Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hämäläinen Karo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hämäläinen Karo. Näytä kaikki tekstit

perjantai 4. lokakuuta 2013

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Minä en lue dekkareita, minä en lue jännitystä. Minä otin kirjaston uutuushyllystä Karo Hämäläisen Ilta on julma (WSOY, 2013), vaikka se lupasi itsensä tragediaksi. Jossakin blogissa on varmaan taas ollut tarpeeksi ovela maininta kirjasta, jonka vuoksi tähän haksahdin! No vitsit vitsinä, kiinnostuin takakannesta ja olen vähän sellainen tuulella lukija ja välillä pitää lukea jotain täysin muuta...


Leikittelevän snobi kirja alkaa siitä, että kaksi pariskuntaa tapaavat toisensa Lontoossa (erittäin hyvä skenaariovalinta) illallisen merkeissä. Pariskunnilla on yhteinen ja erillinen menneisyytensä, monitahoinen sellainen, ja kirjan juoni on siis se, että kuka tappaa ja kenet. Ja miten. Siinäpä sitä hullua taas viedään. Luin kirjan kahdessa illassa, mikä lienee lähellä arkilukuennätyksiäni, sillä sivujakin oli 345. Kirjan alku oli minusta koukuttava ja henkilöhahmot oli kuvattu varsin kiinnostaviksi. Kuitenkin keskikohdilla kirjaa aloin jo olla hieman malttamaton ja tietyt muistelupätkät tuntuivat tylsiltä lukea. Jännityksessä kun on se juttu, että ratkaisu olisi kiva saada saman auringon alla mutta se ei vain näillä lukutunneilla ole aina mahdollista.

Niinpä sahasin rivejä kuin lukumaratoonari konsanaan ja ehkäpä joku rivi jäi heikommallekin luvulle. Lopussa  hotkimistahtini taas rauhoittui ja lueskelin ratkaisun, ehkä hieman pettyneenäkin. Minä olen siitä kumma, että yleensä toivon, ettei niitä ruumiita kuitenkaan tulisi ja kaikki eläisi elämänsä onnellisena loppuun saakka. Ehkä se on se syy miksen lue rikosromaaneja tai mitä ne nyt ovatkaan. Mutta tätä kirjaa lukiessani kyllä tavoitin myös oman raadollisemman lukijaolemukseni ja ymmärsin, että raatoja tulee ja minä todellakin odotan jo innolla millä tavalla ja missä.

No, tulipa siis luettua tämmöinenkin tähän väliin. Olen häkeltynyt kirjapolkuni uudesta sivukaarteesta, enkä osaa kirjoittaa kirjasta yhtään tämän järkevämpää. Pitäisiköhän minun lukea lisää tragediaa ja murhaa? Mistä jatkaisin? Tai sitten jatkan Gogolilla. Siinä lienee kaikkea maan ja taivaan väliltä.


"Kun Ludwig van Beethoven sommitteli sävelkulkua pianokappaleeseensa, hän tuskin osasi kuvitella, että se soisi yli kahdensadan vuoden kuluttua lontoolaisessa luksusasunnossa."

- Karo Hämäläinen: Ilta on julma