Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heivoll Gaute. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heivoll Gaute. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Lainasin Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY, 2012, suom. Päivi Puustinen) kirjastosta, koska olin lukenut useammastakin blogista, että kirja oli jättänyt voimakkaita ja hyviä muistoja. Jo kirjan lainaaminen sinänsä oli minulle kuitenkin tappista. Ensimmäisen kerran kohdattuamme, kirja jäi uutuushyllyyn napottamaan, mikä harmitti minua jälkeenpäin. Vasta toisella kerralla kirja lähti mukaani. Sillä, kun luin takakannen (siis kahdesti), joka lupasi tarinan tuhopoltoista vuonna 1978 ja kaksi kasvutarinaa, joista toinen on kirjailijan oma ja toinen samassa kylässä kasvaneen tuhopolttajan, ajattelin, ettei aihepiiri tunnu kovinkaan kiehtovalta. Ei, vaikken olekaan elämän suhteen sinisilmäinen. Mutta koska olin vakuuttunut toisten suosituksista, aloitin kirjan lukemisen lopultakin, monen kuukauden kiertelyn jälkeen.


Kirja on kirjoitettu ikään kuin muistelmina, joista osa on kirjailijan oman historian ja kirjailijaksi tulemisen tarinaa ja osa kirjailijan itse ynnättyä ja väritettyä kertomusta tuhopolttajasta ja paloista. Kirja oli aluksi mielestäni aika vakava, hieman ahdistavakin. Mietin koko ajan haluanko tätä kuvausta lukea ja kiinnyin enemmän kirjailijan omaelämänkerralliseen osioon. Kuvaukset tulipaloista yksityiskohtineen tuntuivat vastenmielisiltä. Kävi jopa niin, että kirjan puolivälissä halusin aloittaa jonkun keveämmän kirjan rinnalle (Steinbeckin Ystävyyden talo) sillä en kokenut kirjaa tarpeeksi hyväksi rentoutuskirjaksi lauantai-illan nukutusvapaalle hetkelleni. Mutta koska kirjailija Gaute Heivollin teksti on todella hienoa- en voinut keskeyttää kirjaa. Ja kun kirja läheni loppuaan, minä itkin useampaan otteeseen, milloin ketäkin sympatisoiden.

Kirja herätti siis valtavasti tunteita. Aluksi, myönnän tämän nyt tässä, olin lähes vihainen vanhemmille, jotka katsoivat viikko tolkulla stressaavalta armeijakutsunnolta palannutta poikaansa, joka makasi monta viikkoa sängyssään ja vain nukkui. Hän oli jo selvästi muuttunut kutsuntojensa aikana ja käyttäytyi varsin kummallisesti palattuaan kotiin aivan yllättäin, kesken kaiken. Kirosin mielessäni, miten joku voi vain katsoa lapsensa kärsimystä vierestä! Mutta tajusinhan sen, etteivät vanhemmat ehkä ajatelleet asiaa niin, he ymmärsivät lastaan, lapsen kokemuksia ja toivoivat, että tilanne muuttuisi. Mutta kun se harvemmin vakavissa ja pitkään kestäneissä tilanteissa muuttuu. Ei, vaan se pahenee.

Mutta loppukirjassa, itkin jo vanhempienkin puolesta. Itkin monta kertaa. Itkin jopa kauheuksien tekijän puolesta, kun hän soitti palosireeniä isänsä kuoleman johdosta. Ja samalla mietin, että mikä erotti nämä kaksi herkkää, muusta joukosta erilaista, älykästä nuorta miestä toisistaan niin, että toisesta tuli lopulta, melkoisten lähellä piti kokemusten kautta, palkittu kirjailija ja toisesta rangaistu rikollinen. Rakkautta oli ymmärtääkseni kummassakin perheessä, ainakin toiselta vanhemmalta (Kirjailija puhui varsin vähän omasta äidistään. Miksi, se jäi minulle epäselväksi.). Päällisin puolin perheet olivat tietyin rajaehdoin samanlaisia. Ainoa, mikä poikia selkeämmin mielestäni erotti, oli ilmeisen voimakkaaksi ja traumaattiseksi osoittautunut armeijakokemus tuhopolttajalla. Eli nousiko stressi toisen kohdalla niin korkealle, että sairaus puhkesi. En tiedä. Siis sattumaako tämä kaikki vain on...?

Heivollin tapa kirjoittaa on erittäin vakuuttavaa. Kuten hän itsekin kirjoittaa, hän on runoilija. Kirja on äärimmäisen taitavasti kudottu yhteen ja sitä oli nautinto lukea sen kirjallisten taitojensa vuoksi. Heivollin kuvaus norjalaisista ihmisistä on muutenkin jotenkin hassun tuttua, näin suomalaisin silmin. Tämä herätti mielenkiintoni myös muuhun norjalaiseen kirjallisuuteen. Ja huomasinpa taas senkin, että minä rakastan kirjoja, joissa on kunnon alku ja loppu, ja jopa suoranainen yhteenveto aivan kuin ympyrä sulkeutuisi täydelliseksi kehäksi. Tällainen lukukokemus teki myös lukijan, minut,  kokonaiseksi. Ja kaikessa kokonaisuudessaan kirja on ehdottomasti todella hieno ja taitava kaunokirjallinen tuotos. Haluan lukea Heivollia jatkossakin. Etten palaisi tuhkaksi.

Kirjasta on kirjoittanut mm. Sinisen linnan kirjasto, Lumiomena, Luetut, lukemattomat ja Leena Lumi.


"Hänen tukkansa kasvoi. Päälaki lakkasi näkymästä. Alma oli iloinen saadessaan hänet takaisin. Hän tunsi sen vatsassaan joka kerta kuin katsoi poikaa. Eihän tässä mitään. Hänhän oli iloinen, hymyili, ja sitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan. Ja silti naarmu pysyi silmien välissä. Se ei hävinnyt."

- Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi