Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ferrante Elena. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ferrante Elena. Näytä kaikki tekstit

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lukumaraton, kesä 2017

Osallistuin perinteen mukaan lukumaratoniin, jota heinäkuussa veti ystävällisesti Kirjan jos toisenkin Jane! Kiitos siitä! Linkistä löydät myös maratonin viralliset säännöt, jotka täytin niin, että aloitin maratonini perjantaiaamusta klo 10.00 ja päätin maratonini tänään lauantaina klo 10.00. 24 täyttä tuntia lukemista- ja nukkumista.

Tällä kertaa valitsin jälleen hyväksi havaitsemallani lyhyiden kirjojen taktiikalla mutta halusin samalla myös taata lukunautintoni, joten valitsin pinooni lähinnä vain kirjoja (kirjastosta), jotka olin jo aiemmin lukenut ja päättänyt lukea ne uudestaan. Maratonistani muovautuikin lähinnä Hanna Hauru -maratoni, koska olin löytänyt hänen teoksistaan ilmeisesti kaikki paitsi yhden (esikoisteoksen: Eivätkä he koskaan hymyilleet- tätä en ole lukenut vielä koskaan!). Haurut ovat kirjoja, jotka haluaisin omistaa omassa kirjakaapissani, mutta valitettavasti niitä siellä majailee vain yksi kappale.

Ja kelikin suosi maratoniani: pystyin lukemaan pitkälti ulkona ja aurinko paistoi välillä jopa niin kuumasti, että koin heikotusta (en ole oikein hellekuuman ystävä, + 20 astetta on täysin riittävä minulle). Maratonia ennen kävin pienellä kävelyllä, samoin myös illasta. Kirjojen välillä suoristin ruotoani ja tein vähän lihaskunto- ja venyttelyliikkeitä. Ruokahuolto pelasi mieheni avulla ja kasvaneet lapsenikin antoivat minun lukea hyvin. Sain jopa kannustusta, kun lapseni aika ajoin kysyi montako kirjaa on luettuna? Ja aina hurraukset päälle!

Tässäpä alla lähinnä kuvin maratonini kirjat, joita luin siis yhdeksän kappaletta ja kaikki olivat noin sadan sivun pituisia ja useammat tekstimäärältään kevyitä- muttei sisällöltään. Useammat olen tainnut esitellä täällä aiemminkin, joten pidän kirjoitukseni lyhyenä. Lukeeko näitä kukaan muutenkaan...


Haurun Raaka punainen marja (Like, 2004) oli nyt toisella lukukerrallani täyttä tykistystä ja novellikokoelma oli niin mahtava, että maratonini sai täydellisen alun. Kirja taisikin olla maratonin paras luku. Voisin lainata tuhatta kohtaa tästä kirjasta, jotka liittyisivät muun muassa naiseuteen, ja joita luin välin ääneen, välin uudestaan ja uudestaan ja hämmennyksestä nyökytellen ja kulmiani kohotellen. Lopuksi vähän tirautin itkuakin.


Haurun kieli vei minut mennessään ja seuraavaksi tartuin luonnollisesti toiseen Hauruun: Tyhjien sielujen saareen (Like, 2005), joka kertoo saaresta, jonne spitaaliin ja huulluuteen sairastuneet on koottu- kuolemaan. Päähenkilö, lapsensa pakkoluovuttanut, spitaaliin sairastunut nainen kirjoittaa havaintojaan hitaasti mädäntyen. Ihan kamalaa, toisellakin lukukerralla. Ja ihan mahtavaa.


Toni Morrison: Koti (Tammi, 2014, oma hylly, suom. Seppo Loponen) oli myös kirja, jonka olen aiemminkin lukenut, mutta vähänpä muistin. Alkukirja tuntui nyt lähes pitkästyttävältä, joskin olin siinä ehkä aiempaa paremmin mukana (väitän The Undergroud Railroadin -lukukokemuksen olevan tähän syynä) mutta lopuksi kirja palkitsi lukijansa. Mutta ihmettelin vieläkin, miten muistelin tämän ihan eri kirjaksi? Ja mikä se kirja oli miksi sitä luulin? Kaikkea sitä.


Oli siis pakko jatkaa Haurulla. Liian pienet sandaalit (Like, 2010) oli minusta Haurun niin ikään kevyin ja hienoisesti sarkastisella huumorilla kirjoitettu. Sen vuoksi en itkenyt (Saari -kirjan jälkeen taas itkin) mutta totesin, että hyvää kamaa tämäkin.


Oho oho, Elena Ferrante -tadaaa- vuoden kirjailmiö on täällä keskellä kesäistä suomalaista lukumaratonia. Ilahduin vallan, kun kirjaston hyllyltä löytyi kaksi vanhempaa Ferrantea ihan vaan samalla hetkellä, kun muistin niiden olemassaolon, eikä minun tarvinnut jonottaa sekuntiakaan. Sen kun vaan nappasin kirjat mukaani. Amalian rakkaus (Avain, 2005, suom Taru Nyyströn Abeille) -kirja ei kuitenkaan yltänyt yltiöpäisiin oletuksiini, vaikkakin siinä näkyi selvästi mistä Elena Ferrante on kotoisin. Siis kirjailijana. Pohjat Napolisarjaan on läsnä lähes kaikkine nyansseineen. Tarina hieman ällöhkö ja liian jännärimäinen makuuni.
Maratonini harmitus.


Paperinarujumalasta (Like, 2013) taisi aikoinaan lähteä Hauru hurahdukseni ja niinpä odotin siltä toisellakin lukukerralla paljon. Kirja olikin varsin paljon tiiviimpi kuin muistelinkaan! Heinolaislaisen herätysliikkeen alku ja tuho olisi tällä kertaa minustakin voinut olla runsaampi. Joskisn hyvähän se tämäkin. Todella.


Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008) oli perjantaikesäillan kauhistus. Pohjoiseen sijoittuva autioitunut kylä ja alkoholin huuruinen perhe naapureineen. Melkein yhtä painajaismaista maisemaa kuin Saari -kirjassa. Huhhuh, ja silti taas oli pakko saada lisää Haurua. Kokeilin kyllä myös Sahlbergia ja Hotakaista Utopian jälkeen, mutta en voinut. Hauru -hulluuteni piti saada päätökseen.


Jääkausi (Like, 2017) oli toisellakin lukukerralla mainio. Muttei niin fantastinen kuin ensimmäisellä. Eipä tietenkään. Jääkautta lukiessani ajattelin, että kirja on melkein täydellisin Hauru. Mutta sitten muistin Punaisen, Saaren, Utopian... Ei, kaikki ovat vaan niin hyviä. Ja siis muistakaa: JA kamalia.
Tämän jälkeen painuin pehkuihin ja näin outoja unia, joissa sekoittuivat lapsuuden aikaiset ystäväni ja mystisiä olotiloja.


Aamulla oli hyvä jatkaa maratoniani Linda Boström-Knausgårdin äärellä, jonka Tervetuloa Amerikkaan -kirjan lukukokemus oli ehkä jopa ensimmäistään parempi! Aurinkoisen perheen olo- ja päätöstila mietitytti. Kirjan sulkiessani kello oli 9.50 lauantaiaamuna ja oli aika päättää maratoni.
Haikeana, sillä nautin tällä kertaa siitä todella paljon: en pitänyt kiirettä ja pystyin uppoutumaan kirjoihin oikeasti. Onneksi lukuloma jatkuu, vaikka maraton on taas lopussa.


Olin laittanut itselleni tavoitteen: kahdeksan lyhyttä kirjaa ja kahdeksansataa sivua. Ja pelkkiä hyviä kirjoja jos mahdollista. Tulos oli yhdeksän kirjaa ja 986 sivua. Olen erittäin tyytyväinen tulokseen.

Mukavaa lukukesän jatkoa kaikille!


"Sade väistyy aamun edestä. Hän pakkaa laukkuaan ja jää viimeisenä odottamaan äitiä hakemaan kotiin. Raamattu sidottuna hänen rintaliiveihin - jumalan sormet lihassa."

- Hanna Hauru: Uskoontulo, kirjassa: Raaka punainen marja

maanantai 1. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Napolisarja on melkoinen kirjasensaatio. Luin ensimmäisen hieman skeptisesti mutta rakastuin täysin Ferranten tapaan kuvata romaaninsa päähenkilöiden, Elenan ja Linan, kirmailuja Napolin kujia pitkin. Loistava ystäväni oli minulle todella hyvä lukukokemus ja koska olin lukenut monen pitäneen tästä kakkososasta ykköstä enemmän, oli Uuden nimen tarinalle (WSOY, 2017, suom. Helina Kangas, esittelykpl) melko vahva luotto.


Ja Ferrantehan tekee sen taas. Hän kuljettaa heti Napoliin ja tekee sen kyselemättä. Ystävykset, vai "ystävykset", ovat tulleet nuoruus ja varhaisaikuisikään. Lila on naimisissa, eikä aviossa eläminen olekaan mitään ruusuilla tanssimista, vaikka varallisuus ympäröi. Elena taas jatkaa opintojaan, pienten vastoinkäymisten kanssa. Mutta pääasiallisesti kirja keskittyy lomaan, jossa "tytöt" lähtevät yhdessä vuokrataloon, Lilan äidin kanssa. Kolme nuorta naista, joista kahden miehet käyvät viikonloppuisin loma-asunnolla, viettävät kuumaa kesää kahden muun lomailevan nuorukaismiehen seurassa. Ja kun Lila tiedetään, hän tekee juuri sen minkä päähänsä saa. Ja oksat pois. Kirjassa on romantiikkaa, rakastumista, hekumaa, siis nuorta rakkautta. Ja hampaiden kiristelyä.

Uuden nimen tarina oli kohtuullisen nopeaa ja ahmaistavaa luettavaa. Ferranten kyky kerrontaan on ilmiömäinen. Mutta samalla, pahoittelen vertausta jo etukäteen, huvituin välilläkun huomasin ajattelevani, että oikeastaan taidan lukea italialaista saippuaoopperaa! Tunteet syttyvät ja kuviot pyörivät kirjassa mielestäni pitkälti ihmissuhdekuvioissa. Koin tarinan myötä useita eih -hetkiä ja samalla uppouduin ennalta-arvaamattomaan viihteen pariin täysillä. Luin kirjan hyvällä lukuhalulla pääsiäislomani aikoihin mutta silti, pakko mainita, Loistava ystäväni oli minulle kuitenkin se herkempi, kauniimpi, ainutlaatuisempi kirja kuin kevytkenkäisempi ja rebelimpi Uuden nimen tarina. Ja kyllä, luen varmasti sarjan loppuun saakka!


"Tuntui kuin hän olisi odottanut, että sanoisimme viime hetkellä: tule sinäkin. Mutta emme sanoneet. Minä vain kiittelin häntä moneen kertaan ja Lila nousi autosta mitään puhumatta. Stefano ajoi pois renkaat raastavasti ulvoen."

- Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

lauantai 28. toukokuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Pidennetyt viikonloput ovat hetkessään ihania, elvyttäviä, ansaitun oloisia. Mutta lyhyen vapaan kanto on lyhyt. Nyt kuin muistelen Ferranten kirjan lukuajankohtaa äitienpäivän viikonloppuna, on tuon rauha ja rentous jossakin kehosolujeni tavoittamattomissa. Solut huutavat uutta lomaa, lämpöä, rauhoittumista. Ja kiireetöntä lukuaikaa.


Mutta kyllä, Elena Ferrantehan on kevään yksi blogitapaus, kuten olemme huomanneet. Ja kyllä, kun tämä kirja löytyi maitokauppani hyllyltä, äitienpäivälahjaksi itseään tituleeraten ja parinkympin sopuhintaan, se lähti yhtä kevyesti kauppakoriini kuin maitotölkkikin. Aijai, kunpa laatukirjallisuuden osto olisi useamminkin näin spontaanin hauskaa.

Elena Ferranten Loistava ystäväni on trilogian avausosa. Italialainen kirjailija, josta emme paljon muuta tiedä, on kirjoittanut maailmaa puhutelleen sarjan, jossa eletään Italian Napolissa sodan jälkeisissä mainingeissa. Kirja alkaa loistavasti: vanha Elena päättää kirjoittaa ystävien tarinan pelkkää piruuttaan, kun kuulee Lilan hävinneen jonnekin kaikkien ulottumattomiin.

Elena on tarkkaileva, hieman arka pikkutyttö, joka tapaa taianomaisesti hurmaavan ja älykkään Lilan. Ystävyys on enemmän kuin veriside ja Elenan maailma pohjautuu Lilan taitoihin vertaamiseen. Lilalle kaikki tuntuu tulevan niin helposti, vaikkakaan Lila ei pääse opiskelemaan kuten Elena. Kirja kuvaa ystävysten lapsuutta ja nuoruutta minusta aivan ihastuttavalla ja poikkeuksellisen elävällä tavalla. Kirja imaisee minut tarinaansa ja juoksen pikkutyttöjen mukana kaatosateessa kengät litsuen, ensi kertaa kotikaduiltani harhautuneena! Tarinan kuvailu on yksinkertaisesti niin i-has-tut-ta-vaa, että hykertelen onnesta! Oikeastaanhan tämä on melko lailla psykologinen kuvaus, eikä sinänsä sen klassisempaa, mutta kirjan kulttuurillinen avoimuus ja tarkkakatseisuus ihmismielen kuvailussa ovat kuin kuplat sampanjassa ja janoan sen pirskahtelevaa tuntumaa koko ajan enemmän.

Odotan seuraavaa osaa todella suurella mielenkiinnolla, mikä on minulle harvinaista, koska en useinkaan odota sarjoilta paljon suuria, tai yleensä ottaen edes lue niitä. Tähän sarjan avaukseen jäi kuitenkin niin hyvä tuntuma, että en ikinä usko, että sen lumoava, tiukka ote voi seuraavissakaan kirjoissa hölletä.


"Oliko se mahdollista? Oliko hän raahannut minut mukaansa toivoen, että rangaistukseksi vanhempani eivät päästäisi minua keskikouluun? Vai oliko hän tuonut minut kiireesti takaisin, jotta välttäisin rangaistuksen? Vai - mietin nyt - oliko hän halunnut vuorotellen kumpaakin?"

- Elena Ferrante: Loistava ystäväni