Näytetään tekstit, joissa on tunniste Delijani Sarah. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Delijani Sarah. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Aloitin Sarah Delijanin kirjan Jakarandapuun lapset hieman ristiriitaisin fiiliksin (WSOY, 2013, suomentanut Laura Jänisniemi). Olin lukenut blogeista ristiriitaisia lukukokemuksia mutta siltikin tämä oli se kirja, jonka itselleni ostin kirjakaupan bonuksilla.


Kirja kertoo minusta mielenkiintoisesta aiheesta, eli Iranin islamilaisesta vallankumouksesta, sillä en ole oikeastaan lukenut aiheesta lainkaan aiemmin, tai Iranista muutoinkaan kaunokirjallisesti. Kuitenkin Iranin epävakaat olot ovat olleet meidänkin aikana koko ajan olemassa, ja nämä jokainen muistanee jollakin tasolla uutisten kautta. Kirja lähtee varsin voimakkaasti kertomalla naisesta, joka synnyttää vankilassa. Koko kirja pyörii enemmän ja vähemmän siinä kuinka vankila ja vangitsemiset ovat vaikuttaneet iranilaisten sukupolvien tarinoihin. Delijani kertoo oman sukunsa tarinan mutta samalla kansakuntansa tarinan. Mutta samalla hän tiivistää sen kuinka voimakkaasti historiassa tapahtuneet asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kirjassa on myös tarina puhumattomuudesta, kuinka voi käydä kun lapselle ei kerrota jotain hyvin oleellista kuten, että hänen isänsä on aikoinaan kuollut vankilassa kidutuksiin. Kirja kuvaa kuinka vankiutta eläneet ihmiset vaikenivat kaikista niistä kamaluuksista ja opettivat äärimmäistä varovaisuutta lapsilleen toisen ihmisen luottamisen suhteen. Sama tarina, vaikeiden aikojen seurauksia myöten, on sinänsä mielestäni kerrottu esimerkiksi afrikkalaisissa kirjoissa (Adichie ym.), Venäjän, Kiinan ynnä muissaa historiaa tai kansantuhoja kuvaavissa romaaneissa. Mietin, että tällainen epävarmuudessa eläminen on varmasti jättäyt jälkensä myös meidän suomalaisten sukuhistoriaan. Jokainen sota-aika tai muu raskas aika, jättää jälkensä. Näin luulen. Kirjoittaminen niistä kokemuksista on varmasti osa asian käsittelyn jatkumoa, joka sukupolvilta toisille kulkee.

Minusta Jakarandapuun lapset on todella kauniisti kirjoitettu. Siinä on uskomattoman kauniita kuvauksia, arkisiakin, ja minulle kirjan maisemat ja mielenmaisemat välittyivät hyvin. Pidin kirjasta alusta loppuun saakka, vaikka se olikin välillä hieman raskaslukuinen, johtuen omasta lukujaksamisestani ja kirjan tarinan uuvuttavuudesta. Kirjalla on upea kansi ja olen todella iloinen, että kirjan sisältö on yhtä kaunis. (4/5) Uskomattoman kypsä esikoisromaani.


"Vartija tuli takaisin. Hän vei Seidan ja tytön rinnalle kätketyn rannekorun takaisin sinne missä elämä odotti."

- Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset