Näytetään tekstit, joissa on tunniste Doerr Anthony. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Doerr Anthony. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. lokakuuta 2016

Anthony Doerr: Davidin uni

Olen vähän pulassa kirjapolkuni kanssa. Ensinnäkin minulla oli pitkään olo, että en saa oikein mitään luettua. Kuitenkin olen lukenut useampiakin kirjoja, ristiin rastiin, mutta kuitenkin. Bloggauspinossani on kaksi Coetzeeta, yksi Murakami, kaksi novellikirjaa, yksi dekkari, yksi Puértolas ja pari kirjaa on kesken... Oi voivoi, mitenhän tästä selviän.
Ehkä pienin kompromissein.


Mutta nyt lomaviikkoni kunniaksi olen yrittänyt lukea paremmalla keskittymisellä ja se vihdoin onnistui Anthony Doerrin uusimman suomennoksen, hänen esikoiskirjansa, äärellä. Doerrhan oli viime vuonna melkoinen tapaus Kaikki se valo jota emme näe -kirjallaan. Uusin Davidin uni vieroksutti minua ensin, ehkä sen vuoksi, että KSVJEN -kirja oli aika vaikuttava ja täyteläinen lukukokemus- ehkä jopa vähän liikaakin. Tuli jotenkin sellainen olo, että toisesta vastaavasta tulisi liian tukala olo. Mitenhän tuon ennakkoajatuksen kuvailisi? Liikaa odotuksia?

Mutta sitten luin Kirjakaapin kummitus -blogista Daavidin unesta (WSOY, 2016, suom. Hanna Tarkka) kertovan kirjoituksen ja olin, että miksi ihmeessä en ole tätä kirjaa lukuuni pyytänyt. Ja ennen lomaani tein kirjatilauksen eräästä nimeltä mainitsemattomasta nettikaupasta. Ja odotin kuin hullu puuroa.

Davidin uni on todella hyvä kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Joten jos olet yhtä ennakkoluuloinen kuin minä, haasta itsesi. David Winkler on lunta palvova poika, joka suomalaissyntyisen äitinsä kanssa ihailee maisemia alaskalaisen kotitalonsa katolta ja ihastuu lumihiutaleitten valokuvakokoelmaan äitinsä kirjan kautta. Davidin maailma järkkyy, kun hän alkaa kävellä unissaan ja nähdä toistuvia, invalidisoivia unia, joiden tarinat käyvät joskus myös toteen. Aikuisena hän omistautuu tieteelle, mutta huomaakin yhtäkkiä rakastuvansa, kokevansa tunnetta, mitä hän ei ollut itselleen uskaltanut edes toivoa. Unelmiensa perään karkaava pari saa lapsen, mutta sitten alkavat Davidin kokemat eläväntuntuiset painajaiset siitä, että vauva hukkuu kotikadulla tapahtuvassa tulvassa...

Kirja vie Davidin, ja minut, matkalle, jossa Davidin erkkoelämä pyristelee eteenpäin niin troopisissa kuin varsin kylmissäkin maisemissa. Kirja jakautuu osioihin, joista en haluaisi kertoa paljoakaan, koska pelkään rikkovani teiltä kirjan lumihiutaleen hauraan ja uniikin lumon jos niin teen. Davidin uni oli aluksi hieman unistakin luettavaa ja Davidin painajaiset siirtyivät myös minun uniini. Pitkästyttävimmän elämänvaiheen kohdalla olin jo vähän harmistunut kirjaa kohtaan, mutta sitten kirja osoittaakin sen, että kaiken tuon kärsimyksen ja surkeuden pohjalta elämä saattaakin nostaa jotain hyvin kaunista. Suorastaan ihmisen korkuisia kukkia. Ja se kauneus, tuo valo joka tässäkin kirjassa vaeltaa, tuodaan Doerrin kertomuksessa sydäntä sykähdyttävällä tavalla esiin. Huomaan liikuttuvani vanhenevan Davidin elämää seuratessani ja huomaan kokevani tiettyjä kohtauksia kuin eläisin elokuvaa. Doerr osaa kuvailla upeita tarina-asetelmiaan sanoinkuvaamattoman aistillisesti.

Davidin uni ei ehkä ole saanut niin paljon blogi- tai muutakaan näkyvyyttä kuin aiemmin suomennettu kirja. Siksipä nostinkin tämän kirjan nyt bloggauspinoni päälle ja kirjoitan tästä niin tuoreena, että viimeisten sivujen tuntuma on vielä sormillani. Kirjan loppukin on niin kaunis (kerrankin!), että ihan oikeasti en osaa sanoa kumpi hänen kirjoistaan lopulta onkaan taidokkaampi. Mutta se on varmaa, että Doerrissa paistaa valo joka säteilee hänen uskomattoman luonto- ja henkilökuvaustensa kautta niin kirkkaasti, että se heijastaa silmiini lähes kipeällä tavalla.


"Odotushuoneen tuoleille tulivat istumaan Saint Vincentin lihakauppias ja majatalonpitäjä Nanton ja Agnitan kapteeni ja ne yhdeksän Grace Winkleriä ja rekkakuski Brent Royster, kukin näkymättömänä ja vaitonaisena lukuun ottamatta jokaisen sykkivää sydäntä, joka jyskytti jyskyttämistään, milloin hänen omassa tahdissa, milloin ei, ja käytävän päässä olevan Hermanin, ja ääni toi hänen mieleensä Nantonin lasilattian alla huokuvan meren tai kymmenen yöperhosen siiveniskut.
(...)
Kirurgit muunsivat Hermanin sydämensykkeen valoksi ja ääneksi, kimmahtelevaksi täpläksi monitorin kuvapinnalle. Camelotin asunnossa Naaliyahin puhelimen kuuloke lojui yhä keittiön laittialla ja kaiutti vielä kerran sulje-minut -ääniään. Winklerin näkymötön kuoro sairaalan odotushuoneessa nojautui eteenpäin. "

- Anthony Doerr: Davidin uni

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tämä kirja on saanut runsaasti huomiota palkintoineen kaikkineen. Yleensä suursuosio on minulle pieni kynnys kirjaan tarttumiseen mutta jälleen kerran kanssabloggaajilta kantautui tyytyväistä tuhinaa, joten menin ja tilasin kirjan nettikaupasta kotiini. Onhan tuo ihan nätti kirja kaapissakin. Lukuun kirja pääsi kesälomallani, joka onkin ollut varsin tuottelias lukemisen suhteen ja muutoinkin sangen lokoisa.


Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015, suom. Hanna Tarkka) oli yllätyksekseni aika nopealukuinen kirja, toisin kuin vähän pelkäsin. Kirja kertoo toisen maailman sodan aikaan tapahtuneista, lähinnä kahden ihastuttavan lapsen kohtalosta. Marie-Laure on ranskalainen, sokea tyttö, joka asustaa museossa työskentelevän isänsä kanssa. Toinen tarina kulkee taas saksalaisen orvon Wernerin kautta ja nämä tarinat yhdistyvät radioaaltojen laineilla.

Kirja alkaa mielestäni todella henkeäsalpaavan kauniisti. Halusin ahmia sitä. Kuitenkin sain lastenkirjablogikollegalta vinkin nautiskella kirjaa rauhassa... Niinpä tein. Tosin jossakin vaiheessa kirjan huuma hieman laantui, mutta onneksi loppua kohti se taas tempaisi minut mukaansa. Kirjan tunnelma oli jotain unisen sinistä, kuten kantensa. Lapsuuden ja lasten unelmien, innon ja tiedonjanon kuvaaminen on aina kaunista. Kirjan lasten unelmointi erilaisten tarinoiden kautta, mahdollinen haaveilu olla aikuisena jotakin tärkeää ja merkittävää, oli varsin mielenkiintoista luettavaa ja toisaalta kertoi myös karusta aikakaudestaan, jolloin tulevaisuus jo sanana lienee ollut osalle lähes utopiaa. Kuin yhtä tunnelia ilman valoa... Omat lapseni kun saavat lähinnä keskittyä olemaan ihan vaan lapsia ja he leikkivät päivät pääksytysten- mikä onni se oikeasti onkaan. 


"Marie-Laure epäröi seistessään ikkunan edessä sukkasillaan, takanaan oma huoneensa, jonka kaapin päällä on rivissä simpukankuoria ja jalkalistoilla pieniä sileitä kiviä. Keppi on nurkassa, sokeainkirjoituksella tehty suurikokoinen romaani alassuin sängyllä. Lentokoneiden jyrinä yltyy."

- Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe