Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aapeli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aapeli. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Aapeli: Pekko runoilijan poika

Kun lueskelen kirjablogeja, ihmettelen usein miten erilaisia kirjoja ihmiset valitsevat ja lukevat. Vaikka ymmärrän, että me kaikki olemme yksilöitä, on kirjavalinnat aina mielenkiintoisia. Varsinkin silloin, kun bloggaaja lukee jotain sellaista, jota en olisi koskaan uskonut hänen lukevan- vaikka mistä minä moista tietäisin! Eihän blogi tosiaan kerro ihmisestä itsestään paljon mitään. Kirjapolkuni ideana on ollut kirjoitella lähinnä omaa polkuani kirjojen parissa. Hieman päiväkirjamaisesti, hieman kirjoja samalla esitellen. Olen itse ollut kiinnostunut kirjoittamaan omasta kokemuksestani, jopa taustamietteistä kirjan valinnan ja luvun suhteen. Lyhennelmien kirjoittaminen ei oikeastaan minua kiinnosta, joten jääköön se jatkossakin taitavammille! Hei, tervetuloa uudet lukijat, oli kiva huomata, että olitte löytänyt tänne!


Aapeli on minulle jollakin tapaa hyvin merkityksellinen kotimainen kirjailija. Mietin juuri, että luemme paljon kotimaisia lastenkirjoja mutta itse asiassa luen aika vähän kotimaista kaunoa itse. Kuitenkin on olemassa suomalaisia kirjailijoita, joiden teoksia tykkään lukea ja Aapeli on ehdottomasti yksi heistä. Pidän häntä Suomen Steinbeckinä. Minulla on ollut myös tapana ostaa kesäisin kirpparilta tms. pari Aapelia kesälukemiseksi, sillä Aapelin seurassa minä viihdyn, ja kesä on viihtymistä varten. Dostojevski saa monimuotoisuudessaan ja pituudessaan olla taas hetken kesken.

Aapelin Pekko runoilijan poika kertoo perheestä, jonka isä Elias Pyökki on runoilija, äiti on arvostettu ompelija ja Pekko on perheen pikkuvanha poika. Aapelin kirjoissa saa usein nauttia upeista lastensilmin kirjoitetuista havainnoista, näissä kirjailija on par-raimmillaan. Mutta lisäksi kirjoissa on aina rutosti huumoria, perusarkea ja kielellistä leikittelyä. Kirjoissa on kuitenkin mukana vakavaakin pohdintaa, kuten tässä Eliaksen runoilu lienee perhettä kiristävä asia, sillä töitä ei tunnu oikein olevan ja avioliitto rakoilee. Tässäkin kirjassa Aapelin kirjoittamat dialogit ovat hykerryttäviä ja niin mukavia, että niitä imee kuin aurinkoa iholleen. Pekko runoilijan poika oli ihana kesäviihdyke, eikä Aapelihinkuni loppunut vieläkään. Joskus mietin, onkohan kirjabloggareissa ketään muuta joka fanittaa Aapelin kirjoja?

Hei, laitan tähänkin blogiin instagramin kuvan sivulaitaan. Minut löytää Instasta Sinisen keskitie -blogini nimellä SKBLEUE, mutta loppujen lopuksi kuvia on lastenkirjojen lisäksi paljon kirjoista, mitä itse luen ja sitten kaikenlaisesta muuta pikkufiilistelystä, mikä lienee jotain onnenkivien tallentamista. Instassa onkin kivasti jo kirjabloggaajia, joiden kirjapinoja on aina niin mukava tykätä. Tulevien kirjaesittelyjen "mainokset" olenkin siirtänyt Kirjapolkujen suhteen täysin sinne.


"-Tulisitko minun pojakseni? se kysyi.
- En tule.
- Ei Pekko tule, sanoi äiti ja hymyili.
Sen päälle ne hymyilivät yhdessä, niin että leikkipuhetta oli ollutkin kaikki vain.
Sitten ne puhuivat asioista. Kun aikuiset ja isovanhat puhuvat asioista, niiden ääni muuttuu. Eipä sitä viitsi paljon kuunnella."

- Aapeli: Pekko runoilijan poika (WSOY, 1965)

torstai 7. marraskuuta 2013

Aapeli: Onko koira kotona?

Minä en voi selkeästikään sanoa enää, etten pidä novelleista tai lyhyestä kaunokirjallisuudesta. Vaikka ideaali sivumäärä luettavalle kaunokirjalle olisikin minusta 200-300 sivua, voi pienikin tarina olla aivan yhtä merkityksellinen. Eilen aloitin Aapelin Onko koira kotona? (WSOY, 1960, kuvittanut Rolf Sandqvist, 2. painos) pakinakokoelman, joka oli majaillut aiemman ennakkoluuloni vuoksi kirjakaapissani jo kauan.


Aapelin pakinoissa on kaikissa yksi yhdistävä tekijä, ja se on hyvä alku. Se on aina hauska ja osuva, kuten: "Viime adventtina menivät äiti ja isä ja pikku Liisa kirkkoon. Liisa on hyvin pikkuinen ja lyhyt on tämä kertomuskin." (Liisan adventti) tai "Tapahtui eräässä valtakunnassa, että suuri yleisö huomasi inflaation yhä vain edistyvän. Lopulta sen huomasi myös maan hallitus. Ja ennen pitkää jopa eduskunta.". Aapelin pakinat olivat tietenkin aikansa kuvauksia mutten kokenut sitä pulmalliseksi. Useammassa Aapelin tarinassa ihmeteltiin miehen ja naisen asemaa ja niiden välisiä suhteita. Novellissa Moderni mies kertoja tapaa "vakavan mutta terhakan viiksienomistajan", jossa viiksienomistaja onkin omistautunut taloudenhoidolle, kuten nainen konsanaan, ja tämäpäs aiheuttaa kertojalle ihmettelemistä. Miehen ja naisen perinneroolien murtuminen oli siis selvästi Aapelin pakinoiden julkaisun aikaan pinnalla. Tarinoissa oli myös paljon "lasten suusta" tyylisiä tarinoita ja lapsen ajatusmaailman kuvauksia. Nämä eivät ihan yltäneet omaan ikisuosikkiini Pikku Pietarin pihaan mutta jotain hellyyttävää niissäkin oli.

Pakinan tyyliin kuuluu keveys ja huumori. Osa Onko koira kotona? -kirjan pakinoista kirvoitti minulta(kin) ääninauruja mutta osa pakioista oli keskinkertaisempia, pieni osa jopa itselleni aika merkityksettömiä. Kirja toimi oikein hyvänä välipalana tällaiselle mitä tänään lukisin haihattelijalle, joka kurkottaa korkealle muttei oikein saa mistään otetta. Aapeli säilyttää tälläkin kirjallaan omissa silmissäni tärkeysarvonsa kirjailijana, vaikkei kokoelma parasta Aapelia ollutkaan (3,5/5). Sillä pakinan ja huumorin käyttö on vaikea laji. Toivottavasti saamme joskus myös Kari Hotakaisen pakinoita yksiin kansiin. Näissäpä sitä jo olisikin lukemista riittämiin.


"Päiväunella ja yöunella on yhtä suuri ero kuin perhosella ja turilaalla. Eritoten kaurapuurosta kumpuilevat päiväunet ovat katsomisen arvoisia. Ne ovat kauttaaltaan myönteisiä, jopa herkkiä, salatuimpien toiveiden kuvajaisia.
Kesken salatuimpien toiveiden kuvajaisia tunsin ylähuulellani omituista kutinaa. Suoritin hitaasti silmien avaamisen. Kärpänenhän se siinä."

- Aapeli: Kärpänen (kirjasta Onko koira kotona?)

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Aapeli: Alvari kananvahti

Niinhän siinä sitten kävi, että kun kävelin pitkin aurinkoista mutta raikasta markkinatapahtumaa, eteeni osui pieni koju, jossa myytiin käytettyjä kirjoja. Keltaisen kirjaston kirjat olivat alennuksessa ja ensimmäinen E.L. Doctorow kirjani muutti kirjahyllyyni, mutta euron kalliimmalla mukaani lähti myös pieni punainen aarre, Aapelin Alvari kanavahti (WSOY, 1961), joka kiilasi heti lukupinoni kärkeen. Luin ensimmäisen Aapelini, Pikku Pietarin pihan, lukioikäisenä ja jotenkin se kirja on jäänyt mieleeni lähes täydellisenä kirjana. En tiedä mistä se kumpuaa, mutta tuntuu, että kirjassa on pienoiskoossa kaikkea maailmasta, kaikenlaisessa suhteessaan.

"Taiteilija Julku aukaisi matkalaukkunsa ja otti sieltä leipää, voita ja makkaraa. Hän tarjosi minullekin, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Sen sijaan avasin reppuni ja otin minäkin esiin voileipää ja makkaraa. Meitä huvitti kovin, kun molemmille oli sattunut voileipää ja makkaraa, sellaisia yhteenosumia maailma ei liene niinkään täynnä."

Niinpä Alvari kananvahti hymyilytti minua jo kantta katsoessani. Kirja kertoo Alvari Råstenista, joka kiertelee etsimässä veljeään. Alvarin kertomus saa minut miettimään vähäosaisemman roolia kiertolaisena ennen vanhaan. Alvari kuvataan kirjassa vähän heikkolahjaisena mutta ajatuskulut ja tuumailut eivät kaikessa naiiviudessaan ole ihan tyhmemmästä päästä. Pidän myös Aapelin tavasta kirjoittaa juonta napakalla tahdilla kuljettaen, arkea ja erilaisia ihmisiä esitellen, pilke silmäkulmassa. Minua lämmittää lukea sellaista maalaismaista, vanhahtavaa tuumailua, jossa lähinnä todetaan mitä nähdään. Todetaan lähes itsestäänselvyyksiä mutta sanoilla on aina myös laajempi tarkoitus. Siinä on jotain hykerryttävän suloista ja lämmintä, vaikka joku voisi kokea sellaisen kommunikaation lähinnä yksinkertaiseksi ja jopa epäkohteliaaksi. Tulkinnan vaihtelu lienee yhteydessä kunkin sukujuuriin ja lähtökohtiin.


Alvari kananvahti muistutti mielestäni aika paljon vasta lukumaratonissa lukemaani Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä (1937), jossa kaksi miestä, toinen vähäosaisempi, kulkee talosta toiseen työtä tekemässä. Myös Alvari kananvahti kirjassa Alvari tapaa sielunveljen, taiteilija Julkun. Yhtäkkinen kumppanuus matkan varrella tuntuu sympaattiselle mutta tietenkin elämä kuljettaa nämäkin "veljekset" tilanteesta toiseen.

"Se on sillä tavalla, minä aloin ajatella ääneen, se on sillä tavalla, että kun kaksi ihmistä tapaa, niin on parasta, että he rakastavat toisiansa. Varsinkin alun perin vieraat ihmiset. Kun oma veli-asia on niin kuin se useimmiten on, että ei ole, ja jos onkin, niin veli sanoaksemme on olemattomissa, on parasta, että ruvetaan rakastamaan niin sanoaksemme olosuhteet 
huomioon ottaen ja niin pois päin."

Aapelin, eli oikealta nimeltään Simo Puupposen, tarinoissa on leppoisa tunnelma, joka sykähdyttää minua. Kirjahyllyssäni on nyt kolme Aapelia mutta toivottavasti joskus törmään uuteen pieneen punaiseen aarteeseen ja saan lukea taas elämää sellaisenaan, iloineen ja huolineen. Näitä kirjoja on kiva käydä välillä taputtelemassa ja lukemassa pieni pätkäkin jos oikein siltä tuntuu. Ja taas hymyilyttää ja elämänhuolet loksahtavat oikeille paikoilleen.


"On korkea aika lähteä, Råsten oli sanonut.
Ikävä kyllä, mutta sellaista on elämä...
Sellaista se on, ikävä kyllä. Ei muuta kuin terve sitten."

- Aapeli: Alvari kananvahti (kaikki yllä olevat lainaukset ovat tästä kirjasta)