Näytetään tekstit, joissa on tunniste Adichie. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Adichie. Näytä kaikki tekstit

tiistai 21. helmikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie

Tänä vuonna suomalaisetkin ysiluokkalaiset saavat ikiomakseen Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava, 2017, suomentanut Sari Karhulahti, esittelykappale). Chimamanda Ngozi Adichie on ollut pari vuotta minulle hyvin mielenkiintoinen kirjailija, jota tulen jatkossakin seuraamaan. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä ei kuitenkaan ole romaani, vaan reilu 40 sivuinen essee, joka perustuu hänen pitämäänsä puheeseen 2012.


Oikeastaan esseen lukeminen oli hyvin mukavaa ja virkistävää! Saatoin ihan tuntea olevani katsomossa muiden kuulijoiden joukossa, nyökyttelemässä ja ihmettelemässä maailmaamme. Adichie on loistava puhuja ja puhe eteni mielenkiintoisesti omakohtaisten ja tuttavien esimerkkien kautta. Adichie kertoi miten naiseen suhtaudutaan kirjailijan omassa kotimaassaan Nigeriassa ja sittemmin Yhdysvalloissa. Esseen tavoite oli herättää ajattelemaan tätä epäkohtaa, miksi ihmeessä sukupuolen pitäisi määritellä toimintaamme näin paljon.

Luin esseen mielenkiinnolla ja yhdeltä istumalta. Se oli oikein hyvä. Pakko tunnustaa, että odotin Adichielta vielä isompaa pamausta kasvoilleni, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Olin lukukokemukseeni tyytyväinen. Olisikin erittäin kiva kuulla kuinka moni ysiluokkalaisista lukee Adichien kirjan ja miten tuon ikäiset nuoret ottavat sen tämän päivän Suomessa vastaan. Kirjanjakamistempaus nuorille on kuitenkin jo itsessään loistava idea, jolle nostan hattua!


"Nykyään poikia kasvatetaan tavalla, joka on heille melkoinen karhunpalvelus. Heidän inhimillisyytensä tukahdutetaan. Miehisyys määritellään tavattoman ahtaasti. Se on häkki, johon pojat suljetaan."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

maanantai 3. helmikuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus ja Huominen on liian kaukana

Adichien Puolikas keltaista aurinkoa on ollut kirjahyllyssäni jo vuosia, sillä sain varmalta taholta siitä suosituksen, mutta en ole saanut sitä kuitenkaan luettua. Blogeissa hehkutetaan Adichieta koko ajan, niinpä tein täysin heräteostoksen ja ostin kaksi Adichieta lisää itselleni ja luin ne sitten saman tien.


Purppuranpunainen hibiskus (Otava, 2010, suom. Kristiina Savikurki) kertoo minulle tarinan nigerialaisesta, hyvin uskonnollisesta perheestä, johon kuuluu tarinan kertoja 15-vuotias Kambili, hänen isoveljensä Jaja ja heidän vanhempansa. Lasten isä on menestyksekäs mies monella alalla ja hyvin uskonnollinen (ymmärtääkseni katolinen). Muun maailman nimissä isä on rohkea vapaustaistelija, joka tekee huomattavia, pyyteettömiä lahjoituksia ja kustantaa epäoikeuksia julkituovaa lehteä. Adichien tapa kertoa on intensiivinen ja kaunis. Kerronta pomppii ajassa mutta on silti hyvin helposti seurattavaa. Kieli on jollakin tapaa kovin miellyttävää, jopa viihdyttävää, mutta samalla tarinankerronta on paljon syvempää kuin yleisesti ns. viihdekirjallisuus (toivottavasti ymmärrätte tämän nyt oikein). Luin kirjaa nautinnolla, sillä kertomus on todella mielenkiintoinen ja Adichie kuvailee nigerialaista elämää monin näkökulmin. Tämä kaikki on minulle uutta ja siten kiehtovaa. Kirja oli minulle niin hyvä, että olin äärimmäisen iloinen, että hyllyssäni odotti vielä lisää.


Ja aloitinkin lähes hibiskuksen laskettuani myös Huominen on liian kaukana teoksen (Otava, 2009, suom. Sari Karhulahti) ja olin aika pettynyt, kun tajusinkin sen olevan novellikokoelma. Sillä huomasin tykästyneeni Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen päähenkilöihin niin paljon, että halusin nopeasti uusia "Adichie-ystäviä"! Luin pari ensimmäistä novellia vähän hermistuneena mutta sitten loppukirja vei mennessään. Novellit ovat todella kiinnostavia jälleen kerran, henkilöhahmot on rakennettu hyvin ja tarinoiden tieto mm. Amerikkaan muuttaneista afrikkalaisista, on varsin kiinnostavaa. Tässä kirjassa on kuitenkin myös paljon samoja teemoja kuin hibiskuksessa, esimerkiksi opiskelijamellakat ja tietynlainen avioliittokulissien auki repiminen. Myös näissä novelleissa tarinat kulkevat muistellen ja välillä tulevaisuuteen kurkistaen ja se on tehty kiehtovasti ja selkeästi.

Kokoelman viimeinen novelli Härkäpäinen historoitsija kertoo ymmärtääkseni hieman erilaisesta heimosta (kansasta?) kuin muut Adichien tarinat, joissa kuitenkin esitetään millä tavalla afrikkalaisten elämässä on hyvin meille tuttuja arkiasioita, vaikkakin oman kulttuurinsa ja ympäristönsä värittämänä. Tässä viimeisessä novellissa tarina kertoo aluksi kansasta, joka elää ilman vaatteita ja kuinka sitten "länsimainen sivistys", eli uskonto, alkoi vaikuttaa "alkukantaisen" kylän tuleviin sukupolviin ja kuinka myöhemmin (nykyajassa) yksi suvun naisista etsii ja yrittää ymmärtää sukujuuriaan paremmin. Minulle tuli hyvin vahva tunne, että tämä tarina olisi jotenkin kytköksissä eniten Adichien "ikiomaan tarinaan", en tiedä mistä tunne tuli, sillä en ole koskaan lukenut Adichiesta tarkemmin millainen tausta hänellä on, mutta tämä lukukokemukseni oli kiinnostava. Voihan se olla, että kyseinen tarina olikin eniten fantasioitu kuin nämä nigerialaiset kaupunkilaispohjaiset tarinat (piti katsoa sen verran, että Adichie on Nigeriassa 1977 syntynyt).
No kuitenkin, kohta kai pitää tarttua myös siihen kehutuimpaan, eli Puolikkaaseen keltaista aurinkoa.


"Juuri Grace tuntisi itsensä myöhemmällä iällä oudon juurettomaksi palkintojensa, ystäviensä ja verrattoman ruusutarhansa keskellä ja menisi siksi Lagosin oikeustalolle muuttamaan etunimensä virallisesti Gracesta Afamefunaksi."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana