Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gavalda Anna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gavalda Anna. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Anna Gavalda: Kimpassa ja Lempi ei ole leikin asia

Luin kesäkuun ratokseni kaksi Anna Gavaldaa toista kertaa. Kimpassa -kirjan oli lukenut varmasti yli kymmenen vuotta sitten ja siihen tartuinkin nyt lohtukirjaa hyllystäni hakiessani (2005, suom Titia Schuurman, Gummerus, oma hylly). Tarinassa langanlaiha Camille Faque asuu Pariisissa, ankeassa ja kylmässä ullakkohuoneessa ja siivoaa työkseen. Camille tapaa Philibertin, neuroottisen oloisen aristokraatin hieman kulahtaneissa vaatteissaan ja heistä tulee ystävät.


Tarinaan liittyy myös melko itsekeskeisen oloinen työnarkomaani, kokki Franck, joka asustaa Philibertin talossa. Tämän kolmikon yhdistää Franckin mummon sairastuminen ja mummon talo maaseudulla. Talo, jota ympäröi kaunis puutarha...

Toista kertaa Kimpassa -kirjaa lukiessani huomasin, etten muistanut siitä paljon mitään ja lukiessa taas paljonkin. Kirja oli melko lailla yhtä ihastuttava kuin ensimmäisellä kerralla, tosin on Gavalda tainnut sittemmin myös kehittyä kerronnassaan, vaikka Kimpassa lienee yksi hänen luetummista kirjoistaan. Alan nähdä Gavalan kirjoissa tiettyä kaavamaisuutta: rikkinäistä lapsuutta, heikkoa vanhemmuutta, köyhyyden ja rikkauden eroja, naiseutta, sukupuolisuutta, minuutta, opittua viisautta ja maalaisjärkeä- ja miten kumpikaan ei ole kiinni sosiaalisesta statuksesta. Kirjoissa usein myös taistellaan, kaadutaan, ryvetään, löydetään ja paikalle osuu vähän onnenkantamoista. Rakkautta. Siihen ripaus mustaa huumoria, lempeää otetta, puutarhan huumaa ja runsaasti taidetta. Ja omalaatuisella tavalla kirjoittaa. Minä tykkään.


Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, suomennos Lotta Toivanen, 2014) on luettu Kirjapolulleni aiemminkin. Kirja oli aluksi aivan yhtä vaikea kuin ensimmäiselläkin kerralla ja mietin jo jaksanko edes lukea sitä loppuun. Tämähän onkin huonompi kuin muistelinkaan... Ja sitten kirja toteaa, että älä tähti luovuta ankeasta alusta, sillä on merkityksensä koko skenaarion luomisessa, jossa taas uidaan Gavaldan perusaiheissa. Lopputulema on melkoisen ihastuttava, joka jättää typertyneen lumoutuneen hymyn kasvoilleni ja toivottaa minulle onnea siitä, että olen valinnut kaksi loistavaa kesäkuun lohtukirjaa, ja ne odottavat minua omassa hyllyssäni jatkossakin. Kiitos kirjahylly. Kiitos Anna Gavalda.


"Hän puhutteli äänettömästi peilikuvaansa: No? Sitäkö sinä halusit? Keksiä jonkin konstin, vaikka sitten rumistuisitkin, vaikka sitten menettäisit yhteyden heihin, kunhan et vain enää koskaan jäisi kenellekään velkaa mistään?
Ei, ihan vakavastiko? Sitäkö sinä halusit?
Hän silitti karheaa päälakeaan, ja häntä alkoi kovasti itkettää."

- Anna Gavalda: Kimpassa

torstai 6. elokuuta 2015

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Muistin, että minä en ole lukenut vielä Anna Gavaldan novellikokoelmaa Kunpa joku odottaisi minua jossakin (Gummerus, 2004, suomentanut Titia Schuurman). Menin divariin ja löysin kirjan heti. Voi onnea!!!


Sillä. On se vaan niin, että Anna Gavalda on minun luottokirjailijani. Ei auta mitään. Odotan uutta kuin kuuta nousevaa ja saattaisin lukea näitä uudestaan ja uudestaan. Tällä hetkellä himottaisi lukea uudestaan Gavaldan Lohduttaja, joka oli niin loistava, että itkettää ajatellakin. Aiemmin en ollut Gavaldan novelleja mutta yllättäin nämä toimivat ihan himputin hyvin nämäkin. Kokoelmahan onkin ilmeisesti ensimmäinen julkaisu häneltä, joka teki hänestä kirjailijan. Mitä ihmettä minä näistä novelleista sanoisin? Ne ovat todellakin osuvia pieniä tarinoita elämästä, rakkaudesta, ruuasta, pettymyksistä, odotuksista, keskusteluista, kurjuudesta, huvittavuudesta... Pääasiallisesti (paitsi raflaavimmissa novelleissa, ja tietyllä tavalla myös niissä) minä vain hymyilen ja myhäilen näiden äärellä. Ihan kuin sieluni hengittäisi eri tavalla, kun saan annoksen älykästä, raikasta, uskaliasta, vähät muista välittävää, humoristista, pistävää, sarkastista ja lukijaansa suoraan puhuttelevaa Anna Gavaldaa! Anna Gavalda tekee minulle saman kuin lenkkipolullani vastaan tullut hymyilevä nainen, joka huusi minulle kävelysauvat innosta ylös nostaen: "Näyttääpä hyvältä!". Kylmät väreet pelkästä yllätyksellisestä onnentunteesta ja hyvän mielen sykäyksestä.

Tässä jotain sattumanvaraisia otteita novelleista.


"Joskus käteeni on sattunut vanha viikkolehti, sellainen joka kelpaa perseen pyyhkimiseen, ja olen nähnyt siinä valokuvan itsestäni joku naikkonen kainalossa."
(eräs havahtuu miettimään itseään)

"He satuttivat minua hirvittävästi. Eihän se mitän tarkoita, mutta sanon sen uudelleen siltä varalta että jollekulle olisi jäänyt epäselväksi: he satuttivat minua hirvittävästi."
(naisen kuvaus joukkoraiskauksesta)

"Hän oli aivan valkoinen.
Ovet paukahtivat ja he juoksivat pois auton luota.
Sisällä oli täysi helvetti irrallaan.
Täysi Helvetti."
(näin käy kun lainaa isin Jaguaria: villisikakarju takapenkillä)

"Laupias taivas.
Voi sanoa että minun kävi kalpaten.
- Hei, mitä nämä oikein on?! Kuule Oliver, tiesitkö että huoneessasi on seksikauppa-asusteita?...
Näillä saisi kaikki Pariisin kundit kuumiksi! Älä väitä ettet tiennyt!?
Ja hän heittäytyi aivan hillittömään showhun.
Hän keikutteli lanteitaan, otti tukea halogeenilampusta ja kaatui taaksepäin.
Hillitöntä.
Kaikki muut nauroivat katketakseen. Se golfmestarikin."
(mies joka osti alusvaatteita tyttöystävälle, joka oli vasta unelmissa)

- Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin (suomennos: Titia Schuurman)

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

Olen ajelehtinut lukurintamalla. Niinpä päätin tarrautua johonkin lämpimään, tuttuun ja turvalliseen. Harvoin jaksan ja maltan lukea kirjoja useaan otteeseen mutta nyt luin toisen kerran Anna Gavaldan Viiniä keittiössä (Gummerus, 2007, ostettu pokkari, suomentanut Titia Schuurman).


Anna Gavalda on minulle luottokirjailija, hänen kirjoissaan on jotain kummallisen lämminhenkistä joka tekee minut hyvälle tuulelle. Luottokirjailijoita pitää oleman. Olin lukenut Viiniä keittiössä joskus useampi vuosi sitten, mielestäni kirjastolainana aiemmin kuin 2007. Ehkä 2004? Huomasinkin kirjaan tarttuessani, etten muistanut siitä ilokseni enää yhtään mitään. Kirja alkaa niin, että Chloé ja hänen kaksi tytärtään lähtee appensa kanssa taloon, mahdollisesti vanhaan kotitaloon, joka on jätetty kesämökiksi. Chloé on juuri jätetty ja jätetty yksin lastensa kanssa. Hänen miehensä on löytänyt rakkauden muualta, joka on tullut Chloélle täysin yllätyksenä.

Tarina etenee dialogien ja Chloén ajatusten kulun kautta. Chloé tutustuu ylimieliseltä vaikuttaneeseen, sulkeutuneeseen appeensa mökkitalossa ja käy läpi omia tunnemyrskyjään. Vaikka tarina oli sinänsä lähes inhottava, huomasin hymyileväni alkukirjan ajan typertyneesti Gavaldan kerronnan mukana. Mukana on nimittäin annos huumoria ja dialogi puraisee mukavasti. Loppukirjasta myös appiukko avautuu omasta elämästään ruuan ja viinin äärellä, joka oli minulle yllätyksellisesti myös jotenkin ristiriitaista luettavaa. Appi kuvaa itseään tyhmäksi vanhaksi mieheksi, enkä oikein ollut varma lopulta oliko hän todella sitä. Kirja on todella täynnä elämänmakuisia tunteita, eikä ne kaikki ole aina niin mukavia kokea.

Nautiskelin Gavaldaa tällä viikolla kesäauringon paisteessa. Myös varpaani näkivät päivänvalon! Oih kesä ja lukemisen riemu- ulkona! Takaterassin kukat ja viileä tuuli. Parvekkeen lämpö ja turva. Pihaympäristön keinut ja penkit. Kaikkialla voi lukea lasten leikkiessä taustalla loppumattomia leikkejään. Mitä nyt välillä lukeminen keskeytyy lyhempiin tai pidempiinkin dialogeihin, mikä on ihan kiva juttu sekin. Täytyy todeta, että Viiniä keittiössä herätti minulla taas Gavalda-janon ja varsinkin Lohduttaja pitäisi lukea uudestaan, koska siitä on niin ihanat lukumuistot. Mutta se on niin pitkä. Ensin se pitäisi ostaa hyllyyni. Vasta viime tiistaina jätin sen taas kirjakaupan laatikkoon. Ehkäpä ensi kerralla...


"Olimme päättäneet lähteä seuraavana päivänä myöhään aamupäivällä. Hääräilin nyt siis viimeistä kertaa tässä keittiössä.
Pidin tästä keittiöstä. Kaadoin spagetin kiehuvaan veteen kiroillen hempeyttäni. "Pidin tästä keittiöstä..." Kyllä sinä eukko vielä keittiöitä löydät...
Läksytin itseäni silmät täynnä kyyneliä, älytöntä."

- Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Anna Gavalda: Parempaa elämää

Mikä ihana onni. Juuri kun olin lähdössä mökille pääsiäisen ajaksi rentoutumaan, avasin postilaatikkoon tulleen paketin. Sieltä kuoriutui Anna Gavaldan ihanan keväinen kansi Parempaa elämää (Gummerus, 2015, suomentaja Lotta Toivanen, kirja pyydetty kustantajalta) ja samassa tiesin, että pääsiäsen kirjapinoni meni uusiksi. Pääsiäiseen kuuluu erilaisia herkkuja, mutta kyllä lomapäivien kirjaherkkujen valinta on meidän lukijoiden suunnitelmista tärkeimpiä. Olen odottanut uutta Gavaldaa jo pitkän ja lumisen alkuvuoden, joten kukkivan paketin saapuminen vielä syntymäpäivänäni alla tuntui onnekkaalta.


Anna Gavaldan kirjat ovat mielestäni hyvin erikoisia. Ensinnäkin tarinan pohja voi olla hyvin arkisen pieni mutta jollakin ihmeellisellä ja kummallisella tavalla merkityksellinen. Gavalda leikkii kielellä lähes improvisaatiota muistuttaen ja käyttää hyvin rohkeasti nykykieltä, nuorisokieltä ja jopa nettikieltä kirjoissaan. Tällä tavoin Anna Gavalda ottaa mielestäni lähes ironisesti kantaa kielemme kehitykseen, imemällä läsnä olevaa kulttuuriamme ja sulauttaen sen niin ikään klassisempien kulttuurien juurille. Kuin progea mutta samalla tarinoissa on selkeä klassisen kaunis kaari; alku, keskikohta ja loppu. Hänen kirjoissaan on kaikki ainekset joidenkin lukijoiden ärsyttämiseen, sillä Gavadalla ei taida olla rajoja, vaan hän koettelee. Viimeiseen kirjaan verrattuna (Lempi ei ole leikin asia) Parempaa elämää on kuitenkin ehkä hitusen "tavallisempi". En ollut lukenut kirjasta etukäteen mitään, joten koin iloisena yllätyksenä sen, että kirjassa on kaksi tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa kerrotaan Mathildesta, joka on nimellisesti opiskelija, mutta oikeasti pestautunut langon firmaan myyntitöihin. Mathilda kokee elämänsä ja elämän itsessään melkoisena diibadaapana ja puhuu tarinassaan sen mukaisesti. Kuitenkin Mathilda tekee tosi ison töpin, joka sai minut lukijana nielaisemaan tyhjää, josta seuraa tarina, joka tekee Mathildan ja ehkä jonkun muunkin elämästä hieman paremman.

Toinen tarina alkoi siis minulle ihan yllätyksellisesti. Tarina kertoo Yannista, joka sattuman kaupalla (niin kai se elämä aina menee...) pääsee naapuriperheen luo illalliselle ja huomaa, ettei humallu sinä iltana ainoastaan viinistä. Pariskunta ja heidän lapsensa lumoavat Yannin, joka johtaa humalankin keskellä pään todelliseen selviämiseen ja uskaliaisiin ratkaisuihin omassa elämässään.

Gavaldan tarinat ovat taas jälleen kerran jotenkin hyvin arkisia. Fillarilla Pariisia pyörivä hieman angsti tyttö ja masentuneelta kuulostava aviomies. Kaksi erilaista päähenkilöä, mukana kauniita mutta myös rumia ihmisiä, ja jokaisella oma paikkansa. Ja kuin lumouksen voimasta, hotkaisen Gavaldan Parempaa elämää vuorokauden sisällä ja jään vain ihmettelemään kuinka ihastuttavat, omalla tavallaan varsin elegantit (joskin ensimmäisen kohdalla myös räväkkä) tarinat jäävät pyörimään mieleeni ja tuntuvat hassusti samalla kuin turvapaikoilta. Aivan kuten minulle aina Gavaldan kirjojen kanssa käy! Gavaldalla on taito kirjoittaa omaperäisiä tarinoita, jotka imaisevat pienin ihastuttavin yksityiskohdin ja suurin sydämellisin tunnelmin. Jälleen kerran naurahdin ääneen, hämmästyin, hieman väsähdinkin ja taas lumouduin. Gavaldalla on todellakin taito tehdä elämästä hiukan parempaa. Voisin lukea tämän kirjan heti uudestaan. Tai ehkä kaikki Gavaldat samaan syssyyn. Oolalaa...!


"Luotin vaistooni, katsoin hänen romuluisuuttaan, rumuuttaan, hymyään ja pilkunmuotoista, rusehtavaa arpea oikeassa leukapielessä, ja sitä miten hän kätki haukotuksensa kohteliaasti isoon kouraansa, ja ajattelin hänen puujalkahuumoriaan ja tiesin, että hän ei ollut vienyt minulta mitään. Ja sitä miettiessäni tajusin, etten ollut ajatellut kirjekuorta vaan kaikkea muuta. Itseäni. Perimmäistä luonnettani, uskoani ihmiseen. Kaikkia niitä iskuja, joita olin joutunut kestämään niin kutsutussa herkässä iässä ja jotka olivat typerryttäneet minut, mutta eivät tuhonneet..."

- Anna Gavalda: Parempaa elämää

lauantai 15. helmikuuta 2014

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Voinen tunnustaa olevani ranskalaisen kirjailijan Anna Gavaldan ihailija. Olen lukenut hänen neljä aiempaa romaaniaan ja kun huomasin, että keväällä 2014 julkaistaan uusi suomennettu Anna Gavalda, sormeni näpyttivät kustantajalle poikkeuksellisen innokkaasti viestin, että sai-sin-ko. Ja totuuden nimissä, tätä kirjaa teki mieli halata, kun se kustantajalta postilaatikkooni tupsahti. Minulla oli tähän kirjaan suuret odotukset, sillä oikeastaan kaikki Gavaldan kirjat, kaikessa kummallisuudessaan, ovat olleet itselleni niin sanottuja lohdutus-, hekumointi- ja luottokirjoja. Kirjoja, joita voi käydä aika ajoin silittelemässä.


Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, 2014, suomentaja Lotta Toivanen) alkaa haastavasti. Kirjan tarinaa kertoo Billie, joka makaa parhaan, tajuttomana olevan ystävänsä, Franckin vieressä ja hän kertoo tarinaansa, ja ystävysten yhteistä tarinaa, taivaalla loistavalle tähdelle, jonka voisi tulkita kirjan lukijaksi itsekseen. Billie on elänyt lapsuutensa köyhällä Morillesin alueella, jota luullaan mustalaisten asuinalueeksi, vaikka siellä asuukin vain Billien äitipuoli perheineen. Billie vaikuttaa syrjäytyneeltä, kiusatulta, jolla on vaikeuksia oppimisen kanssa. Mutta kaikesta huolimatta ei Billien jatkuvaa arkista ahdinkoa olla huomattu (tai olla ottauduttu) koulussa tai sosiaalitoimistossakaan.

"Tiedetään, pikku tähti, tiedetään... tämä kuva on tosiaan kitsimäinen klisee. Hintinruipelo ja köyhä tyttörukka kaatopaikalta, myönnetään että kuulostaa vähän kornilta mutta minkäs teet... mitä sitten pitäisi kirjoittaa?"

"Minulle ei koskaan selvinnyt, mistä hän osti viinansa... Joitakin askarruttaa hammaskeiju tai Joulupukin porot, mutta minun lapsuuteni suuri mysteeri on ja pysyy: tyhjät pullot, mistä hitosta ne ilmestyivät? Mistä?"

Mutta se, mikä tekee kirjan alusta haastavan on se, että Anna Gavalda kirjoittaa kirjan kaunistelematta Billien äänellä. Kielioppivirheineen kaikkineen, hieman raakileena, pomppivana ja naiivillakin tavalla. Kirjan alkaa näin:

"Me mulkoiltiin toisiamme äkäisesti. Hän varmaan siksi että ajatteli että kaikki oli mun syytäni ja minä siksi että se ei ollut mikään syy mulkoilla minua sillä lailla. Siitä lähtien kun me oli tunnettu..."

Luin siis ensimmäisen sivun kaksi kertaa ja mietin, mistä ihmeessä tässä on kyse. Tarina jatkuukin vielä hieman verkkaisesti (jota Billiekin myöhemmin pahoittelee ja kertoo nopeuttavansa tahtia) mutta parin sivun päässä seuraa hetki, jossa kirjan kieli ja motiivi tehdään läpinäkyväksi (ja tämä läpinäkyvyys jatkuu upeasti koko kirjan!) ja kirjan kertoja Billie pyytää tähdeltä anteeksi sitä, ettei osaa puhua hienosti. Ja tällöin minä lukijanakin nolostun ja ymmärrän kirjailijan pointin. Tämä kirja haastaa samalla myös minut lukijana, suvaitsenko oikeasti erilaisuutta?

Anna Gavaldalla on mielestäni ollut muissakin kirjoissa hyvin moderni ja vivahteikas tyyli kirjoittaa. Hän saattaa leikkiä lähestulkoon millä vain ja silotella pisteitä sinne tänne, ihan liikaa... Spontaanit, jopa rönsyilevät dialogit ovat usein hyvin tähän hetkeen ja aikaan sidottuja ja toimivatkin ikään kuin tämän hetken muistikapseleina. Muistan, kun olin yhdessä lukupiirissä ja vanhemmat lukupiiriläiset lähes inhosivat Gavaldan kirjoittamaa Lohduttajaa ja kertoivat, että kirja oli niin vaikealukuinen! Keskustelimme siitä, miten Gavaldan nuorekas, ajan hermoilla oleva kirjoitustyyli oli varmastikin hieman liikaa ja "out there" piirimme huomattavasti vanhemmille lukijoille. Kun taas minä, joka en myöskään yleensä pidä liiallisesta kielellisestä kikkailuista (tai varsinkaan kolmesta pisteestä joka paikassa) rakastin Lohduttajaa ja rakastan vieläkin! Minulle Gavaldan tekstit juoksevat sulavasti ja kirjojen lukemiset ovat kulkeneet aivan kuin keskustelut hyvän ystävän kanssa. Lempi ei ole leikin asiassa keskusteluyhteyden säätämisessä meni selvästikin enemmän aikaa mutta teatteriharjoituskohtauksen jälkeen, olin suurinpiirtein myyty.

Janosin Lempi ei ole leikin asia -kirjan tarinaa, mutta samalla halusin säästellä sitä. En oikeastaan halua kirjoittaa näin tuoreen kirjan juonta tässä tämän tarkempaa mutta voin kuvata, että minulle se oli tarina ystävyydestä, suvaitsevaisuudesta, elämänpoluista, perikseantamattomuudesta, kompastuskivistä, "yhdenkin ymmärtäjän riittävyydestä", rakkaudesta, erilaisuudesta ja elämästä itsestään, sellaisena kuin se on. Se on myös heikompien (puolustus)puhe, näkökulma, joka kertoo miten sukupolvia kestäneet kehityskulut ovat todella vaikeita katkaista, mutta samalla se on myös lähes naivistisen ihana, sympaattinen, hauska ja toivoa antava.

Ja kun minä olin lukenut tämän kirjan, halusin halata sitä viedä uudestaan. Taisinpa halatakin. Ja silitellä. Ja laittaa hihkuvan tekstarin henkilölle, jonka tiesin ymmärtävän Gavaldan päälle. Tämä kirja ei ole kirjallisuuden klassikkoteos, tämä kirja voi jakaa mielipiteet kahteen rajusti erilaiseen leiriin, mutta tämä kirja on minulle aito, jos sen suvaitsee ja uskaltaa niin lukea. Se ei ole helppo, mutta se on Anna Gavaldaa, joka pureutuu ihailijansa jokaiseen soluun ja antaa märän pusun poskelle. (5-/5).


"Keskustelu jatkui tietty tuntikausia, kun me kaavailtiin paluuta tulevaisuuteen, mutta otin sinulle kuvakaappauksen, pikku tähti, koska tämä kuva on mahtava: Franck Mumun ilme kun hän tajuaa, että se surkea käki, joka on bunkannut hänen pesässään kuukausitolkulla, onkin oikeasti kultasiipinen ylväs kotka, joka kantaa kultaisessa nokassaan kulta-avainta kultaiseen elämään.
En tiedä, miltä kuva olisi näyttänyt rintakorussa, mutta kiinalaisten pitämässä autiossa lähiöpizzeriassa tiistai-iltana kymmenen maissa se oikeasti säkenöi."

- Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia (Billie)

perjantai 22. marraskuuta 2013

Blogistanian kesälukumaratoni 24.7.2013

Tämä kirjoitus on liitetty ja hivenen muokattu Kirjapolkuihin 11.2013

Kello 9.07: Huomenta-päivää! Ilmassa on suurta lukumaratonin tuntua. Eilen olin huonotuulinen ja halusin heittää lukumaratonia vanhoilla villasukillani mutta tänä aamuna yöpöydälläni odottanut Anna Gavaldan Karkausmatka (Gummerus, 2011) lähti heti, kun silmäni klo 7.15 avasin. Alku kirjasta oli hieman yltiöpäinen, huokaisin jo että mitähän ihmettä luenkaan (ja olin vielä lainannut tämän ystävälleni!) mutta kun vauhtiin päästiin! Vitsi mikä hyväntuulen kirja jälleen kerran ihanalta Gavaldalta (120 s.). Vitsi että tykkään, kaikkine nykyaikaisina kirjoitustyyleineen kaikkineen. Suosittelen, ah ja merci. Paukaisen maratonin alkuhuumassani 5/5. Jos pieni karkausmatka sisarusten välisiin suhteisiin, aikuistumiseen kasvamiseen ja itsetunnon kasvuun kiinnostaa, valitse tämä kirja. Minä valitsen seuraavaksi Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä! I'll be back (toivottavasti)! Päivitän siis omaa lukumaratonipäivääni tähän ketjuun (joka ei välttämättä päivity lukijoissa, vai päivittyykö?) ja otan mielellään vastaan kannustuksia lukumatkani varrella! Nyt lähti muu porukka ulos, eli äkkiä kirjojen tuoksuun!


"Meidän oma kuu-ukkomme, marsilainen, pikkuveli, oma pikku Vincentimme.
Siistiä."

- Anna Gavalda: Karkausmatka


Kello 11.10: Voi ei, John Steinbeck ja Hiiriä ja ihmisiä (Tammi, 2002, 134 s.) sai minut itkemään elämän vääryyttä. Huh, hieno kuvaus ihmisten yhteiskuntaluokista ja ihmisyydestä aikakaudelta, jolloin känny tarkoitti vielä kämmentä eikä kännykkää. Olen aika sanaton tässä vaiheessa mutta Hiiriä ja ihmisiä oli kyllä kaikessa haikeudessaan hyvä kirja ja sai aika ajoin ihan hörähtelemään (kun taas Gavalda hymyilytti ja nauratti lähes koko kirjan ja tuumautti hetken, niin Steinbeck piti jännitystä ja odotusta koko ajan yllä mutta paukautti väliin  huumorin). Kirja kuvasi tavallisia työmiehiä, kuten Vincent van Gogh tauluissaan, todella kiehtovasti, elämänmakuisesti ja jollakin tapaa kirja oli täynnä "elämänjuurilla" olevaa kuvausta. Loppu vaiheessa kirjaa mietin, että olisinkohan kuitenkin lukenut  tämän jo aiemminkin. En tiedä. Kaikessa monitahoisuudessaan Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä saanee 4,5/5, vaikka lopun takia tekisi mieli antaa "vain" 4/5.

Mitähän seuraavaksi lukisin? Onpa kuulkaa ihana lukea pitkää aikaa putkeen, tosi pitkästä aikaa. Löysin olohuoneestamme minun lukutuolinikin! En ollut käyttänyt sitä varmaan puoleen vuoteen!


"Tietty- meillä olisi pikkuinen talo ja siinä kummallekin oma huone. Pieni pullea rautaliesi ja talvella siinä pidettäisiin tulta. Eikä maata ole niin paljon, että täytyisi rehkiä liikaa."

- John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä


Kello 14.42: Kylläpäs aika rientää, kun on luettavaa! Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi (WSOY, 2011, 157 s.) kirja oli Siinan blogista bongattu, valtavin ennakko-oletuksin. Kirja eteni rauhallisemmin kuin edelliset maratonikirjani, kuten arvelinkin. Kirja oli ikään kuin erään miehen elämänynnäys, mikä ei sinänsä ole juonellisesti lainkaan uniikkia. Tällaisia olen lukenut aika monta, ehkä liikaakin, siksi kirjoihin leimautuu hieman tylsistyminen. Barnesin kirjoitustyyli on kuitenkin puhdasta (tekisi mieli lukea englanninkielinen alkuteos, jos tarina kestäisi toiston) ja tarinakin oli ikään kuin koukuttava, vaikkakin välillä omaan mieleeni hieman jaaritteleva. Kirja oli älykäs ja laskelmoitu, mutta aitouden, huumorin ja hyvän maun rajoissa. Se ei yltänyt kuitenkaan valtaviin ennakko-oletuksiini, jotka olin itse itselleni rakennellut. Loppu kirjassa oli kuitenkin mieleiseni. 3,5/5.

Minun silmäni ovat välillä kuin olisin vasta herännyt ja aivotkin hieman tahmeat. Onneksi olen saanut lukea ulkona pari viimeistä tuntia, niin en ole ihan sisähöperönä vielä. Nyt taidan kuitenkin kirmata pienellä ulkoilmakävelylle, ehkä otan kirjan mukaan, tai välipalalukemisen. Jännä juttu, en ole millään malttanut vielä lukea niitä kielenmielenpuhdistuskirjoja, himo ahmia oikeita kaunoa on niin valtava! Seuraavana lähtee siis lukusuunnitelmani mukaisesti Rosa Liksomin Hytti numero 6. Kirja, johon minulla on taas valtavat ennakkoluulot, mutta jonka luulen itselleni raskaslukuiseksi, eli jota ei kannata jättää illaksi vieläkin uupuneemmille silmilleni ja aivoilleni. (Ai, esikoinen haluaa että luenkin hänelle yhden kirjan tässä välissä.)


"Se lienee filosofisesti itsestään selvää."

- Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi


Klo 19.13: Täällä ollaan, maratoni käynnissä. Luin siis viimeisen postauksen jälkeen kolme lasten kuvakirjaa lapsilleni (lukuisten pussauksien ja halittelujen kera). Hoffmanin ja Asquitin Meidän ja muiden perheet (Lasten Keskus, 2011, kirjastolaina) kertoi erilaisista perheistä ja erilaisista malleista olla perhe. Oikein kiva kirja 3/5. Olen aiemmin esitellyt blogissani myös Meidän ja muiden tunteet. Hamstraamaton hamsteri (Loretan ja Siemaszko, Lasten Keskus 1991) oli tarina hamsterista, joka jemmasi jyviä kotiinsa yli tarpeidensa, ahneesti. Tarina oli aika töksähtävä lopussa, vaikka alku olikin hyvä 3/5. Kolmantena luimme Kirsi Kunnaksen Hassut aakkoset (WSOY, kuvitus Reich, 2012), jossa esiteltiin aakkoset Kirsi Kunnaksen taatulla loruttelulla, itse asiassa tosi kiva kirja 4/5.

Mutta sitten suuntasinkin jalkani kohti rantaa, istahdin auringon paistaessa kovin tuuliselle rantapenkille. Tuuli tuiversi hiuksiani, joku kävi uimassa aallokossa ja samalla piti vaihtaa ystävällisiä tuumailuita. Kotona jatkoin Rosa Liksomin Hytti numero 6 (WSOY, 2012, 187 s.) kirjaa, joka on nimeään myöten kuin tribuutti äiti Venäjälle. Miten minä tätä kirjaa näin nopeasti kuvaisin? Liksomin tapa kirjoittaa on jotain uskomatonta. Kirjan juoni kertoo nuoresta naisesta, joka matkaa Siperian junalla Moskovasta Mongoliaan saakka. Matkaseuranaan hänelle sattuu varsin lihallinen, ylenpalttinen ja irstas mies, josta hänestäkin, kuten meistä kaikista, löytyy matkan varrella monet kasvot. Kirja on todella monipuolinen ja siinä on niin paljon tietoja moninaisten kuvausten ja luettelomaisten esitysten kautta, että olen aivan sanaton kirjailijan tehdystä työstä. Tätä pitää sulatella mutta annetaan, kuten muillekin maratonikirjoille on "alkutunteen mukaisesti" annettu pisteitä: 4/5.

Nyt olen ihan avoin sille minkä kirjan seuraavaksi otan, mutta kevyempää sen pitää olla. Mann? Shield? Müller? Nousiainen?


"Tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Mies pudotti katseensa käsiinsä ja jähmettyi ajatuksiinsa, veturin kiihkeät huokaisut kantautuivat hyttiin saakka."

- Rosa Liksom: Hytti numero 6


Klo 21.07 : Loppukiri, en kerkeä edes kirjoitella!


"Marinoituaan persettään Teboilin muovituolissa kolmekymmentä vuotta hän nousi ja käveli ylös sanomatta sanaakaan."

- Kari Hotakainen: Finnhits

23.04: Viimeisenä luin Nobel-tason kirjailijaa Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani (Tammi, 2009, 109 s.), joka oli pienin kappalejaoin ja suurehkolla fontillaan sekä erikoisen mystisellä romanialaisella tarinallaan vallan viehättävä lukumaratonini lopetuskirja. 4(3,5)/5

Thomas Mann: Varhaista tuskaa 2,5/5.
Kari Hotakainen: Finnhits 3/5.


Lukumaratonikokemukseni tuntuu tällä hetkellä minusta hyvälle. Sain tavoitteeni 500 sivua luettua, huomenna katson sivumäärät tarkemmin. Uskonpa, että vaikka jaksaisin vieläkin lukea, on nyt hyvä lopettaa, kun vielä tuntuu hyvälle. Ja jostakin syystä veikkaan huomista herätystä kello kuuteen! Hyvää yötä ja tsemppiä kaikille vielä maratoniaan jatkaville, ottakaa rennosti ja nauttikaa hyvistä kirjoista!


""Ihan kuin kissa", hän sanoo. "Pöllö", sanoo yövartija. Hän painaa käden suulleen."

- Herta Müller: Ihminen on kuin iso fasaani