo, että tämä on jotenkin liian alleviivaavaa ja imelää. Että kaikki se viisas henkisyys häviääkin kun siitä tehdään megaluokan kirjallisuutta, kerta toisensa jälkeen. Sen jälkeen en ole pystynyt lukemaan Coelholta yhtään mitään. Vaikeita kirjoja nämä tämmöiset, kun joutuu blogissaan asti sössöttämään, että mitä tästä nyt sanoisi. 

Mitä sinä sanoisit?


"He olivat nyt päässeet keskelle jokea, ja Vasudeva ryhtyi soutamaan voimakkaammin, jotta virta ei veisi heitä mukanaansa. Hän teki työtään rauhallisesti, voimakkain käsivarsin, katse veneen kokkaan suunnattuna. Siddhartha istui ja katseli Vasudevaa ja muisti, kuinka kiintymys tätä miestä kohtaan oli liikahtanut hänen sydämessään jo kerran aikaisemmin, hänan samana-aikansa viimeisenä päivänä. Kiitollisena hän otti vastaan Vasudevan kutsun."

- Hermann Hesse: Siddhartha

perjantai 19. helmikuuta 2016

Hermann Hesse: Demian

Kirjapolkuni eteni siis Hermann Hesseen. Olin jo aiemmin lukenut Hesseltä Kylpylävieraana Badenissa ja muistelen pitäneeni siitä, mutta jostakin ihmeen syystä en ollut lukenut Hesseä enempää.  Tätä kirjoittaessani olen itse asiassa lukenut nyt kaksi lisää ja se johti minut googlaamaan kirjailijasta jotain tietoa. Todettakoon tässä vain, että Demianin kirjailija on ilmeisesti kirjoittanut kolmessa viikossa, päästyään psykiatrisesta sairaalasta.


Demian kertoo pojan, Emil Sinclairin, kehitystarinan. Se alkaa lumoavilla kuvauksilla siitä miten kaunis ja pyhä on oman alkuperheen turva ja lämpö. Emil Sinclair joutuu kuitenkin tilanteeseen, jossa hän joutuu valehtelemaan vanhemmilleen ollessaan velkaa isommalle koululaiselle. Tätä myöten Emilin silmät avautuvat maailman moninaisuudelle,  ja varsinkin pahuudelle. Synti on tehty ja itse asiassa sen tekeminen tuntuukin Emilistä kaikessa vaarallisuudessaan ja ahdistavuudessaan hieman kiehtovalta.

Sinclairin "pelastaa" kouluun muuttanut uusi poika, vanhan ja varman oloinen Max Demian. Demian johdattaa Emilin tarkkailemaan ympäristöään, ajatuksiaan ja pohtimaan maailman hyvyyttä ja pahuutta. Kirjassa käydäänkin, hieman liiankin alleviivaavasti, läpi tätä hyvän ja pahan yhtenäistä läsnäoloa, kuten kirjan henkilöt maailman kokevat. Ei ole vain Jumala, vaan myös Saatana. Hermann Hesse onkin tietääkseni "okkultistien lukulistalla" ja kirjoja lukiessani, ymmärrän miksi. Hermann Hesse haastaa kirjoissaan ajattelemaan elämää myös sen kaikessa rosossaan. Myös Emil kaatuu, kokeilee elämän riehakkuutta, ja löytää taas mystikko oppi-isänsä Demianinsa. Ja palaa näin jälleen  Demianin arvostamien asioiden äärelle. Kirjan elämänoppi, oikealle tielle löytäminen (tai vasemmalle) tuntuu itselleni sangen yksinäiseltä ja jopa itsekeskeiseltä.

Demian on hieman naivistinen tarina varsin yksinäisestä, epävarmasta ja eksyneestä pojasta. Emil Sinclairin rakkauskin jää varsin varhaiselle tasolle, palvovaan kaukorakkauteen. Samalla kun Emil pääsee elämän riehakkuudesta takaisin raiteilleen, alkaa ympärillä sota. Nyt kun tiedän millaisissa oloissa kirjailija on (useiden menetyksien saattelemana) kirjaansa kirjoittanut, vuonna 1919, kirja on aika ymmärrettävä kuvaus siitä mitä tapahtuu kun ihmisen arki, turva ja perusrakenteet kaatuvat ja oletkin lähes, vai aivan, yksin. Siinä tilanteessa ihminen tarttunee helposti johonkin lohdutukseen, ymmärrykseen, oljenkorteen. Hessen kirjoissa tuntuukin olevan paljon uskonnollisuuden pohtimista, ja sitä on vielä syvemmässä määrin seuraavassa lukemassani Hessen kirjassa, josta kirjoittelen varmasti piakkoin...


"Tällainen minä olin, hylkiö ja sika, päissäni ja saastainen, inhottava ja alhainen, kurjimus, hirmuisten himojen yllättämä! Tällainen oli, minä, kotoisin noista yrttitarhoista, missä kaikki oli puhdasta, säteilevää ja suloisen lempeää, minä, joka olin rakastanut Bachin musiikkia ja kaunista runoutta! Kuulin yhä inhoten ja kauhistuen korvissani oman nauruni, päihtyneen, holtittoman ihmisen naurunpuuskat ja hohotuksen. Sellainen minä olin!"

-Hermann Hesse: Demian (1997, Gummerus, ap 1919, suom. Toini Havu)