Näytetään tekstit, joissa on tunniste Adichie Chimamanda Ngozi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Adichie Chimamanda Ngozi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 26. elokuuta 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Juuri kun luulin, että Adichie on niin jo kohdallani luettu (ja laitoin Puolikas keltaista aurinkoa kiertoon!- muut kyllä vielä jäivät hyllyyni), tartuin vielä viimeisimpään suomennokseen Kotiinpalaajat ja totesin, että ehei!, Adichie uskaltaa, osaa, muuntuu ja jopa yllättää.


Kotiinpalaajat (Otava, 2013, suom. Hanna Tarkka, kirjastolaina) kertoo Ifemelun ja Obinzen tarinan. Nuoret rakastuvat toisiinsa Nigeriassa, mutta epävakaisuus, ankeat arkiolot, jotka tekevät opiskelun mahdottomaksi, kannustavat Ifemelua seuraamaan yksinhuoltaja tätinsä mallia ja hakemaan opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Mutta eipä maailma Yhdysvalloissakaan ole ihan sitä mitä Obinze oli romanttisesti yhdysvaltalaisista romaaneistaan kuvitellut. Ifemelu huomaakin ensi kertaa olevansa tummaihoinen. Sillä USA:ssa ihonvärillä onkin yllättäin väliä. Töitä ei saa ja ideaalit kropasta, identiteetistä muuttuvat. Ifemelu masentuu ja katkaisee välit Nigeriaan.

Kirja on todella mielenkiintoinen ja uskalias kuvaus siitä, miten Yhdysvalloissa eri maahanmuuttajat ja väestöryhmät oleutuvat maan tapoihin ja varsinkin toisiinsa. Oli myös hyvin mielenkiintoista lukea kuinka Ifemelu rohkaistuu kirjoittamaan havaintojaan esimerkiksi afroamerikkalaisten ja Afrikasta muuttaneiden ihmisten välistä kulttuuri- ja ajattelueroja. Entäpä sitten millaisena afrikkalaiset maahanmuuttajat itse toisensa erottelevat. Kirja on herkullisen, lähes poliittinen, kuvaus kaikesta tästä moninaisuudesta, mitä me täältä pohjoisen vaaleasta viileydestä emme ollenkaan osaa ilman asiaan tutustumista aistia.

Kiehtova tarina on kerrottu ajassa pyörien. Ifemelu istuu tunteja hiuksiensa letityksessä, valmiina palaamaan Nigeriaan ja samalla tarina sukeltaa mitä oli sitä ennen ja on sen jälkeen. Samalla Ifemelu puhuu tasolla, jonka voi myös kohdentaa suoraan lukijalle, kirjailijalle itselleen ja koko maailmalle  osoittavalla sormella. Minulle tuo kerrontatapa oli onnistunut ja se auttoi minua jaksamaan lukemaan 538 sivuisen tarinan paremmin. Kotiinpalaajat sai aivoni raksuttamaan myös siinä määrin, että halusin käydä lukemassa mihin asioihin kirjan amerikkalaisissa arvosteluissa oli kiinnitetty huomiota.

Mahtava kirja.
Hetkonen, oliko tässä jo jotain vähän Hustvedtiläistä tiedon sekoittamista romaaninmuotoon, mutta kaunomaisemmalla tavalla?


"Ei tässä maassa voi kirjoittaa rehellistä romaania rodusta. Jos kirjoittaa siitä miten rotu oikeasti vaikuttaa ihmisten elämään, se on liian silmiinpistävää. Tässä maassa fiktiota kirjoittavilla mustilla kirjailijoilla, heillä kaikilla kolmella, ei niillä kymmenellätuhannella, jotka rustaavat roskatarinoita, ghettokirjoja kirkuvine kansineen, on tasan kaksi vaihtoehtoa: he voivat sievistellä tai suurennella. Kun ei tee kumpaakaan, kukaan ei tiedä mitä sellaisen kirjaiijan kanssa tekisi. Eli jos aikoo kirjoittaa rodusta, se on tehtävä niin runollisesti ja taitavasti, että lukija, joka ei osaa lukea rivien välistä, ei edes tajua lukevansa rodusta. Siis sillä lailla proustilaisesti mietiskellen, niin vetisesti ja sumuisesti, että lopussa olokin on vettynyt ja sumea."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

torstai 30. heinäkuuta 2015

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Olen varmaan maailmankaikkeuden viimeinen ihminen, joka luki tämän kirjan. Adichien Puolikas keltaista aurinkoa (2010, Otava, pokkari, suomentanut Sari Karhulahti) on värittynyt minulle lähes klassikoksi "afrikkalaisista nykykirjoista". Olin saanut siitä useita suosituksia mutta jostakin syystä olen lukenut kirjailijaa pääkirjaa vältellen, vaikka se on napottanut kirjahyllyssäni jo vaikka kuinka.


Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta. Pääosissa ovat yliopisto-opettaja Odenigbo, hänen puolisonsa Olanna ja tämän tärpäkkä sisko, sekä perheen palvelija Ugwu. Jottei näkökulmat jäisi vielä siihen, tapahtumia on kuvattu myös brittiläisen Richardin näkökulmasta, joka asuu Nigeriassa. Puhkeaa Biafran sota ja elämä on yhtä pelkoa, epätietoisuutta ja pakoa.

Kirjan tarinahan on todella mielenkiintoinen ja hämmästyttävä. Kuitenkin lukemiseni keskeytyi noin puolenvälin kohdalla, jolloin kirjassa käytiin noin sadan sivun verran jo aiemmin kerrottua tarinaa toistamiseen (eri näkökulmasta), turhauduin ja kirja jäi kesken. Onneksi syrjähypystään huolimatta kirjan loppu oli taas yhtä upea kuin alkukin ja lukeminen sujui hyvin. Luultavasti en kuitenkaan saanut tästä yhtä isoja kiksejä kuin jos tämä olisi ollut ensimmäisiä lukemiani "afrikkalaisia sotakuvauksia". Kirjailijankin viehättävä tyyli oli minulle jo tuttu. Adichien kirja on kuitenkin varsin laaja ja tarkka, joten se erottuu selkeästi joukossaan.


"Isäntä oli hieman hullu: hän oli viettänyt liian monta vuotta ulkomailla nenä kiinni kirjassa, ja puhui itsekseen työhuoneessaan, antoi tukkansa kasvaa liian pitkäksi eikä välttämättä vastannut tervehdyksiin."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa