Näytetään tekstit, joissa on tunniste Coetzee J.M.. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Coetzee J.M.. Näytä kaikki tekstit

perjantai 4. marraskuuta 2016

J.M. Coetzee: Nuoruus ja Pietarin mestari

J.M. Coetzee on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja olen päättänyt lukea koko hänen tuotantonsa. Tuo omalaatuinen vetäytynyt taiteilija on mitä ilmeisemmin herättänyt erilasia tuntemuksia lukijoissaan (liekkö Bob Dylanille sukua?). Pitkälti kirjat, joita olen Coetzeelta lukenut ovat olleet jollakin tapaa kieroutuneita fiktiivisia elämänkertoja, jonka joukkoon koen Nuoruus ja Pietarin mestari -kirjojenkin kaikessa erilaisuudessaan lukeutuvan.



Nythän on käynyt niin, että Nuoruuden (suom. Seppo Loponen, Otava, 2003) lukemisesta on minulla on sen verran aikaa, etten suoraan sanoen muista kirjasta kovinkaan paljoa. Mutta yllättäin kirjassa on päähenkilönä eteläafrikkalainen mies, joka muuttaa ulkomaille (Britteihin) ja löytää itsensä aivan eri ammattialalta kuin tarkoitus onkaan. Jotain painiskelua tämän suhteenhan kirjassa oli, mutta mitä ilmeisemmin ei sisältö tänä syksynä minulle sen suurempaa kolahdusta saanut.

Siispä kirjoitan Pietarin mestarista, joka sekin on kirja, joka tulisi lukeman monta kertaa, että tajuaisi osaakaan. Kyseessähän on Dostojevskistä kertova fiktiivinen elämänkerta (eipä sen vähempää!). Sukelletaan Venäjään ja hyvin sukelletaankin ja kieli muuttuu dostojevskiläisemmäksi kuin coetzelaisuuden ymmärrän. Dostojevski matkustaa peiteidentiteetillä Pietariin, jossa hänen poikapuolensa Pavel on kuollut (Dostojevski ei ole menettänyt lapsia). Isän tuntema suru, epätoivo, kauhu, tilanteen kieltäminen ja suoranainen hulluuden rajoilla oleminen on kamalan riistävää luettavaa. Ja tällaista voi varmasti kirjoittaa vain ihminen, joka on kokenut oman lapsen kuoleman, kuten J.M. Coetzee taasen oikeasti on. Kirja puskee niin pahasti iholle, suorastaan tuhansin pistimin, että joudun lopettamaan lukemisen useasti kesken kappaleen, jopa kesken lauseen. Dostojevskin välin kieroutuvan mielen kuvaus ärsyttää ja ällöttää ja se suunnaton suru, se saa minutkin rääkymään! (Ja kirjan kirjoitustapa huutaa huutomerkkejä!)
Siis todella erikoinen kirja. Seuraa monta kysymystä. Miksi Dostojevski? Miksi Pietari? Miksi Dostojevskin pojan kuolemaan kiedotaan tällainen salamyhkäisyys? Miten hän pystyi tähän? (Ja miksi se kamala nainen on suomalainen?!) Ja monta vastausta. Ehkä minäkin vetäytyisin, olisin outo, vähät välittäisin.

Vaikka kirjat eivät missään määrin olleet minulle sitä parasta Coetzeeta (olen itse asiassa melko ihastunut vieläkin Jeesus -kirjasarjan alkuun ja odotan kieli pitkällä sen jatkumista!), oli kirjat kuitenkin Coetzeen sisäänpääsemisessa hyvä asia. Coetzee on jotain ihan(an) kummallista, jota saattaa tajuta, tai sitten ei edes halua. Tai siis, että ei varmasti kukaan voi tajuta, mutta jotkut vain pitävät siitä, että kirjoittaja osaa kirjoittaa, eikä kerro kaikkea vaan jättää tulkinnan varaa, kirjoittaa arjesta, vääristää totuutta ja jumalaton pilke silmäkulmassa. Sitä Coetzee minulle on. Nämä kaksi on nyt kuta kuinkin kahlattu (Pietarin mestari on vielä loppua vaille kesken, enkä tiedä pystynkö enää tuohon ponnistukseen). Ehkäpä kymmenen vuotta myöhemmin osaisin kirjoittaa näistä aivan erilaisia asioita ja tuumata paljon paljon syvällisemmin. Nyt pystyin tähän.

Mitä sanoo kanssacoetzeesiskoni Marjatta? Olenko edes yhtään oikealla suunnalla haparoivalla Coetzee -tielläni?


"Mies avaa päällystakkinsa napit, avaa pikkutakkinsa napit, polvistuu ja heittäytyy sitten kömpelösti mahalleen kummulle, kädet ojossa. Hän itkee vuolaasti, hänen nenänsä vuotaa. Hän hieroo kasvojaan märkään multaan, hautaa kasvonsa siihen.
Kun hän nousee pystyyn, hänen parrassaan, tukassaan, kulmakarvoisaaan ja on multaa. Lapsi, johon hän ei ole kiinnittänyt huomiota, tuijottaa ihmettelevin katsein. Mies pyyhkii kasvonsa, niistää nenänsä, napittaa vaatteensa. Mikä juutalainen esitys! hän ajattelee. Mutta antaa lapsen nähdä! Nähköön ettei ihmistä ole tehty kivestä! Nähköön ettei rajoja ole!
Hänen silmistään välähtää jotakin lasta kohti; tämä kääntyy hämmentyneenä poispäin ja painautuu äitiään vasten. Takaisin pesään! Miehestä virtaava hirvittävä kauna eläviä kohtaan ja ennen kaikkea eläviä lapsia kohtaan. Jos täällä juuri nyt olisi vastasyntynyt vauva, hän sieppaisi sen äitinsä sylistä ja paiskaisi kivikkoon. Herodes, hän ajattelee, nyt minä ymmärrän Herodesta! TUlkoon lisääntymisestä loppu!"

- J.M. Coetzee: Pietarin mestari

tiistai 30. elokuuta 2016

J.M. Coetzee: Hämärän maat

Hämärän maat (Otava, ap 1974, suom. Seppo Loponen, 2007) koostuu kahdesta tarinasta. Ensimmäisessä osassa, Vietnam-projekti, Eugine Dawn kirjoittaa tutkielman Vietnamin-sodasta. Eräs Coetzee on (niinpä tietysti!) toimii kirjoitelman ohjaajana ja asettaa ehdotuksia sen korjaamiseksi. Projekti tekee kirjailijasta hullun. Näinkin voi varmasti käydä.


Ensimmäinen osio on mielestäni tylsä, en oikein jaksa innostua siitä, ja olen hämmästynyt. Kyseessä on Coetzeen esikoisteos ja ehdin jo pohtia, että pitkälle on tästä tultu. Jacobus Coetzeen kertomus (toinen osa kirjasta) taas kertoo uudisraivaajien Etelä-Amerikasta. Coetzeen kertomus kuvaa sekarotuisen Adam Wijnandin elämästä koranoiden kasvatista karjaa omistajaksi mieheksi, joka ottaa mukaansa kuusi hottentottia ja lähtee eräretkelleen, vai tutkimusmatkako olisi paremmin kuvattu. Seuraa seikkailu, jossa metsästäjästä tulee metsästetty, veri valuu, roolit vaihtuvat ja villi luonto näyttää hampaansa. Kosto, ihmisluonnon raakamaisuus ei jää epäselväksi.

Kirjan toinen osio oli enemmän sitä Coetzeeta, mitä odotin. Tarina on melkoinen verilöyly mutta varsin kiinnostava kuvaus asiasta, mistä olen todella vähän lukenut. Kirjasta tuli mieleeni osittain Chinua Acheben Kaikki hajoaa, jossa myös mentiin Afrikan yön kuumaan ja tummaan maailmaan. Coetzeen myöhempiin kirjoihin kuuluva vääräleukainen, itseironinen huumori ei tässä kirjassa ollut läsnä mutta kuvauksen sivaltavuus kertoo jo sen mitä kirjailijalta oli myös jatkossa tuleva. Jacobus Coetzeen kertomus on tärkeä kertomus, jonka lukemista suosittelisin, mikäli afrikkalainen kulttuurinjano kirjallisella tavalla kiinnostaa.


"Kun hänet pukee kristillisiin vaatteisiin, hän alkaa kyyristellä, painua kumaraan, pälyillä, hän ei millään pysy aloillaan edessäsi vaan hänen pitää herkeämättä vääntelehtiä. Häneltä ei saa rehellistä vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, hän pyrkii vain olemaan mieliksi, mikä tarkoittaa etupäässä sitä. että hän sanoo sen minkä arvelee sinun haluavan kuulla. Hän ei hymyile ensin vaan odottaa, kunnes sinä hymyilet. Hänestä tulee vilpillinen otus. Sanon tämän kaikista kesyistä hottentoteista, sekä hyvistä kuten Klawe että pahoista kuten Dikkop. Heillä ei ole persoonallisuutta, he ovat näyttelijöitä. Kun taas villillä hottentotilla, sellaisella joita kohtasimme sinä päivänä, jottentotilla joka on ikänsä elänyt luonnontilassa, hänellä on hottentotin arvokkuutta. Hän istuu ryhdikkäästi, hän seisoo ryhdikkäästi, hän katsoo suoraan silmiin."

- J.M. Coetzee: Hämärän maat

tiistai 16. elokuuta 2016

J.M. Coetzee: Kesä

Lomalla tuntui siltä, että haluan taas lukea Coetzeeta. Coetzee on ehkä maailmankirjallisuuden mystisin ja mahtavin kirjoittaja, jonka teosten äärellä en koskaan tiedä minne olen menossa ja missä kohtaa kirjailija nauraa sinulle, minulle ja varsinkin itselleen ja koko elämälle. Kesässä (Otava, ap 2009, suom 2011 Markku Päkkilä) on jälleen kerran hyvin kirjailijaa itseään muistuttava eräs herra John Coetzee, joka asustelee 1970-luvun Etelä-Afrikassa. Kirjassa nuori kirjailijan alku kirjoittaa tästä J. Coetzeesta elämänkertaa ja haastattelee henkilöitä, joiden kautta olettaa löytävänsä erityisen mielenkiintoisia ja osuvia tarnoita Coetzeesta.


Mutta kun oikeastaan niitä ei ole. "Coetzeen naissuhteet" ovat olleet melko sattumanvaraisia kömpelöitä pikasuhteita, jotka ovat tapahtuneet lähinnä naisten virhelaskelmasta omassa ongelmallisessa elämäntilanteessaan ja pienestä säälistä tuota vähäpätöistä, hieman kummallisen ja tylsän oloista miestä kohtaan. Kukaan ei muistele Cotzeeta millään tavoin nerona (oikeastaan haastteluissa tulleet tarinat kertovat enemmän heidän omista mielenkiintoisista elämistään kuin itse kirjailijasta), joka on saanut sittemmin kirjallisuuden Nobel -palkinnon, vaan lähinnä epämiellyttävänä, outona naapurina tai serkkuna, joka asusti vanhan isänsä kanssa murnuttaen. Fakta, että mies osoittautuukin kirjailijaksi on lähinnä kummallisinta mitä ihmiselämässä voi sattua. Vain joku kollega muistelee asiallisen kunnioittavasti Coetzeen uraa, joka käpäisee myös Ameriikoissa asti (päättyäkseen karkoitukseen).

Siis aivan loistava kirja. Nauran ääneen, hämmennyn, luen kuin hullu syö sitä kuuluisaa puuroaan. Siis tässä leikitellään niin monin tavoin ja pistetään lukija viihtymään ja kokeilemaan aivojensa rajoja. Ja samalla yksinketaiselta näyttävä tarina kuvaa loistokkaasti muun muassa Etelä-Afrikan elämää Apartheidin alla. Sillä tuo onneton miesrähjä Coetzee haluaa kaikessa hiljaisuudessaan tehdä sen mitä muutoin valkoiset mustilla teettävät: vaikka talon pihan betonoinnin. Yksinäisen pienen miehen kapina epätasa-arvollista ja naurettavan typerää maailmaa vastaan. Siinäpä tarina, josta voi saada vaikka Nobelin.


"Teidän on pakko uskoa, kun sanon ettei minulle tullut mieleenkään - ei vahingossakaan! - flirttailla sellaisen miehen kanssa. Hänellä ei nimittäin ollut vähääkään seksuaalista voimaa. Ihan kuin hänet olisi ruiskutettu päästä varpaisiin jollain neutraloivalla aineella, kastrointiaineella. Toki hän oli tökännyt lahjapaperirullalla minua rintaan, en minää ollut sitä unohtanut, rintaan oli jäänyt siitä muistijälki. Mutta löin mielessäni vetoa kymmenen yhtä vastaan, että se oli pelkkä kömpelö ahinko, Schlemielin tekosia."

- J.M. Coetzee: Kesä

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

No tartuinpa sitten Hessen jälkeen vähemmän outoon kirjaan. No en. Coetzee on minusta hyvin erikoinen kirjailija, hänen kirjansa jättävät minut aina lukijana vähän hämmentyneen huvittuneeksi ja onneksi siihen ylsi myös Jeesuksen lapsuus (Otava, suomennos Markku Päkkilä, 2014, aleostos), vaikka kansi on lähes kamala ja nimikin hyvin provosoiva.


Mutta kirjan tarina on yksikertaisesti ajateltuna maahanmuuttotarina. Poika ja mies tulevan uuteen maahan ja aloittavat elämänsä alusta. Poika saa uudessa maassa nimen David ja mies Simón. Simón lupaa etsiä Davidille hänen äitinsä, vaikka heillä ei ole mitään tietoja tai muistikuvia siitä millainen hänen äitinsä oikeastaan on. Simón toistaa kerta toisensa jälkeen ihmisille, ettei ole pojan isä ja lopulta, uskomattomien ja hyvin kummallisten tarinapolkujen jälkeen, löytää pojalle äidin ja huomaa, että poika on hänelle aika tärkeä ihminen. Eipä juonesta sen enemäpää mutta tässä kirjassa on mielestäni hyvä ja lähes innostava loppu!

Koin monenlaisia tunteita tätä kirjaa lukiessani. Coetzee osaa kuvata hahmonsa niin hyvin, että niiden kelkkaan hyppää helposti mutta samalla Coetzee uskaltaa tehdä kirjoissaan tosi ärsyttäviä juttuja. Henkilöt saattavat tehdä ihan älyttömiä asioita tai joutua tilanteisiin, että tekee mieleni huutaa, että ei voi olla totta. Mutta sepä tässäkin on se suola. Tarina kulkee minusta hyvin, vaikka luinkin jostakin että kirja on vaikealukuinen (onneksi vasta lukemiseni jälkeen), ja siinä tapahtuu koko ajan jotain joka koukuttaa minua lukemaan eteenpäin. Jeesuksen lapsuus antaisi varmasti aiheita monenlaiseen ajatteluun mutta luin tätäkin tapani mukaan hyvin tarinapitoisesti. Coetzee osaa myös huvittaa. Samalla kun ärsyttää niin huvittaa ja on pakko jatkaa. Jeesuksen lapsuus oli kaikessa uutuudessaankin hyvä muistutus minulle siitä, että Coetzeen tuotanto pitäisi lukea ihan kokonaan. Se vaan toimii minulle.


"Álvaro rypistää kulmiaan: "Ei tämä ole mikään mahdollinen maailma", hän sanoo. "Tämä on ainoa maailma. Ei ole meidän vallassamme, tekeekö se tästä parhaan maailman.
Hän voisi vastata Àlverolle monellakin tavalla, mutta pitää suunsa. Ehkäpä tässä maailmassa, joka on siis ainoa maailma, on viisainta unohtaa ironia kokonaan. "

- J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

tiistai 29. huhtikuuta 2014

J.M. Coetzee: Hidas mies

J.M Coetzeen Hidas mies (Otava, 2006, suomentaja Seppo Loponen, eng. Slow Man) kertoo vanhasta miehestä, joka joutuu onnettomuuden ja menettää toisen jalkansa. Kirjan tarina alkaa siis varsin lohduttomasti: mies on yksinäinen, ilman tukiverkkoja ja kokee katkeruutta.


Olen lukenut Coetzeen kirjoja joitakin, omistan kolme ja olen blogannut yhdestä. Hidas mies on kirjastolaina. Coetzee on jännä kirjailija minulle, ikään kuin luottokirjailija siinä missä Carol Shields. Sillä hän kirjoittaa minusta hieman samalla tavalla, mutta miehisemmin: arkisia asioita, joiden kuvailussa on mukana paljon viisasta ajattelua. Hidas mies ei sinänsä luulisi kiinnostavan aika puuhakasta, kolmekymppistä naista, mutta epäilen, että tämän hetkinen mielenkiintoni vanhuutta kohtaan (ja sairauden tuoma hitauteni) auttoi minua valitsemaan tämän kirjan. Lisäksi kaipasin luottoluettavaa pääsiäiseni kunniaksi.

Hidas mies oli kirjanakin aika hidas. Tarina ei sinänsä ollut ilotuksia täynnä, joskin siinä oli jännä mystinen vivahde. Kirjan mies, Paul, rakastuu hoitajaansa ja mukaan tulee kummallinen nainen utelemaan miehen elämästä ja ratkaisuista. Paulin ajatusten mukana myös lukijaa sekoitetaan hellävaraisesti miettimään mikä on kuvitelmaa, mikä totta. Tarina kertoo mielestäni yksinäisyydestä, sairastamisesta, kuoleman pelosta, suvun jatkamisen "vietistä" ja samalla hoitamisesta, rakkaudesta, kumppanuudesta, auttamisen halusta ja haluamattomuudesta. Kirjassa on varmasti niin paljon teemoja kuin siitä haluaa löytää. Sairastamisen kuvauksesta ja siihen liittyvistä tunteista, häpeästä, mieleeni tulivat myös jotkut Hotakaisen teokset, joskin kirjoitustyyli on täysin eri. Coetzeen tapa kirjoittaa tavoittelee jotain Steinbeckiläistä yksinkertaisuuden multihuipentumaa ja samalla koko maailmankaikkeuden kuvausta. Vaikka kirja oli minulle välillä lähes tylsä, siinä oli kumma lumous, joka sai miut aina vaan kiinnostumaan mitä ihmettä Paulille seuraavaksi tapahtuu. Coetzeella on myös upea taito tehdä päähenkilönsä hyvin arkisen tärkeiksi, joiden elämään haluaa tutustua. (3/5).

Marile on myös blogannut Hitaasta miehestä täällä.
Osallistun kirjalla Jokken isännöimään 14 nobelistia haasteeseen.


"Kuka sinä olet, Paul Rayment, ja mitä ihmeen erikoista sinun lemmenpaloissasi on? Luuletko olevasiainoa mies, joka elämänsä syksyssä, sanoisin jopa loppusyksyssä, luulee löytänneensä jotain ennenkuulumatonta, aidon rakkauden?"

- J.M. Coetzee: Hidas mies

maanantai 9. syyskuuta 2013

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä

Ennen kuin luin tätä J.M. Coetzeen kirjaa, minulla oli vahva ennakkokäsite, että se on jonkin tason klassikko. Omistin jo aiemmin Coetzeen Poikavuodet sekä Häpeäpaalun ja olin lukenut muitakin hänen kirjojaan. Ja kun Michaeln K:n elämä (Otava, 1984, suom. Seppo Loponen) tuli vastaani viime kevään ensimmäisenä lumouksellisena koulutuspäivänäni, karattuani ruokatunnin päätteeksi kirppikselle harhailemaan, niin olihan se ostettava. Kirja kuvasti minulle vapautta monessa merkityksessä.

Kirja kertoo nuoresta Michaelista, jolla on huulihalkio sekä ilmeisesti lievä kehitysvammaisuus. Michaelin äiti, Anna K, sairastuu samaan aikaan, kun sota rajoittaa ihmisten liikkumista ja elämää muutoinkin. Heikoissa oloissa asuva äiti joutuu luopumaan työstään ja pian näillä kahdella on vain toisensa ja halu saada äiti takaisin synnynseuduilleen. Koska liikkumislupaa ei kuulu, sinnikäs Michael rakentaa äidilleen rattaat ja lähtee kokeilemaan matkaansa kohti Prince Albertia.

"Sateella Anna K tunki vanhan pyyhkeen ovenjuureen estääkseen vettä vuotamasta sisään. Huone tuoksui Dettolille ja talkille. "Täällä ollaan kuin rupisammakot kiven alla.", hän sopersi. "En minä jaksa odottaa elokuuhun asti." Hän peitti kasvonsa ja makasi ääneti. Jonkin ajan kuluttua K tunsi, ettei hän voinut hengittää."

Tarina kulkee verkkaisessakin tahdissa Michael K:n uskomattomalla matkalla, sotaa ja ehkä omaa onnettomuuttaankin paeten. Kirjan tarina ei ole mielestäni kaunis, vaan se on sangen surullinen ja paikoin jopa ahdistava. Se saa minut välillä irvistämään ja tuntemaan toisinaan suurta sääliä. Kirjan keskivaiheilla mietin hetken haluanko lukea sen loppuun, mutta sitten kirjan kummallinen ja voimakas vetovoima pakottaa minut lukemaan itseään ilta toisensa jälkeen.


Michael K on päähahmona äärimmäisen outo tyyppi, joka sietää myös itseaiheutettuna valtavia puutostiloja. Michael tuntuu vetäytyvän itseensä kirjan sivuilla kuin simpukka kuoreensa. Kirjan kulkiessa muut ihmiset antavat Michael K:lle nimiä: Michaels, erään sattuman vuoksi, sekä pelkkä K. Michaelilla, roolistaan tai olosuhteistaan huolimatta, on kuitenkin varsin ihastuttavia huomioita elämästä, vaikka sodan edetessä hänen ajatuksensa muuttuu lähes paranoidiseksi ja sairaaloiseksi. Kirja kuvastaa mielestäni elämän kurjuutta, heikkoja kohtaloita ja ahdistusta. Mutta samaan aikaan se kertoo pienen miehen uskomattoman taistelun koko sotaa vastaan. Kirja kertoo myös omapäisyyden, oman tahdon ja sinnikkyyden voimasta. Se kuvastaa kuinka maa on aina alkukantaisen välttämätön elementti.

"Tämä tuntui enemmän Robertin kuin hänen ajattelutavaltaan, sikäli kuin hän tunsi itsensä. Olisiko hänen sanottava, että tämä ajatus oli Robertin ja että se oli vain löytänyt otollisen maaperän hänessä, vai voisiko sanoa, että vaikka siemen oli peräisin Robertilta, niin ajatus, puhjettuaan kukkaan hänen sisässään, oli nyt hänen omansa? Hän ei tiennyt."

Kirja saa minut ajattelemaan vähäosaisia ihmisiä, joilla ei ole elämässään paljon valinnanvaraa. Mietin onko tilanne muuttunut kymmenien vuosien aikana maailmassamme. Kun menen bussiin ja minua kohti juoksee kerjäläisnainen, mietin vielä uudemman kerran. Elämämme, ja eläjiemme, rikkaus maailmassamme on seikka, jota ei voi ymmärtää sen kaikessa kirjossaan yhden pullakahvin aikana. Sitä ei voi vangita kuvauksiin, ei edes kirjojen sisälle.

Kirja saa minut pohtimaan myös kuolemaa. Huomaan miettiväni, kuinka paljon kuolema antaa elämää anteeksi. Tästä ajatukseni lentää vanhuuteen. Kuinka paljon vanhuus antaa ihmisyyttä anteeksi. Ja kun ajattelen elämistä ja ihmisenä olemista, minä toivon vain sitä, että kukin toteuttaisi niitä jo paljon aikaisemmin.


"Lopun yötä K makasi katsellen oksien läpi kuun kulkua taivaan poikki."

- J.M. Coetzee: Michael K:n elämä