Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hauru Hanna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hauru Hanna. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi

Minun tekisi mieli lukea tämä kirja vielä toistamiseen, ennen kuin alan kirjoittamaan tätä blogikirjoitusta, mutta en enää malta. Hanna Hauru on kirjailija, johon joku vuosi sitten hurahdin aivan täysin. Hauru puhuu minun kieltäni, sellaista proosallista, voimakasta lumousta, jolle tämäkin mitä ilmeisemmin kranttu, ja vielä krantummaksi vain muuttuva bloggaaja arvostaa, ihailee ja halajaa. Uusi Hauru on täällä, vapise maailma. Jääkansi (Like, 2017).


En tiedä mitä odottaa, koska kirja on taas yhtä ihanan pieni kuin Haurun edelliset. Jääkansi hyppää sodan jälkeiseen Suomeen. Pikkutyttö ja Betti-äiti kävelevät rintamalta palaavaa isää vastaan. Tyttö jo tuntee isänsä lämpimän ja turvallisen käden kädessään mutta laiturilla äiti suuteleekin toista miestä, Pahaa, ja toteaa, että isä tulee perässä, lautalaatikossa.

Pieni tyttö/eksynyt nainen kulkee heinien välissä, kohti rantasaunaa, kokee elämää syrjäseudulla, maalaismaiseman kauneudessa ja totaalisessa köyhyydessä. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Betti synnyttää lapsen, joka löytyy pihalta emakon kyljestä, nälkää pakoon ryömimästä, ja kunnan täti vie vauvan pois. Tyttö saa valita lähteekö hänkin, ei lähde. Viina ja viha velloo talossa ja talon portailla. Piha täyttyy kummallisuudesta, jännittyneisyydestä. Vuodenajat vierivät. Minun on

vai-ke-a

hen-git-tää.

Kasvaessaan tyttö, nuori nainen, mitään naiseudesta ymmärtävä, pestautuu lähellä olevaan mielisairaalaan töihin. Tarinat nivoutuvat, ympyrät sulkeutuvat, elämäkö jatkuu, vaikka talot sammuvat ja saunassa on vielä saunan tuoksu. Kamalaa miten kylmää, jäätävää elämänvirta voi olla. Ja ihan keskellä kauneinta helteistä kansallisromantiikkaa.

Mykistyin kirjasta. Hauru tekee sen minulle. Tätä kirjaa muistelen happea haukkoen ja samalla tuohon hyiseen veteen uudelleen pelottavalla kutsulla uppoutuen. Janoan lukea tämän kirjan uudestaan. Kirjasta tulee hyllyni jäinen hedelmä, jota haukkaan, kun haluan kokea maailman tuulien raikkaan hyytävää kirjallisuutta, ja ihan läheltä. Hanna Hauru oli ainoa kevään kotimainen kirja, jonka pyysin kustantajalta istualtani pomppien. Ja valitsin oikein. Tässä täydellisesti kirjoitetussa kirjassa haisee hulluuden hurma.


"Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun."

- Hanna Hauru: Jääkansi

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Hanna Hauru: Raaka punainen marja

Kyllä, taas minä olen lukenut Hanna Haurua. Raaka punainen marja (Like, 2004) on 78 sivuinen novellikokoelma. Novellit ovat hyvin lyhyitä, sivun pari, ja kaikki käsittelevät jollakin tapaa naiseutta. Nämä Haurun novellit erosivat aiemmista Hauruista mielestäni siten, että niissä oli jopa hiven kauhua mukana. Varsinkin alkukirjan novellit väliotsikolla Pikkutyttöjen ilkeät salaisuudet olivat lähes karmivia. Muuten novelleissa on haurumainen moniaistillinen ote ja monissa novelleissa tuntuu seksuaalisuuden herääminen olevan yksi olennainen osa tarinaa.


Mietin jälleen kerran aluksi, että nytkö sain käsiini Haurun, jonka lukemisesta jää epämiellyttävä olo, kaikkine siemensyöksyineen ja raiskauksineen, mutta ei. Näissä on jotain niin kiehtovaa. Vaikka välillä ihan oikeasti ällöttää, ja seksuaalisuus tulee lähes Katja Kettumaisesti ylitse, niin samalla uteliaisuus pistää minut ahmimaan Haurun tekstejä, kuitenkaan sanaakaan ylittämättä. Ja miten loistava nimi taas tälläkin kirjalla on. Niin osuva ja heti aistittavissa oleva.

On oikeastaan vaikea kirjoittaa enää mitään, mitä en olisi Haurusta kertaalleen kirjoittanut. Joten lyhyestä blogikirjoitus kaunis. (3-4/5).


"Tytön hiuksissa välkehtii hämähäkin huntu."

- Hanna Hauru: Häät, novellikokoelmassa Raaka punainen marja

maanantai 23. joulukuuta 2013

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Jatkoin viime viikolla hurahtamistani Hanna Hauruun. Ensimmäisiä novelleja lukiessani luulin jo löytäneeni Haurun kirjan, josta en niin välittäisi. Mutta miten väärässä olinkaan. Liian pienet sandaalit (Like, 2010, kirjastolaina) kertoo tarinoita suomalaisista naisista.


Ja vaikka "tarinoita suomalaisista naisista" voisi kuulostaa laimealta ja yhtä tylsältä kuin maastohiihtokisa televisiolähetyksenä (pahoittelen), niin Hanna Hauru tekee sen toisin. Novelleissa kuvataan naisia, jotka ovat karvaisia, rinnattomia, syövän latistamia, hieltä haisevia, kauniita, yksinkertaisia ja lihavia. Jokaisessa tarinassa ikään kuin käsitellään jotain aihepiiriä, joka voi olla kantajalleen henkilökohtaisesti kipeä. Tarinoissa on muihin lukemiini Haurun kirjoihin verrattuna huomattavasti enemmän huumoria, vaikka yhtä aikaa kuvaukset ovat tarkkakatseisen kipeitä ja koskettavia. Hanna Hauru taitaa kummankin mielestäni aidosti ja luonnollisella tavalla. Vaikka novelleissa ei välillä kirosanojakaan kaihdeta, kaikki tuo rääviyskin tehdään silti minulle hyvän maun rajoissa, menemättä sille yleiselle hassunhauskojen kirjojen maastolle, jossa kirjoitus muuttuu ennalta-arvattavaksi ja ärsyttäväksi. Liian pienet sandaalit sai minut ajattelemaan naiseutta ja itseäni naisena, myös poikkeavuuksiani perinteisistä kauneusihanteista. Haurun tapa kirjoittaa arkisista hetkistä, kuten saunakuvaukset, ovat myös avanneet itselläni erilaisia muistikuvia ja jopa tuoksuja. Nämä ovat minulle antavia ja ihania kokemuksia. Hauru ikään kuin avaa muistinilokeroita ja laittaa ajatuksiani kulkemaan varsin arkitasolla mutta tietyllä tapaa myös sukupolvien välisissä aatteissa. (4/5)

Näkisin hyvin mielellään nämä novellit teatterissa, onkohan Haurua saatu koskaan teatterilavoille? Kyllä olisi aika. Saattaisin minäkin, suomalaiseen teatteriin varsin tympiintynyt ihminen, lähteä ihan varta vasten katsomaan.

Ja nyt tulee haaste: lukekaa Haurua. Väitän, että Hanna Hauru on yksi aikamme tärkeimpiä kotimaisia kirjailijoita ja suomalaisuuden kuvaajia. On taito kirjoittaa lyhyesti jotain näin arkista ja yhtä aikaa valtavan tärkeää. Ja miten kauniilla kielellä! Osoitan haasteen varsinkin Kirjakolle ruispeltoon.


"Siinä ku saunatuvassa kuivasin ittiäni ni mulla alko tosissaan korpeemaan tämä tämmöinen naisen elämä. "Perkele!" aattelin ja äkkiä laitoin pyyhkeestä turpaanin päähän."

- Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

perjantai 20. joulukuuta 2013

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Hurahtanut Hanna Hauruun. Siinäpä olisi yksi kuvaus minusta ja kirjoista vuonna 2013. Sillä tämä oli jo kolmas Hanna Hauru tälle vuodelle. Ja ette usko miten silmäni loistivat, kun löysin kirjastosta taas kaksi lisää.


Hanna Haurun Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008, kirjastolaina) kertoo pohjoisen kylästä, johon on ajan myötä jäänyt asumaan vain yksi nelihenkinen perhe ja naapurin nainen. Perheen äiti on emännöinyt kylän baaria, joka sittemmin muuttui myös kaupan korvikkeeksi. Kun asiakkaat loppuivat, loppuivat myös äidin työt. Näin perhe jatkoi elämäänsä maalla, omassa kodissaan. Perheen arki kulkee viinan ja arkihommien mukaan. Perhe elää omien lehmien maidosta, metsien sadosta ja veden antimista. Pullaa leivotaan ja talo siivotaan. Sekä äiti, isä että poika juovat viinaa päivittäin, joka sekin on omatekoista. Naapuri tulee harvase päivä mukaan juominkeihin, ja jutut ovat päivästä toiseen samoja. Naiset miettivät naapurille aviomiestä, miehet miettivät pojalle morsianta. Tytär on ainoa, joka kaihtaa viinaa ja paheksuukin ainaista humalan aaltoilua. Mutta silti perusasiat tulevat tehtyä. Ja joskus jopa laitetaan ykköset päälle.

Seuraavassa tulee juonipaljastus. Kirjassa tytär uneksii poron kutsuvan häntä maailmalle. Se houkuttelee tyttöä irtautumaan turvallisesta kotipiiristä ihmisten ilmoille. Myös muut perheenjäsenet miettivät muualle muuttoa aika ajoin, mutta silti oma koti ja pihapiiri koetaan turvalliseksi ja riittäväksi. Kuitenkin lopussa perhe ja naapuri muuttavat pois ja jopa pääkaupungin sykkeeseen. Viimeisessä kappaleessa talo muistelee elettyä aikaansa ja toivoo, että vielä joskus joku asuisi sen sisällä ja hoitaisi sitä. Tämä loppuratkaisu kirjassa oli mielestäni aika hauska. Se ikään kuin repäisi tuon sisäänkääntyneen perheen ja naapurin ulos raakaan maailmaan. Jäin miettimään, kuinka perhe jatkoi elämäänsä. Vanhemmat ainakin menivät töihin, se kerrottiin. Mutta asuivatkohan he kerrostalossa, ostivatko lähikaupasta maitoa ja makkaraa, joivatko perjantaisin saunavuoron jälkeen olutta? Kävivätkö lähikapakassa vai unohtuiko viinanhimo? Löytyikö naapurista ystäviä? Ja miltä tyhjä koti pohjolassa tuntui sydämen muistissa?

Tämäkin Haurun pienoisromaani oli elämän tuoksuja, hajuja ja makuja täynnä. Ihan mahtavaa, kyllä kannatti hurahtaa Hanna Hauruun. (4/5)


"Tattikeitto tuoksuu koko talossa. Äiti on lisännyt joukkoon kermaista maitoa ja me kaikki syömme keittoa suurella ruokahalulla sämpylöiden kera."

- Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

perjantai 13. joulukuuta 2013

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Tämä kirja oli Hanna Haurun toinen kirja, jonka luin. Tyhjien sielujen saari (Like, 2000) oli kansikuvineen vaikuttava ja kuten olen täällä Kirjapoluillanikin kirjoittanut, pidin Hanna Haurun Paperianarujumalasta, joten oletukseni olivat tähänkin kirjaan hieman korkealla.


Tyhjien sielujen saari kertoo spitaaliin sairastuneesta, vasta lapsen saaneesta naisesta, joka karkoitetaan yksin saareen mielisairaiden ja muiden spitaalisten joukkoon. Saarella asustaa myös pappi, hoitajia ja välillä saarella käy lääkäri. Kirja on juuri niin ahdistava kuin lähtökohdilta voit kuvitella. Tarina kulkee vuodenkierron mukaan paljon ja on jotenkin "luonnon armoilla". Itse kirja tuntuu keskittyvän tunnelman luomiseen, kuin sinänsä suurempiin juonenkäänteisiin. Kirjaa lukiessani minulle luotiin maailma, joka ahdisti ja pisti minut ajattelemaan omien surujeni pienuutta. Kirjan kokonaisuus alkoi kuitenkin jo hieman puuduttamaan, lyhyydestään huolimatta. Kirja oli minulle oikein hyvä välipalakirja: tunteellinen ja toi mieleeni naturalistisuudessaan vanhoja suomalaisia klassikoita, Silja nuorena nukkunut ja muita tämän tyylisiä, mutta kuitenkin kokonaisuus jäi lopulta hieman haaleaksi, eikä yltänyt muilta osin klassikoiden tasoon. Mutta intoni Hauruun ei lakannut lainkaan. Niin voimakkaasti hän kirjoittaa. Suoraan iholle. 3/5.


"Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan."

- Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

perjantai 23. elokuuta 2013

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Kun lopetan yhden kirjan, minun täytyy lähes välittömästi päättää millä kirjalla jatkan. Liimatan Rautanaulan jälkeen minulla oli kuitenkin päivän tauko kirjoissa, mutta heti seuraavan illan koitettua, istahdin sohvalle ja sivelin luettavien kirjojen pinoani. Pari kirjastosta, pari kirpparilöytöä. Lukaisinpa kahden kirjan alkuakin etsiessäni sitä oikeaa. Sitä, joka juuri silloin tuntui hyvälle ja kiinnostavalle. Hanna Haurun 95 sivuinen Paperinarujumala  (Like, 2013) tuntui sopivimmalta. Kokeillaanpas hieman, ajattelin, ja kerronnan voima imaisi minut heti matkaansa.


En ollut lukenut Haurua aiemmin mutta takakannesta opin hänen olevan oululainen kirjailija ja että Paperinarujumala on jo hänen seitsemäs teoksensa. Paperinarujumala kertoo Oulusta lähteneen heinolaisen herätysliikkeen tarinaa kirjailijan runsaan mielikuvituksen siivittämänä. Laina saa kesken työpäivän puhelun Jumalalta, joka käskee Lainaa ja hänen siskoaan perustamaan uskonnollisen liikkeen tai muuten koko kansalle käy kalpaten.

Uskonnot ovat mielestäni äärimmäisen henkilökohtaisia asioita ja jopa kirjan aiheena asia tuntuu aralta aiheelta. Itselleni uskoista ja uskonkokemuksista lukeminen herättää monenlaisia tunteita, koska en itse lukeudu mihinkään uskoon, enkä usko, että mikään usko olisi toistaan parempi. Hanna Haurun tyyli kirjoittaa on kuitenkin niin kaunis, koskettava ja jopa runollinen, että aihealueen herkkyys ja kuvaus säilyy uskoa kunnioittaen. Olin aivan myyty tiiviin kerronnan ja kuvauksen voimakkuudesta mutta samaan aikaan janosin lisää Haurun tekstiä. Syvempiä ajatuksia herättävä kirja oli todella ihana kiireisen päivän katkaisija ja Haurua luen varmasti vielä uudelleenkin. (4/5).

Paperinarujumalaa ovat esitelleet myös ainakin seuraavat kirjablogit: Lumiomena, Luen ja kirjoitan ja Kirjainten virrassa.


"Laitan kolikon puhelimeen ja väännän tutun numeron kylmästä numeropyörästä. Sormenpääni palaa sen kylmässä pinnassa. Kipu kuivaihoisessa sormessa on samanlainen kuin lapsena kielessä."

- Hanna Hauru: Paperinarujumala