Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2017. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2017. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. huhtikuuta 2017

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukosen Lumikadun kertoja (WSOY, 2017, kirjastolaina) kiinnitti huomioni kirjablogien kautta. Ja kiitos ilmaiset kirjastovaraukset, pistin taas paukkuen.


Lumikadun kertoja kuvaa puolalaisen pikkukaupungin asukkaiden elämää toisen maailman sodan aikana. Lumikadulle saapuu ulkomainen, mystinen Bajek, jonka näkökulmasta kirjan tarina ja tarinat kerrotaan. Kaukosen teksti oli sujuvaa, napakkaa, osuvaa ja miellyttävää luettavaa. Paikat, ihmiset kuvattiin kirjassa mukavalla tavalla ja lähes nautinnollisesti. Sodanajankuvaukseen, kuten ehkä yleisesti kaiken ihmismielen ja -elämän realistiseen kuvaukseen, mahtuu tietenkin myös surkeutta, köyhyyttä, pulaa ja puutetta. Pelkoa ja sulaa hulluutta. Puolalaisnäkökulman tuominen sotakirjoihin oli mielestäni ihan raikas näkökulma, vaikkakin huomasin, että alan jo hieman työlääntyä ajatuksesta lukea taas uusi kuvaus Hitlerin ajoilta. Luultavasti syy, miksi luin tämän kirjan loppuun saakka (osaan jättää kirjoja myös kesken), oli ensisijaisesti Katja Kaukosen taitava tarinankerronta ennemminkin kuin sen tarina.

Pulmallisinta lukukokemuksessani oli kuitenkin melko vakava lukujumi, jonka onnistuin saamaan pääsiäislomallani Ferranten uuden kirjan (ja nimen, hehe) jälkeen. Yritin aloittaa useampaa kirjaa, mutta vain Kaukosen kirjan olen saanut loppuun saakka. Olen melko varma, että olisin pitänyt Lumikadun kertojasta jossakin muussa ajankohdassa enemmän mutta nyt tässä jumitilassa kirja mikä tahansa jätti, ja jättäisi, minuun valjun jäljen ja se ei johtunut kirjasta eikä kirjailijasta. Mutta uskonpa, etä Lumikadun kertoja herätteli minussa jälleen uutta intoa uusien tarinoisen äärelle... Ainakin toivon niin.

Lukujumi, tuo lukuharrastajan painajainen.
Mutta todettakoon, että tämä kirja sai jo pari kertaa ulkoilmaakin, joten eihän lukuolot voi kevään myötä tästä kuin parantua....?


"Jotkut lähtivät kävellen, toiset polkupyörillä. Hevoskärryjä, autoja. Täyteen ahdattuja linja- ja kuorma-autoja. Osa matkustajista oli kiivennyt katolle. Tuulilasit rikki, lommoutuneita ovia. Tomun peitossa. Sitten bensa loppuu tai polkupyörän rengas puhkeaa. Jos pysähtyy, joku yrittää varastaa auton, polkupyörän, matkatavarat tai tunkeutua väkisin kyytiin. Äitejä lapset sylissä, kengät rikki, rakot jaloissa, uupuneita, janoisia, nälkäisiä ja sairaita."

- Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Bandi, eli Tulikärpänen, on pseudonyymi, joka on kirjoittanut seitsemän novellia Pohjois-Koreasta kirjaan nimeltä Syytös (S&S, 2017, kirjastolaina, suom. Raisa Porrasmaa). Jokainen varmaan nykyaikana ymmärtää miksi näin on.


Sitä minä en ymmärrä, miten satuin ottamaan tämän kirjan mukaani rentoutuspääsiäislomalleni, koska on sanomattakin selvää, etteivät tarinat olleet mukavia tai rentouttavia. Diktatuurin ja ainaisen epäluulon ja arvioinnin alla eläminen tuntuu länsimaisesta ihmisestä tilanteelta, jota ei järjissään kestäisi. Luin nämä seitsemän eri tarinaa hieman hutiloiden, omaa ahdinkoani säästellen ja jo seuraavaa kirjaa odotellen.
Jos haluat olla poliittisesti valveutunut maailman menosta, kuten nyt kuitenkin ihan hyvä on jossakin määrin aikuisen ihmisen olla, voit lukea tämän kirjan "sivistysmielessä". Mutta rentoutusmieleen en tätä osaa suositella. Lukukokemukseni oli siis kaiken kaikkiaan melko olematon, koska en voinut antautua tälle kirjalle nyt ollenkaan liikaa. Pystyisinkö koskaan. En tiedä.


"'Auttakaa!' Rouva O huusi.
Väkijoukon tiukassa puristuksessa hengittäminen kävi tukalaksi ja olo epätoivoiseksi. Kaikkien näiden ihmisolentojen kuhinassa, lukemattomien käsien ja jalkojen sekamelskassa tuntui kuin hänen päänsä, selkänsä ja lanteensa murskautuisivat. Hän sai rajuja iskuja rintakehäänsä kyynärpäistä ja jopa kepeistä. Tuhkahduttava kuumuus, hien haju, kura joka pärskähteli jaloissa... Kaikki tuo oli merkityksetöntä, hän oli jo täysin tunnoton."

- Bandi: Syytös

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Jälleen kerran kirja, joka sattui käteeni kirjaston uutuushyllyllä ja nappasin sen sen vuoksi mukaani, koska oli kiinnittänyt kirjaan hieman epävarmaa huomiota blogikollegojen kautta. Eksymisen ja unohtamisen kirja (WSOY, 2017) kuulostaa nimeltään (ja näyttää esteettisellä, vaalealla kannellaan) melko poeettisen hienolta, joten epäilin vahvasti taitoani lukea kirjaa oikein. Kirjailija oli minulle ennalta tuntematon.


Ja niinpä kirjastosta tuli käsky, että kirja olisi ensi viikolla takaisin palautettava. Tämä tieto asetti minut tilanteeseen, että nappasin kirjan jo kerran palautuskassissa käytyään, vielä kerran käsiini ja kokeilin lukea pari sivua ennen päivätorkuille vaipumistani, ihan vain, että olisin edes antanut tilaisuuden. Ja mitä ihmettä? Kirjahan alkoi, ja jatkui, ja loppui, todella hyvällä, selkeällä, mielenkiintoisella, taitavalla ja nokkelalla tavalla kerrottuna. Kirja ei ollut ollenkaan niin taiteellinen, mutkikas, symbolinen ja vaikea kuin olin antanut alkutiedoin itseni ymmärtää, vaan kirjassa on todella poikkeuksellisen hyvä, etenevä ja monitasoinen tarina.

Tarina lähtee reippaasti kuvaamalla kolmehenkistä, hieman erikoista perhettä. Perhettä, joka karkaa velkoja, laskuja ja pystyyn noussutta seinää pakoon. Äiti, isä ja Julian -tytär ajavat autolla syrjäseutuja, teltta mukanaan ja varastetun bensan voimalla. Sateen lannistamana he päätyvät valtaamaan talon, joka kerran oli heidän omansa. Aikaa yhdessä olemiseen, leikkimiseen on ja ruuaksi syödään huoleti makeisia. Mutta siltikään leikkisyys ja läheisyys ei vaimenna perheen paettua todellisuutta.

Perheen lisäksi on lastenkodissa kasvanut poika, Jan, jolla on autistisia piirteitä. Jan lähtee Lappiin järjestetylle vaellusretkelle. Vaellus muuttuukin nuorten poikien selviytymisseikkailuksi. Ja sitten nämä tarinat kuroutuvat jollakin tapaa yhteen. Hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Rasi-Koskinen on kirjoittanut taitavan ja hyvin mielenkiintoisen tarinan, joka oli luettava loppuun saakka ja yhden päivän aikana. Olipa jälleen kerran hyvä asia, että nappasin mukaani kirjan, johon en kokenut suurta vetoa mutta löysinkin hyvän kirjan ja varsinkin varsin taidokkaan kotimaisen kirjailijan, Marisha Rasi-Koskisen.


"Kun Julia näki Janin ensimmäistä kertaa, hänen oli kylmä kuin ihoon olisi hierottu lunta.
(...)
Poika avasi suunsa mutta Julia ei kuullut mitä hän huusi. Julia heräsi siihen että huusi itse."

- Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

torstai 6. huhtikuuta 2017

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

Toinen lyhyt kirja, jonka löysin kirjastosta oli Rodrigo Hasbúnin Kiintymyksiä (Like, 2017, suom. Sari Selander, 132 s.). Bolivialainen kirjailija oli minulle uusi tuttavuus ja kirjan viidakkomainen syke valloitti mielenkiintoni lähes täyteläisen elokuvakokemuksen lailla.


Kirja kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Saksasta La Paziin muuttaneesta perheestä, jonka voimakastahtoinen ja vahva hahmo Hans-isä tekee löytöretkiä ja päättää lähteä etsimään legendaarista inkakaupunkia, Paititía Amazonin viidakkoon. Myös perheen tytär Monika lähtee mukaan, kun nuorempi tytär Ertlin ja perheen äiti jäävän suurimmaksi ajaksi kotiin. Äidin kaipuu Müncheniin, tytärten kasvutarina ja isän pako menneisyydestä tekee tarinasta nopeasti etenevän seikkailun, lähes jännärin, jota luin suurella lukuhimolla. Kirjan kulkee monen näkökulman kautta ja aikakausia yhdistellen.

Välillä on todella hauskaa ja virkistävää lukea ihan erilaisia kirjoja, yllärilöytöjä, kuin mihin yleensä tartun. Kiintymyksiä -kirjan kiehtova kansi ja tarinan ytimekkyys ohjasi minut onnekseni tämän omalaatuisen kirjan äärelle. Mietin kirjan jälkeen sen nimeä: Kiintymyksiä. Oikeastaan se on todella hyvä nimi tälle kirjalle. Kaiken eron ja eroamisen rinnalla kirja kertoo myös verisiteistä, perhesuhteista ja näkymättömistä langoista, joita perheiden ja sukujen sisällä väkisinkin koetaan. Koin kirjassa myös jotain miellyttävää, arvokasta tunnelmaa, vaikkakin tarinallisesti se olikin osin lähes raaka.


"Halasimme ennen kuin palasimme leiriin. Se oli ehkä meidän tapamme hyväksyä etäisyys välillämme, meidän tapamme ilmaista se mitä emme osanneet pukea sanoiksi."

- Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Kävin viikolla kirjastossa (parasta arkirentoutumista!) ja löysin mukavan pinon uutuuksia, jotka kiinnostivat. Varsin ilahtunut olin siitä, että löysin useammankin lyhyehkön kirjan sillä lukukestävyyteni on näköjään näin arjen tuulissa haasteellinen. Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan oli juuri tällainen hyvin ohut kirja (96 sivua!), jonka nappasin lähinnä vain siksi, vaikka moni asia ei ollenkaan puhunut sen puolesta, että tämä olisi niin sanottu minun kirjani. Kansi, nimi ja aihealue nyt ainakaan. Mutta takakannen Smålandspostenin kuvaus: "...on yksi kielialueemme huomattavammista proosakirjailijoista." taas kannusti kokeilemaan ennestään tuntematonta kirjailijaa.


Tervetuloa Amerikkaan kertoo nelihenkisestä perheestä. Äiti on näyttelijä, isälle puhkeaa mielenterveysongelmia, veli naulaa itsensä omaan huoneeseensa ja Ellen, Ellen vaikenee, eikä puhu lainkaan. Kommunikoinnin pelko on kuvattu kirjassa todella taidokkaasti, sillä tarina kerrotaan Ellenin näkökulmasta ja kuinka hänenkin mielensä joutuu äärimmilleen kaiken kokemansa alla. Tarina on ahdistavakin, ja sen vuoksi olisin melkein vältellyt kirjaa, mutta onneksi en niin tehnyt.

Sillä Smålandposten on oikeassa. Nyt taidan todeta, että olen tainnut löytää oman Knasuni. Boström Knausgårdin kieli on todella kaunista ja kirjan lukeminen oli suuri nautinto juurikin kielellisessä nautintomielessä. Lumouduin kirjailijan kyvystä pitää tiivis ote lukijastaan ja lennättä synkkää tarinaa  leijan lailla myrskyn keskellä. Ja itse asiassa minulle tuli mieleen yksi kotimainen kirjailija. Joka puoletani kyllä vetää täysin vertonsa (jopa ylittäen) pohjoismaisten proosakirjailijoissa ja hän on Hanna Hauru. Kumpaakin yhdistää uskomaton kyky tehdä älykästä, nasevaa kirjallisuutta erityisen tunteellisella ja runollisella tavalla.

Tervetuloa Amerikkaan on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.


"Me olimme valoisa perhe. Äidin valo riitti meille kaikille. valo, jota hän yllemme levitti."

- Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (Like, 2017, kirjastolaina, suomennos Petri Stenman)

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Jotkut kirjat ovat todella niin paljon kauniimpia kuin toiset. Ulla-Lena Lundbergin Sateen uusi painos on saanut niin kauniit kannet, se antaa minulle suuret toiveet. Sade -kirjassa (Gummerus, suom. Leena Vallisaari, 2017, ap. 1997, kannen suunn. Helena Kajander, esittelykpl) myös liikutaan toiveen äärellä, nimittäin kirja kertoo siitä, miten elintärkeää vesi ja sade on Afrikassa.


Kirjassa on kaksi eri tarinaa. Ensin Sade sukeltaa tuhansia vuosia kauemmas, jossa tutustutaan heimon nuoreen Oras nimiseen poikaan. Oras tippuu kokeillessaan ensimmäistä kertaa kalliomaalausta- korkealla ja liian innokkaana. Hänen maalaamansa impala on potkaissut häntä mahaan! Tipahtaessa jotakin muuttuu lopullisesti ja Oras tapaa sade-eläimet. Tarina on myyttisen ihastuttava, joskin hieman huojahtaa tarinallisesti loppuaan kohti keskittyen kauniisiin, lähes runollisiin kuvauksiin, jonka todella Lundberg taitaa.

Kirjan toinen osa tapahtuu 2000-luvulla. Ruotsalainen insinööri Bengt tulee Afrikkaan tuomaan pelastuksen vesihuollon mukana. Pian Bengt huomaakin miten tärkeässä osassa sade tässä maanosassa on, kaikista hienoista laitteista huolimatta, ja sen voimaan ei voi vaikuttaa. Alkuperäisasukkaat ovat tanssineet ja tehdeet muita rituaaleja sadetta saadakseen jo Oraksen ajoilta saakka ja nyt nuo sateentekijöiden riitit on kielletty, koska ne pilaavat savuineen luolista löytyneet ikivanhat kalliomaalaukset, joita innokkaat ja lähes itsekkääksi kuvautuvat arkeologit tutkivat. Bengtin henkilöhahmo herättää nopeasti uinahtaneen mielenkiintoni ja tarina maahanmuutosta ja kulttuurien kohtaamisesta imaisee nopeasti. Kirjan tarinat kudotaan lopulta hyvin taitavalla tavalla yhteen ja loppu on lumoava. Myös nämä, dramatiikan ja henkilöhahmojen syvyydet, Lundberg kyllä osaa.

Sade on kaunis kirja. Se ei ollut minulle parhain Lundbergin kirja mutta hyvin kaunis se oli. Hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta kirja jätti varsin rauhallisen ja hyvän mielen. Se on hyvä lukukokemus se.


"Pojallani oli upoouudet tanssihelistimet. Kun hän astui piiriin tajusin, että hän oli tehnyt sen ennenkin, omassa virtaavassa numissani minä en vain ollut huomannut sitä. Nyt näin hänen numinsa tihentyneenä, kuin palleaa kietovana leveänä vyönä joka sykki hänen askeltensa tahdissa."

- Ulla-Lena Lundberg: Sade

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Paavo Pasanen oli vauva, joka jäi Antti-isän syliin, kun vasta äidiksi tullut Piia-äiti karautti taksilla synnärin edestä pakoon. Eve Hietamies on kutonut Paavo Pasasen tarinalla tätä aikaa kuvaavan lapsiperheromaanisarjan, jossa kerrotaan reippaalla tavalla vanhemmuuden ilot, surut ja haasteet. Vanhemmuuden moninaisuus näkyi jo hiekkalaatikolla ja Antti Pasanen, yksinhuoltajaisä, tarpoi kuravedessä kumppareitaan raajaten ja hampaat urhoollisesti irvessä.


Hammaskeiju -kirjassa (2017, Otava, esittelykpl) Paavo aloittaa koulun. Antti istuu ensimmäisen viikon koulun lähimetsässä ja pohtii miten ihmeessä Paavo yhtäkkiä voi handlata tämän kaiken itsenäisyyden. Ja eipä oikein handlaakaan. Lukukauden neljänneksen aikaan kirjan Paavo on jo käynyt melko useaan otteeseen lääkärillä ja itkenyt katkeria kyyneleitä yksin ja onneksi myös yhdessä. Eve Hietamiehen tarina on melko lennokas ja jatkaa samalla humoristisen reippaalla otteellaan. Mukana on aiempien kirjojen mukaan myös vakavampia aiheita, kuten rakastuminen ja jätetyksi tuleminen. Kirjassa myös uuvutaan ja pohditaan vammaisten vanhemmuuden oikeuksia. IP-kerhot saa pyyhkeitä. Luin tarinaa hyvällä vauhdilla ja sen menosta pääasiallisesti nauttien. Epäilen, että kirjassa oli yksittäisiä asiavirheitä mutta panen ne Antin ymmärryksen ja huumorin piikkiin. Kirjassa takuulla oli myös tarkoituksellista överiyttä.

Eve Hietamies on kirjoittanut osuvan lapsiperhekuvauksen Pasasten erikoisen, ja samalla tavanomaisen, arjen kautta. Nauran, viihdyn ja vähän itkustankin kirjojen ääressä. Kirjasarja on vähän kuin vertaistukea nykyvanhemmille. Viihdyin kirjan äärellä taas niin hyvin, että ikävä jäi.


"Kun Paavo oli vielä vauva, mietin usein, että millainen siitä mahtaa tulla. Nyt jo tiesin aika hyvin."

- Eve Hietamies: Hammaskeiju

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kangin Vegetaristi (Gummerus, suomennos Sari Karhulahti, 2017, esittelykpl) oli jo ennakkohypetyksensä vuoksi alkuvuoteni, ehkä koko kirjakevään, odotetuimpia kirjoja. Tältä mystisen lumoava kantiselta kirjalta odotin paljon. Ja mitä sain? Ahdistusta, ahdinkoa- apua, joko tämä loppuu?!


Yeong-hye on hiljainen, maailmaan sulautuva nainen, joka ei tee millään tavoin itsestään numeroa. Paitsi, ettei käytä rintaliivejä, paitsi, että yksi päivä kertoo kokeneensa unen, joka muuttaa hänen maailmansa. Hän lopettaa ensin lihansyönnin mutta pian hänen suhteensa ruokaan muuttuu sairaalloiseksi ja hän kuihtuu lähes olemattomiin. Naisen mies, Etelä-Korealainen mies, kokee olevansa melkoisessa pulassa, kun tilanne ei menekään normien mukaisesti. Apuun kutsutaan Yeong-hyen suku.

Ja samalla on Yeong-hyen siskon mies, lanko. Kummallinen perinnöllä elävä taiteilija, joka ei myöskään elämässään paljon keskinkertaisuudesta erotu. Vaimo hoitaa hommat, pyörittää talouden, perheen ja kaiken. Mutta tämä lankomies saa idean, taiteellisen ajatuksen, josta tulee pinttymä, joka kohdistuu Yeong-hyen kehoon ja kukkiin. Luonto, ihminen, kasvu, kasvillisuus, kukkaan puhkeaminen. Tarinassa kieputaan tajun ja tajuttomuuden rajamailla, pohditaan terveyttä ja mielensairautta, ravistellaan rajoja.

Kirja on siis monin tavoin hyvin poikkeuksellisen taitava kuvaus... mistä? Elämisen sietämättömästä paineesta vai siitä ettei mitään voi jättää taakseen, vai mistä? Se ei ole yksinkertainen kuvaus mistään yksittäisestä aiheesta ja se velloo tunteissa, jotka eivät lähtökohtaisesti ole miellyttäviä. Se koskettaa alistusta, maahanpolkemista ja hyväksikäyttöä. Se on pienen pieni tarina vastaanpanemisesta, vaikkakin oudolla, yleisesti hyväksymättömällä, sairaalla tavalla. Niin me ihmiset saatamme tehdä. Regoimme maailmaan eri tavoin.

Vaikka kirja oli siis monin tasoin vaikuttava ja poikkeuksellinen kirja, minä luin sen inhon ilme kasvoillani, ahdistuen. Kirja on inhorealistinen. Jollakin tapaa tämä kirja oli niin raaka, etten saanut siitä sitä kukkien kautta mahdollisesti tarjottua huojennusta, toivoa, mitenkään lukukokemukseeni mukaan. Välillä kirja oli pakko laskea pöydälle ja lähteä kävelylle ravistamaan sen ahdistavaa, lähes ärsyttävä tunnelmaa. Kirjan suljettuani olin onnellinen, se on ohi nyt.


"Suoristin hänen oikean kätensä sormet, jotka hän oli puristanut nyrkkiin. Penkille putosi lintu, joka oli musertunut hänen otteessaan. Se oli pieni aasianrilli, ja siitä puuttui höyheniä sieltä täältä. Pedon puremalta näyttävissä hampaanjäljistä tippui kirkkaanpunaista verta."

- Han Kang: Vegetaristi

perjantai 24. maaliskuuta 2017

John Williams: Augustus

John Williams on osoittautunut minulle hyvin tärkeäksi kirjailijaksi ja olen ollut täysin myyty hänen kahden aiemman suomennoksensa kanssa. Siksipä siis uskallauduin asettumaan myös Augustuksen (Bazar, 2017, suomennos Ilkka Rekiaro, esittelykpl, ap 1972) äärelle, vaikka historiallinen kuvaus Rooman ajoista ei lähtökohtaisesti kuulostanut yhtään miltään muulta kuin suurelta lukuhaasteelta. Mutta vielä suuremmalta ja arvokkaammalta kirjoitushaasteelta, jonka Williams on tehnyt kuin itse kirjallisuuden keisari, Ceasar omassa joukossaan.


John Williams todellakin tekee sen. Hän olisi tehnyt sen varmaan aiheen kuin aiheen kanssa, jos vain olisi usempia kirjoja kirjoittanut. Augustus imaisee minut mukaansa Rooman valtakunnan ketkuiluihin ja salamyhkäisiin juonitteluihin, no toki tunnetun tarinansa vuoksi, mutta varsinkin Williamsin taidokkaan kirjallisen annin ja tarinan kokoamisen vuoksi. Kenellä on tällaista taitoa kertoa tarinaa kuin tarinaa niin, että koko ajan kutittaa lukemaan eteenpäin? Williams kuvaa Augustuksen nousua ja elämää eri näkökulmien (varsin persoonallisten ja elävien sellaisten!) kautta hurjan taidokkaasti. Okei, ehkä naiskuvaus jää vähäisemmälle, mutta sitäkin on sangen ansiokkaasti Augustuksen tyttären Julianin päiväkirjan kautta. Olisin luullut näkökulmien runsaan vaihtelun olevan minulle (onneksi en tiennyt siitä etukäteen) suuri hämmentäjä, mutta itse asiassa ratkaisu piti minut varmasti vieläkin enemmän hereillä ja kiinni tarinassa. Kerronta myöskin poikkoilee ajassa, mutta hallitulla tavalla, eli aikavälillä eKr ja jKr Gaius Octaviuksen elämän varrella.

Uskomattominta oli myös se, että loppusivuilla huomasin ihan liikuttuvani, kun jouduin sanomaan Augustukselle hyvästit. Lienenkö sanonut samalla hyvästit myös John Williamsille, koska Augustus oli hänen viimeinen romaaninsa, jolla Williams voitti myös National Book Award -palkinnon.

Rooman valtakunnan ajoissa on jotakin kiehtovaa. Minun täytyy myöntää, että olen katsonut Rooma -televisiosarjan useaan otteeseen ja hurahtanut tuohon sarjaan lopullisesti. Niinpä myös Williamsin kirjassa Marcus Antoniuksella oli tietynlaiset kauniin ketkumaiset kasvot ja hämmästelin miten yhteen myös Augustuksen ainutlaatuisen outo ja hämmentävä kuvaus kirjassa osui tv-formaatin henkilöhahmon kanssa...huhhuh.


"Palasin Roomaan Tiberius Claudius Neron konsulivuonna. Hän oli Livian poika ja mieheni tyttären Vipsanian puoliso. Minä olin kaksikymmentäviisivuotias. Entinen jumalatar saapui Roomaan pelkkänä katkerana naisena."

- John Williams: Augustus, katkelma kohdasta: II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr)

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio on minulle mieleenpainuva julkisuushahmo. Hänessä on jotain uskomatonsa karismaa. Ja samalla, en oikeastaan ole innostunut aiemmin Pirkko Saision kirjoista, tosin lukukokemuksiakin on nolon vähän. Saision Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) tuli minua kirjakaupassa huokeaan hintaan vastaan ja nappasin sen ilolla matkaani.


Mies, ja hänen asiansa on tarina asianajajamiehestä, joka lukee aamukahvia juodessaan vanhan kaverinsa Pablon kuolleen. Tästä alkaa kirjan pituinen viikko, jossa käydään läpi miehen ajatuksia ja monen tason tunteita, joita kuolinilmoitus hänessä herättää lähes mielipuolisuuteen saakka. Saisio kirjoittaa hersyvän miellyttävästi. Kirjan lukee nopeasti ja hyvällä mielenkiinnolla. Taisin nauraa poikkeuksellinen monesti ääneti ja ääneen. Viihdyin sen parissa erinomaisesti ja nautin sen dialogisuudesta ja vuorovaikutteisuudesta. Tarina, kieli, kaikki tuntui olevan balanssissa. Tarinan loppuosuudella oli minulle tarpeeton jännärikohta, mutta olkoon.

Mukava lukukokemus ja nyt viisastuneena otan Saision seuraavankin kirjan hyvällä oletuksella lukuuni. Vanhempia kirjoja vielä pohdin.


"Miespuolisen sosiaaliviranomaisen tunnistaa yleensä kiinninapitetusta villatakista. Villatakkia, ainakaan kiinninapitettuna, eivät käytä kuin miespuoliset sosiaaliviranomaiset ja peruskoulun opettajat."

- Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Aijai, taas on päässyt blogattavien kirjapino kasvamaan sen korkuiseksi, että tätäkin bloggausta aloittaessani totesin ensimmäiseksi, että mitähän tässäkin kirjassa tapahtui. Mutta muistini palaa pätkittäin ja itse asiassa tämän kirjan kohdalla yllättävän hyvinkin.


Petina Gappahin Muistojen kirja (Tammi, 2017, suom Tero Valkonen, kirjastolaina) on surkeassa ja haisevassa vankilassa viruvan tumman, albiinonaisen tarina. Memory on erilaisuutensa takia jo lapsesta asti kokenut olevansa kummajainen, ja häntä on kiusattu. Menettäessään pikkuveljensä, hänen vanhempansa myyvät hänet valkoiselle miehelle ja syy, miksi Memory joutuu vankilaan on yksinkertaisesti se, että vuosia myöhemmin arvostettu professorimies kuolee ja Memory oletetaan automaattisesti tappaneen miehen.

Muistojen kirja on varmaan oikeassa luokituksessaan se sellainen lukuromaani. Luin kirjaa vapaapäivälläni ja nautin sen tarinasta ja mutkattomasta etenemisestä. Tarina, siis Memoryn memoryt, eli muistot, alkoivat kirjan edetessä tarkentua joko lisätietojen tai muun sellaisen kautta. Kirja pohtii yhteiskunnallisia asioita vankisellissä tarinaansa kirjoittavan naisen kautta mutta samalla se myös avaa kuinka monin tavoin elämää voi kokea, tulkita ja havaita. Muistotkin voivat muuttua.

Tämä kirja sattui hyvään saumaan, toivoinkin saavani hyvän tarinallisen lukukokemuksen, ja sen sain. Petina Gappah on taitava kirjoittaja ja tarinan nälkään valitsen jatkossakin mielelläni hänen kirjojaan uudestaan.

Erityismaininnan lukukokemukseni saa kahdesta syystä: kirja löytyi täysin tuurilla kirjaston uutuushyllyltä, joten siihen kohdistui löytämisen riemu keskellä väsyttävää arki-iltaa (jota säestivät seikat: Keltaisen kirjaston kirja, noin 300 sivua (eli luettavissa), kaunis kansi - siis kyllä, olen kirjoja valikoidessani melko pinnallinen, tai kannellinen). Toiseksi, se oli ensimmäinen kirja, jota ulkoilutin tämän kevään auringon alla, joten siihen kohdistui myös yllätyksellistä lupausta tulevasta kesästä (ja lukemisesta ULKONA!).

Oikein hyvää Minna Canthin päivää kaikille blogini lukijoille! Kävelin tänään vanhojen talojen koristamia kujia ja ajattelin millaista liekään ollut kävellä kivikatuja aikoinaan Minna Canthin maailmassa 1800 -luvulla... Pokémoneista ei vielä silloin tainnut olla tietoakaan.


"On kuitenkin käynyt ilmeiseksi, ettei tätä ole niin yksinkertaista kirjoittaa kuin olen kuvitellut. Olin ajatellut että ryhtyessäni kirjoittamaan kertoisin suoraviivaisen tarinan, jolla on asiallinen alku, loppu ja keskikohta."

- Petina Gappah: Muistojeni kirja

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehdon kaunis kansi ja runsas bloginäkyvyys sai minutkin lainaamaan kirjan luettavakseni (Otava, 2017, kirjastolaina). Vaikka vuoret järkkyisivät esikoiskirja kertoo Kainuussa ja myöhemmin Kolumbiassa asuvasta Elsasta, joka löytää helluntalaisseurakunnan kahden ystävänsä kanssa. Kirja kuvaa osin myös millaista on elää uskossa eri kultuureissa.


Kirja lähti hyvin kauniilla ja koukuttavalla tavalla, jossa nuoren kotiarki, tuvan hiljaisuus, perheen vaikutus kuvautui elävällä tavalla. Myös Elsan jännitys oman löytönsä, uskon, kanssa oli mielenkiintoista luettavaa. Mielenkiintoisia olivat myös kielillä puhumisen kuvailut, joita kirjassa oli useita. Lähdin lukemaan kirjaa mielenkiintoista tarinaa odottaen ja puolittain toiveeni toteutuikin. Valitettavasti jälleen kerran tarinan lumo latteni minulle loppuaan kohti ja aloin hotkimaan kirjaa hieman kärsimättömänä. Tämä on minulle lukijana tyypillistä, kyllästyn helposti, sille en voi mitään.

Mielenkiintoinen ja tasapainoinen yksilön usko- ja kasvutarina.


" - Mieti jos meidän viereen istuu joku ihana poika joka on uskossa, Talvin ääni kihersi lettien alta."

- Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Jos Suomi 100 -juhlavuotta haluaa juhistaa edes yhdellä Suomeen liittyvällä kirjalla, voisin suositella lukemaan Petri Tammisen nopealukuista Suomen historia (2017, Otava, kirjastolaina). Tamminen on ymmärtääkseni koonnut kirjaansa ympäri Suomea keräämiään tarinoita itsenäisen Suomen historiasta.


Lukiessani liikuituin useaan otteeseen hyvin maanläheisellä tavalla kerrotuista, aidoista tarinoista, joissa arki ja sen rujous ja ryppyisyys jätettiin tasoittelematta. Miltä tuntuikaan koululaisesta, kun rehtori kertoo sodan alkaneen ja pienet oppilaat ja naisopettajat alkavat itkeä? "Minä ainakin ajattelin, että nyt minä kuolen.".

Kirjassa on myös mukavaa huumoria, joka kuitenkin pistää ajattelemaan. Lastenkasvatuksesta kerrotaan seuraavasti: "Nykyään lapset tietää ihan kaiken ensimmäisenä: meidän piti päätellä tai arvata.". Kirjassa on myös osuvia, sisukkaan pieniä tarinoita suomalaisesti mielenlaadusta, joka tiivistyy vaikkapa hiihtokisojen jännitykseen. Kun Mieto häviää, toteaa sydäntautien osastonlääkäri: "Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan.".

Todella sydämellinen ja hieno kirja. Suosittelen!


"Jossakin vaiheessa havahduin siihen, että mies huutaa muiden mukana kädet ilmassa, minun mieheni, hyvin syrjäänvetäytyvä ja ujo ihminen. Erätauolla baarissa soitettiin Minttu sekä Ville -kappaletta, ja sitäkin mies lauloi mukana."

- Petri Tamminen: Suomen historia (Jääkiekon maailman mestaruus)

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Anja Snellman: Lähestyminen

Luin viime vuonna ensimmäisen Anja Snellmanini ja kun huomasin, että häneltä oli tullut uusi kirja Lähestyminen, halusin lukea sen. Kävikin niin, ettei kirja tullut kirjastossa eteeni, vaan kirja lähti mukaani alehyllyltä. Kirjan ostaminen tuntuu välillä kuin lohtulahjalta. Se on ihanaa. Ja tämä saa jäädä hyllyyni.


Lähestyminen (WSOY, 2016) jatkaa ilmeisesti Snellmanin fiktiivistä mutta jollakin tapaa omaelämänkerronnallista tuotantoa? Lähestyminen kertoo kirjailijan terapiatyöstä, jota hän on tehnyt Titanicin hoitolassa, jossa on muun muassa korvaushoito-osastoja. Kirjailijan, "kuuppakorjaajan", sohvalle läsähtää Ile, heroiiniriippuvainen mies, joka on kasvanut laitoksissa, saanut lähestymiskiellon äitiinsä, joka taas on kohdellut lastaan aikoinaan niin, että ällöttää. Ilen isä, kreikkalainen mies, on tuntematon henkilö. Kirjailija kokee tuon yhteyden Kreikkaan, sinisiin meriin, hänen omaan sielunmaisemaansa ja perheen lintukotoon (jossa on koettu myös keskenmeno ja ero) terapeutin ja Ilen yhteiseksi maisemaksi, jolle koettaa rakentaa Ilen simahtelevia, välin vihamielisiä terapiakäyntejä. Ja jotain tuossa Ilessä on, koska lopulta Ilen arkun äärellä kirjailijakin pystyy luopumaan jostakin sellaisesta, mitä on ikänsä mukanaan kantanut.

Minä pidin tästä pienestä ja koskettavasta kirjasta melkoisen paljon. Anja Snellman kirjoittaa todella kauniisti ja koukuttavasti. Sydämen viisaudella. Tässä kirjassa oli sopiva määrä mielenkiintoista tarinointia ja samalla taiteilijamaista symbolista hurahtelua, jota en toki kaikkea ymmärtänyt, mutta nautin matkasta. Kävin myös Kreikan auringossa ja koin monenlaisia tunteita kirjailijan ja Ilen kokemusten kautta. Elämäksi tuota kutsutaan. Istahtaisin kirjailija-terapeutin huoneeseen sangen mielellään toistekin, mikäli sinne vielä meitä lukijoita kutsutaan. Jos kirjaostos oli lohtuni, oli myös tämän kirjan lukeminen lopulta lohduttava kokemus.


"Vastaleivotun leivän päälle sakeaa vihreää öljyä ja suolaa.
Äiti äiti, kerro siitä Taru-lääkäristä joka otti sut ulos sun äidin mahasta ja näki sun vatsatiplun! Kerro siitä ennustuksesta ja mitä sitten kävi!"

- Anja Snellman: Lähestyminen

tiistai 21. helmikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie

Tänä vuonna suomalaisetkin ysiluokkalaiset saavat ikiomakseen Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava, 2017, suomentanut Sari Karhulahti, esittelykappale). Chimamanda Ngozi Adichie on ollut pari vuotta minulle hyvin mielenkiintoinen kirjailija, jota tulen jatkossakin seuraamaan. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä ei kuitenkaan ole romaani, vaan reilu 40 sivuinen essee, joka perustuu hänen pitämäänsä puheeseen 2012.


Oikeastaan esseen lukeminen oli hyvin mukavaa ja virkistävää! Saatoin ihan tuntea olevani katsomossa muiden kuulijoiden joukossa, nyökyttelemässä ja ihmettelemässä maailmaamme. Adichie on loistava puhuja ja puhe eteni mielenkiintoisesti omakohtaisten ja tuttavien esimerkkien kautta. Adichie kertoi miten naiseen suhtaudutaan kirjailijan omassa kotimaassaan Nigeriassa ja sittemmin Yhdysvalloissa. Esseen tavoite oli herättää ajattelemaan tätä epäkohtaa, miksi ihmeessä sukupuolen pitäisi määritellä toimintaamme näin paljon.

Luin esseen mielenkiinnolla ja yhdeltä istumalta. Se oli oikein hyvä. Pakko tunnustaa, että odotin Adichielta vielä isompaa pamausta kasvoilleni, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Olin lukukokemukseeni tyytyväinen. Olisikin erittäin kiva kuulla kuinka moni ysiluokkalaisista lukee Adichien kirjan ja miten tuon ikäiset nuoret ottavat sen tämän päivän Suomessa vastaan. Kirjanjakamistempaus nuorille on kuitenkin jo itsessään loistava idea, jolle nostan hattua!


"Nykyään poikia kasvatetaan tavalla, joka on heille melkoinen karhunpalvelus. Heidän inhimillisyytensä tukahdutetaan. Miehisyys määritellään tavattoman ahtaasti. Se on häkki, johon pojat suljetaan."

- Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

lauantai 18. helmikuuta 2017

Kolme kovaa kotimaista

Olen tässä alkuvuodesta koettanut lukea viime vuoden tai vuosien kotimaisia kirjoja, mitkä ovat herättäneet kiinnostustani ja olen kokenut, että nuo kirjat ovat hyvä lukea jo ihan yleissivistyksen nimissä ja että pysyn kirjatarjonnassa säädyllisesti niin sanotusti mukana. Lukuvuoteni on siis lähtenyt kirjallisen määrällisesti ihan kivasti liikkeelle, vaikka arkiluku on romahtanut, mutta ei siinä määrin missä tämä kirjabloggausvoima. Kevään aurinko kutsuu minua ylös, ulos ja (hiihto)lenkille enemmän kuin koneen ääreen, jossa saan arkeakin ihan liikaa viettää.

Eli teen taas kompromissin itseni kanssa. Haluaisin kirjoittaa aina kirjoista yksilöinä, jokainen kirja ansaitsisi minusta oman postauksensa mutta koska en siihen nyt selvästikään kykene teen kummajaiskoontipostauksen, jonka laatu alittaa rimaa ryömimiskorkeudella. Pahoittelen.


Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016, oma kirjahylly) kiinnosti minua bloggaajien hurjat kehut saaneena. Esimerkiksi Omppu vertasi kirjaa jopa minulta jalat alta vieneeseen leffaan Suuri Kauneus, joten siinäpä oli jo oletusarvot korkealla. Kirja sukeltaa 1950-luvulle ja sen ajankuvaus on ehdottomasti kaunis. Myös henkilöhahmot, kaksi naista erilaisista lähtökohdista, Elisabeth ja Saara, ovat kiinnostavasti rakennettuja. Tästä kirjasta vahviten jäi mieleeni boheemit juhlat, joihin kotiäiti Saara osallistuu tutustuessaan mystiseen Elisabethiin, tulee juoduksi huimaavan huppelin ja elämä alkaa pyörimään karusellin lailla. Valitettavasti kirjan huimaus ei kantanut minulle niin paljon kuin toivoin, vaan koin kirjan loppua kohdin työläänä. Lopussa kirjassa painottuivat kirjelmät, joita vakooja Elisabeth kirjoittelee kulinaristisessa muodossa. Näitä oli minusta ihan liikaa ja niistä meni maku. Tyylikäs, viehättävä, taitava kirja.


Sinikka Vuolan Replika (Tammi, 2016, kirjastolaina) saa myös blogeissa aikaan hurmaantunutta vastaanottoa. Lumiomena kirjoittaa ammattimaisella vahvuudella kirjasta sen arvonsa mukaisesti ja vertaa kirjaa Lindstedin Oneironiin, kirjaan jonka jätin suosiolla jo ensimmäisen sadan sivun jälkeen kesken. Luin Replikan jo ehkä kuukausi sitten ja en muista siitä mitään. Tämä kertonee minulle sen, etten ole kirjasta valtavasti vaikuttunut tai sitä missään määrin tajunnut. Kirjaa selatessani huomaan, että siinä oli hauskoja kappalejakoja ja kirjassa oli uskallusta, rohkeutta, erilaisuutta. Tätä huomaan olevan nyt nykykotimaisessa tuotannossa melko paljonkin. Sitä kovasti toivoneena, olen hyvin iloinen, ja samalla hämmentynyt. Replika ei ollut minun kirjani.


Peter Sandströmin Laudatur (S&S, 2016, suom. Outi Menna) kiinnosti minua varovaisesti ja lopulta varasinkin kirjan kirjastossa siinä huumassa, joka minut valloitti, kun varausmaksut hävisivät. Samaisesta syystä kirja pitikin palauttaa jo ennen kuin ehdin tätä bloggaustani kirjoittaa, koska seuraava varaaja odotti vuoroaan. Laudatur alkoi minusta todella vahvasti. Sandströmin kieli lumosi ja koin sen hyvin miellyttävänä. Kirja on ilmeisesti fiktiivista omaelämänkertaa ja pyörii kahdessa aikatasossa. Äiti iskee kuokalla isää päähän on kirjan jäävuoren huippu, jonka ympärillä elämän maistelu, siinä tallustelu ja sen ihmettely tapahtuu. Sandströmin tuumaileva, jutteleva ote viehättää mutta tarina ei kanna minulle kirjansa pituuden mukaisessa määrässä. Lopetin kirjan hotkaisulukemalla ja siitä on pari päivää, eikä mieleeni jäänyt paljon muuta tästä kirjasta. Vaimonkin nimen muistan jo nimivaikeuksisena väärin: kirahvi. Ja se oli seepra. Aiempaan kirjaan, jota en ole lukenut, viitaten voinee tätäkin kirjaa kuvata sanalla kuulas.

Seuraavaksi bloggausvuorossa olisikin kaksi superlukukokemusta Deborah Levyltä ja niiden bloggaamiseen tarvitaan taas annos kevätaurinkoa ja runsaasti aivojen tuuletusta. Lukupinossani on parikin kirjaa kesken, joista yksi on loistavalta vaikuttava kotimainen. Ja pituuskin on just sopiva, joten en usko, että sen kohdalla natisen taas kirjan pituudesta slash tarinan kantamisesta loppuun saakka. Rentouttavaa hiihtolomaa kaikille, jotka sitä nauttivat! Nautitaan auringosta ja rentouttavasta lukemisesta!


"Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa."

- Peter Sandström: Laudatur

perjantai 3. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi

Minun tekisi mieli lukea tämä kirja vielä toistamiseen, ennen kuin alan kirjoittamaan tätä blogikirjoitusta, mutta en enää malta. Hanna Hauru on kirjailija, johon joku vuosi sitten hurahdin aivan täysin. Hauru puhuu minun kieltäni, sellaista proosallista, voimakasta lumousta, jolle tämäkin mitä ilmeisemmin kranttu, ja vielä krantummaksi vain muuttuva bloggaaja arvostaa, ihailee ja halajaa. Uusi Hauru on täällä, vapise maailma. Jääkansi (Like, 2017).


En tiedä mitä odottaa, koska kirja on taas yhtä ihanan pieni kuin Haurun edelliset. Jääkansi hyppää sodan jälkeiseen Suomeen. Pikkutyttö ja Betti-äiti kävelevät rintamalta palaavaa isää vastaan. Tyttö jo tuntee isänsä lämpimän ja turvallisen käden kädessään mutta laiturilla äiti suuteleekin toista miestä, Pahaa, ja toteaa, että isä tulee perässä, lautalaatikossa.

Pieni tyttö/eksynyt nainen kulkee heinien välissä, kohti rantasaunaa, kokee elämää syrjäseudulla, maalaismaiseman kauneudessa ja totaalisessa köyhyydessä. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Betti synnyttää lapsen, joka löytyy pihalta emakon kyljestä, nälkää pakoon ryömimästä, ja kunnan täti vie vauvan pois. Tyttö saa valita lähteekö hänkin, ei lähde. Viina ja viha velloo talossa ja talon portailla. Piha täyttyy kummallisuudesta, jännittyneisyydestä. Vuodenajat vierivät. Minun on

vai-ke-a

hen-git-tää.

Kasvaessaan tyttö, nuori nainen, mitään naiseudesta ymmärtävä, pestautuu lähellä olevaan mielisairaalaan töihin. Tarinat nivoutuvat, ympyrät sulkeutuvat, elämäkö jatkuu, vaikka talot sammuvat ja saunassa on vielä saunan tuoksu. Kamalaa miten kylmää, jäätävää elämänvirta voi olla. Ja ihan keskellä kauneinta helteistä kansallisromantiikkaa.

Mykistyin kirjasta. Hauru tekee sen minulle. Tätä kirjaa muistelen happea haukkoen ja samalla tuohon hyiseen veteen uudelleen pelottavalla kutsulla uppoutuen. Janoan lukea tämän kirjan uudestaan. Kirjasta tulee hyllyni jäinen hedelmä, jota haukkaan, kun haluan kokea maailman tuulien raikkaan hyytävää kirjallisuutta, ja ihan läheltä. Hanna Hauru oli ainoa kevään kotimainen kirja, jonka pyysin kustantajalta istualtani pomppien. Ja valitsin oikein. Tässä täydellisesti kirjoitetussa kirjassa haisee hulluuden hurma.


"Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun."

- Hanna Hauru: Jääkansi

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Hanna Weselius: Alma!

Alma! alkaa lumoavasti, oikein potkaisee minut lukijana imemään tätä aistikasta tekstiä ja uppoamaan Ainon tarinaan. Tunnen tarinan heti omissa kourissani.
Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisromaani (WSOY, 2016, kirjastolaina- hurraa poistuneet varausmaksut!).


Hyvin nopeasti kuitenkin alan hieman kyllästyä Alman! tarinaan. Huutomerkki ei enää herätä minua siihen hengästymiseen kuten alku lupasi. Ja nyt kun kirjoitan tätä lukukokemustani, viikon vai kaksi lukemisen jälkeen, en oikeastaan muista kirjasta kuin katkelmia. Alma viittaa myös Gustav Mahlerin vaimoon (1879-1964), jota parjataan kirjassa erillisinä lukuina. Oikeastaan en nähnyt mikä idea tässä kahden naisen tarinan rinnastamisessa oikein lopulta oli muu kuin mielenkintoinen ja rohkea kokeilu. Valitettavasti en kokenut ollenkaan sitä hurmaantumista Almasta!, mitä hyvin hyvin moni on (ainakin kirjabloggaajista) minun käsittääkseni kokenut. Huomaan olevani siis taas joku vastarannankiiskilukija. Joten suosittelen kokemaan kirjan mieluummin ihan itse.


"Lakimies tuijottaa lausetta. Vai yksi normaali nainen. Minä olen tänään pelastanut yhden melko normaalin naisen, ainoastaan mykän, ja minä olen pelastanut hänet sinulta."

- Hanna Weselius: Alma!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Mikaela Strömberg: Sophie

Sophie (S&S, 2015, suom. Helene Bützow, oma hylly) alkaa hauskasti kirjailijan (?) toteamuksella, ettei hän oikeastaan ole koskaan piitannut historiallisesta romaaneista mutta Pietarista Suomeen muuttanut pariskunta 1800-luvulla on hänelle henkilökohtaisestikin (samoilla pelloilla reilu sata vuotta myöhemmin ratsastaneena) niin kiintoisa tarina, että kirja oli pakko kirjoittaa.


Strömberg kirjoittaakin hyvin kauniisti ja hauskalla, juttelevalla tavalla tuosta kiehtovasta aikakaudesta ja sen Sophiesta, papin tyttärestä, joka ajautuu noloutta välttääkseen jo alkujaan intohimottomaan avioliittoon ja muuttaa sittemmin Suomeen, Pietarin kulttuuripiireistä, maalle. Elämänmuutos ei suju kaikilta yhtä sujuvasti. Lapsia tulee ja palvelusväki tukee parhaansa mukaan mutta miehen vie viina. Valitettavasti loppuosa kirjasta on tätä lähinnä kurjuuden kuvaamista viinan ja väkivallan uhkassa. Näin myös alun hurmaantunut lukuintoni koki loppua kohti latistumisen.


"Mutta mennäänpä yksityiskohtiin! On sammioittain juttuja ja tarinoita joista ammentaa! Niistä ei ole pulaa!"

- Mikaela Strömberg: Sophie

tiistai 17. tammikuuta 2017

Pertti Lassila: Armain aika

Kun valittelin aikani, että viime syksynä olin lukenut huonosti kotimaista kirjallisuutta, niin sepäs kannatti: nyt olen alkuvuonna lukenut useamman kipaleen, mihin olin aiemmin kiinnittänyt huomiota. Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015) lähti mukaani alehyllyltä ja päätyi joululahjapakettiini. Kirjan kansikuva oli ihan mukava ja kirjan koko minulle passeli. Ajattelin kirjan olevan juuri hyvä lomakirjaksi.


Armain aika kertoo kivasti pienen pojan näkövinkkelistä sodan jälkeisen Suomen aikaa. Liekö se lapsuus armainta aikaa, sitä en tiedä. Tämän pojan lapsuuteen kuuluvat lähinnä kesäinen huvila, äiti, isoisä ja arkiset puuhat. Äiti on ollut kahteen otteeseen naimisissa mutta kummankin miehen on sota vienyt. Traumaattiseen tilanteeseen on tullut avuksi isoisä, joka ei niinkään ole ollut äidin vanhemmista se aikoinaan merkittävin. Mummikin on kuollut sodan loppuvaiheilla.

Kirja alkoi minusta tosi kauniisti, hyvin koskettavasti, taisin ihan liikuttua. Kesäinen kuvailu (ja tässä myös aikakauden kuvaus) on toki aina näin talvisäällä mitä ihaninta luettavaa mutta valitettavasti Lassilan tarina hieman menetti makuaan kirjan edetessä. Loppuvaiheilla ollut kohautus oli myös vähän jopa liikaa. Näin käy minulle hirveän usein, ja näin on tässä alkuvuonnakin käynyt. Aluksi innostun kirjasta kovasti, sitten tulee plääh ja varsinkin jos kirjan loppumetreille on ladattu jotain hengästyttävän juoksumaista tilannetta, saatan olla lähes raivoissani. Taidan olla tasaisen sykkeen lukija, vaikka joskus intervalleistakin pidän. Vai mikä lie.


"Poika sulki vajan oven takanaan ja nousi polkua. Hän meni mäntyjen alitse ylös puutarhaan, kävyt naksahtelivat oksilla, kun auringonsäteet niihin osuivat, ja ylimpien latvojen oksia hipaisi kevyt tuuli."

- Pertti Lassila: Armain aika