Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2016. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2016. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Deborah Levy: Hot Milk

Viime vuoden puolella viimeisimmin luettu kirja oli Deborah Levyn Hot Milk (2016, Penguin Random House UK, oma ostos). Ja kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Deborah Levy on osoittautunut selvästikin vuoden 2016 löydöksi, kultakirjailijaksi.


Hot Milk on tarinallaan että kielellään lumoava kirja. Jo hieman elämästä kulahtaneen naisen Sofia Papastergiadisin ura ja lupaava antropologian tutkimus on jäänyt kesken, kun hänen äitinsä on sairastanut vakavasti. Kukaan muu ei voi huolehtia äidistä. Arkipäivät Sofia työskentelee Coffee Housessa tekemässä kahvia ja vapaa-aikana hän hoitaa kärsivää äitiään. Rose-äiti kävelee hyvin vaikeasti ja kärsii monista kivuista ja oireista, joiden taustaa ei kukaan ole löytänyt. Sofia ja Rose panttaavat omaisuutensa lähteäkseen Espanjaan Almeriaan, tohtorin Comesin klinikalle saamaan äidille perinpohjaiset tutkimukset, joiden avulla hän lopulta voisi saada apua. Tohtori osoittautuu hyvin persoonalliseksi mieheksi, jonka apua vaativa äiti epäilee ja jopa paheksuu alusta pitäen. Samalla kun äiti saa hämmentävää hoitoa ja lisätutkimuksia myös Sofia ajautuu omalle tutkimusmatkalleeen omassa yksityisessä elämässään. Perheestä karannut kreikkalainen isä, pelottavat miesten bootsit naistenvessassa, meduusan poltto ja niiden hoitaja... Kuuma Espanja, hiekka, talo rannalla. Ja koko ajan joku tuijottaa kaukaa.

Mitä minä osaa kirjoittaa, jotta pääsisitte edes lähelle niitä sfäärejä joihin kirjaa lukiessani ajauduin? Kiehtovuus upotti ajatukseni suoraan kirjan sisään ja sujahdin rannikolle. Levyn ilmeisen tyypilliseen tapaan kirja koukuttaa sekä uskomattoman kiihkeällä kerronnallaan että kielellään, jota lukijana vain janoan lisää. Tarina hätkäytti minut useaan kertaan esimerkiksi pienillä siroilla toistoilla, joissa ajatukseni kimposivat kuin kirjailijan taiasta tiettyyn aiempaan kirjan kohtaan ja koin suurta mielihyvää sen asian muistamisesta. Koko kirjan maailma oli aistini avaava. Vielä viikkojen jälkeenkin kirjasta kirjoittaminen tuntuu pakahduttavalta.

Tarina on yksinkertaisesti kuvattuna kasvutarina. Sukupolvitarina, mitä minä olen (suhteessa itseeni ja muihin) -tarina. Ja se myös saattaa ajaa Sofian erkautumaan äidistään, jonka äidiksi hän on ajautunut. Kestääkö napanuora, mikä Sofiaa oikeastaan eniten elämässä kihelmöi ja osaako Sofia koskaan tuoda äidilleen oikeanlaista vettä?

Luojan kiitos, minulla on kirjahyllyssäni vielä Deborah Levyn Black Vodka, tarinakokoelma, jota säästelen. Levy on todella uskomaton kirjailija ja iskee raivoisalla voimalla minun lukijanhermooni. Kaikki on kohdallaan. Kaikki. Nostan kädet ylös.


"Name:
Age:
Country of origin:
Occupation:

This time I left everything blank, except under Occupation I wrote Monster. He looked at the form and then at me. 'But you are a beautiful woman,' he said."

- Deborah Levy: Hot Milk

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Thanhha Lai: Inside Out & Back Again

Olin varannut itselleni ihania kirjoja joululomalleni mutta jonkun ehdin aloittaa jo sitä edeltävällä viikolla, kun en vain malttanut odottaa ja joulukuusen valo kutsui minua sohvalle käpertymään...! Thanhha Lain kirja lähti nettiostosmatkaani siitä syystä, että se oli NBA voittaja vuodelta 2011 ja ilmeisesti nuorten kirjallisuudesta. Mikähän minua veti nyt näihin nuortenkirjoihin, mutta eipä siinä mitään, varsinkin tämä kirja oli ihana löytö!



Inside out & Back Again säikäytti minut ensin olemalla runomittaan kirjoitettu. Voi ei, tajuankohan mitään, mutta eipä huolta. Itse asiassa kirja oli niin imuvoimainen ja nopea lukuinen etten malttanut laskea sitä käsistäni. Luin sen parilla istumalla kahden päivän sisällä. Kirja kertoo vietnamilaisen perheen tarinan Vietnamin sodan aikaan. Perhe muuttaa lopulta Yhdysvaltoihin, joka lieneekin heidän pelastuksensa.

Runomuotoinen tarina oli minulle uutta ja ehdottomasti loistava kokemus. Näitä lisää! Tarina oli ihanan haaveilevasti kerrottu ja koska kertojana on Hà, pieni tyttö, on sen naivistisuus ja välillä myös humoristisuus oli koskettavan ihanaa. Se kuinka kotoa kaikkein tärkeintä on oma kasvattama puu ja sen hedelmä. Karmaisevaa oli myös lukea millaista maasta pakenevassa laivassa oleminen on... 

Tarina oli kuitenkin kokonaisuudessaan lumoavan kaunis (ja mikä kuvitettu kansi!), että ihan liikuituin sen äärellä. Thanhha Lai vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjailijalta ja nimi tulisi muistaa myöhemminkin. Että tällainenkin teos on todella olemassa, olipa hyvä että satuin löytämään!


"A siren screams
over Miss Xinh's voice
in the middle of a lesson
on smiley and bald
President Ford.

We all know it's bad news."

Thanhha Lai: Inside out & Back Again

maanantai 9. tammikuuta 2017

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel

Harhauduin ostamaan Heikki Turusen Kuokka ja kannel-kirjan, kun kuulin sen kertovan Laatokan Karjalan ortodoksievakoiden tarinan. En oikeastaan ole lukenut Karjalan evakkojen elämästä, joka on ollut pienoinen häpeä. Ortodoksievakoista ei ilmeisemmin olekaan aiemmin kirjoitettu, joten aloitin kirjan mielenkiinnolla.


En ole myöskään ole lukenut aiemmin Heikki Turusta, joskin joskus kuullut jotain radiokuunnelmaa ja miettinyt, että pitäisipä lukeman. Turusen kieli onkin hätkähdyttävän runsasta ja herskyvän kaunista. Turunen kuvailee Hyrsylän mutkan, tuo kummajaiskohdan edesmenneellä kartalla, varsin eläväksi. Aivan kuten myös sen asukkaat, kuten uskoon kepsahtavan, kauniin ja sanavalmiin Malanjan, jonka tarinaan kirja pitkälti pohjautuu- ja toki ukkosen lailla painostavaan sodan enteilyyn. Turunen on myös kirjoittanut kirjaa melko runsaasti paikallisten murteella, joka teki lukukokemuksesta todellakin ainutlaatuisen! Välillä minun piti lukea noita lauseita ääneen, jotta sain jonkin tason ymmärryksen mitä kirjassa kerrotaan. Osa sanoista on myös suomennettu tai se tulee tarinan kautta opetetuksi. Tämä "uuden kielen oppiminen" kaunokirjallisuuden kautta oli todella piristävä kokemus!

Turusen turinointi lähtee kuitenkin hieman liiankin rönsyileväksi. Vaikka tarinat Hyrsylän mutkasta ovat mielenkiintoisia ja hyvin kauniitakin, kuten kuinka rajan tiukennettua hyrsyläläiset ja venäläiset, entiset ystävät ja jopa sukulaiset, keksivät tavan kommunikoida toisilleen järven yli laulamalla yhteisellä murteellaan, jota venäläinen ei ymmärtänyt. Silti huomasin hieman jouduttavani Turusta tarinan kerronnassa. Kuokka ja Kannel on ensimmäinen osa evakkoeepoksessa, jota luultavasti jatkan myös toisen osan verran.


" - Kuulepa sinä liiliko linnonpoigu. Lauletaas pikku Heikille se unilaulu mitä sedän äiti lauloi meille kun oltiin samallaisia mitättömän pieniä huppanoita kun Manja."

- Heikki Turunen: Kuokka ja kannel (WSOY, 2016, ostettu)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Harry Potter ja kirottu lapsi

Pohdin aika kauan haluanko lukea tmän J.K Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen näytelmän Harry Potter ja Kirottu lapsi (Tammi, 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta, oma ostos). Minulla on mielikuva, jotta tästä kirjasta saattaisi tulla myöhemmin ihan "oikeakin" kirja (siis tämä on näytelmä!) mutta en ollut varma ajatuksestani, joten tein maitokauppaostoksen ja olinkin yllättäin melko innoissani saadessani lukea tämän. Luin kirjan muistaakseni marraskuun lopulla...


Näytelmän lukeminen sujuikin melko helposti. Kirja etenee hurjalla vauhdilla, kuten näytelmän on pakkokin (tai siis kaksi näytelmää, kirja sisältää molemmat osat). Harry, Hermione ja Ron ovat kuin vanhoja ystäviä, joita on superkiva nähdä uudestaan. Aikuisiksi kasvaneet seikkailijat omaavat jo omat perheet ja lapset, jotka ovat lähdössä Tylypahkaan. Pohja on siis ihanan tuttu ja turvallinen, vaikka seikkailu käydäänkin nyt enemmänkin aiempien päähahmojen lasten kautta. Tarinassa tosiaan tapahtuu paljon, on aikamatkaa ja sellaista mutta yllättäin minä tykkäsin lukea tuota ahmimisvauhtia ja se oli mukavaa. Myös kirjan huumori kolahti minuun ja koin kirjan sangen viihdyttävänä. No, toki se ei ole sama asia kuin aiemmat Potterit kaunokirjallisella raamillaan mutta tarina on tuttu ja siihen on helppo sujahtaa.
Varsinkin, kun lukee juuri Pottereita toista kertaa, kuvitettuina versioina omille lapsilleen <3!


"Nyt on sekasortoa. Nyt on taikaa. Nyt ollaan Pyhän Oswaldin vanhojen noitien ja velhojen kodissa ja siellä on juuri niin ihmeellistä kuin voi si kuvitella.
Rollaattorit on taiottu eläviksi, villalanka lumottu sotkuun, ja miespuoliset hoitajat kuin luotu tanssimaan tangoa."

- Rowling, Tiffany & Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

perjantai 6. tammikuuta 2017

Jacqueline Woodson: If You Come Softly

Luin Woodsonin NBA -ehdokkaan jo aiemmin ja janosin häneltä lisää. If You Come Softly osoittautuikin mitä ilmeisemmäksi nuortenkirjaksi mutta eipä siinä mitään, kirja oli silti ihana lukea. Englanniksi, tälläkin kertaa (Puffin Books, alkuperäinen ilm. 1998?, 2010, oma ostos).


If You Come Softly kertoo kahden nuoren kohtaamisesta. Ellie on valkoihoinen, juutalaisperheen tyttö, joka asuu vanhempiensa luona. Hänen äitnsä on jättänyt perheen pariin otteeseen yhtäkkiä lähtemällä mutta jonkun ajan päästä palaamalla. Jeremiah on taas miehen vartaloon kasvava koripalloilija poika, jonka vanhemmat ovat eronneet. Jeremiahin isä on kuuluisa elokuvien tekijä ja äiti menestyksellinen kirjailija.

Kouluastetta vaihtaessaan pari kohtaa toisensa uuden koulun rappukäytävillä ja alkaa herkkä nuorten välinen ihastus. Kirja kertoo myös häkellyttävästi kuinka (1990 -luvulla? vieläkin?) ihmiset erottelevat toisiaan rodun kautta ja millaisia ennakkoluuloja kuhunkin liittyy. Tarina on tietenkin pieni kasvutarina, joskin vasta alku, sillä ilmeisesti tarina on jatkunut toisellakin kirjalla, josta oli pätkä kirjan lopussa. Kirjassa tapahtuu myös seikkoja, joita tekisi mieli surkutella tässä julki mutta jos joskus sattuukin tämän kirjan käsiinsä saamaan niin enpä pilaa lukukokemustasi.

Ihana, herkkä kirja, jonka luin juuri ennen kuin pääsin joululomalle (miten ihana muisto!). Jacqueline Woodsonin kerronta on todella kaunista ja osuvaa. Woodsonin kirjat ovat hyvin eläviä heti, kun niitä alkaa lukea ja henkilöhahmot hyvin sympaattisia ja samaistuttavissa olevia. Oikeita hyvänmielenkirjoja, joita toivoisi myös suomennettavan.


"Jeremiah was black. He could feel it. The way the sun pressed down hard and hot on his skin in the summer. Sometimes it felt like he sweated black beads of oil. He felt warm inside his skin, protected."

- Jacqueline Woodson: If You Come Softly

maanantai 2. tammikuuta 2017

Laura Restrepo: Intohimon saari

Laura Restrepon Intohimon saari on Fabriikki Kustannuksen kirjoja (suom. Laura Vesanto, 2015). Tämä kolumbialaisen Restrepon kirja ei kutsunut minua puoleensa nuortenkirjamaisella kannellaan vaan kansainvälisyydellään ja hieman kummallisella tarinan pohjalla. Olen lukenut melko vähän Latinalaisen Amerikan kirjailijoita mutta sen mitä olen, mukana on aika ollut jotain kaunista ja kummallista. Sitäpä odotin myös Intohimon saarelta (jonka nimi ei myöskään kuulunut alueisiin: tämä kirjan valitsen).


Intohimon saari alkaa niin, että kirjailija tai toimittaja käy haastattelemassa vanhaa rouvaa, joka on aikoinaan asunut Clippertoninsaarella perheensä kanssa. Tuosta saaresta ja sen elämästä on mitä ilmeisemmin kuultu vain pahamaineisia legendoja. Rouva ei aluksi haluaisi kertoa elämästään, kertoo vain muistavansa lapsuutena hyvänä, mutta pian kirja kietoutuu Clippertoninsaareen ja sinne muuttaneen perheen elämästä. Perhe joutuu saarelle, koska Ramón lähetetään sinne sotilaalisista syistä. Ramón ja Alicia ovat vastanaineita ja perustavat perheensä tuonne saarelle, mikä kuulostaa surkeampaakin surkeammalle. Meren pohjasta nousee jotain päästöjä, joka tekee veden kelvottomaksi, ynnä muuta luonnonvoiman kurjuutta. Mutta perhe ja saaren väki elää ja yrittää viihdyttää itseään, vaikka saarelle tulevat ruokalähetykset harvenevat harvenemistaan...

Kirjan tarina ensimmäisen maailman sodan ja Meksikon sisällissodan aikakaudelta on tositapahtumiin perustuva ja tokihan se on kiehtova. Kuitenkin kirja oli minusta kirjoitettu liian runsaasti suhteutettuna sen tarinan käänteisiin. Kyllästyin jossakin vaiheessa ja loppu kirjan tunnustan lukaisseeni melko vauhdilla, jotta saan sen loppumaan. Odotin kirjalta paljon, paljon enemmän mutta sain aika vähän. Olipas harmi juttu mutta tällaisiä sattuu.

Yritän blogata tässä tammikuun aikana vielä 2016 vuonna lukemani kirjat alta pois. Niitä onkin vielä jokunen jäljellä!


"Saaren nuppineulanpäänkokoisessa maailmankaikkeudessa elämä kulki eteenpäin ja se oli siedettävää ja täysipainoista. Ankara työ tuotti tulosta ja hyvinvointi mitattiin pienissä asioissa."

- Laura Restrepo: Intohimon saari

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Keskenjääneitä kirjoja vuodelta 2016

No niin, nyt se nolo postaus on kirjoitettava. The kirjat, jotka jäivät kesken loppuvuodesta 2016. Kirjapolkuni haaroja, joita en jaksanut kulkea loppuun saakka.


Asko Sahlbergin Pilatus (Like, 2016, saatu kustantajalta) on jo kansikuvaltaan niin hieno ja kaunis, että aloin lukemaan tätä suurin odotuksin ja innolla. Luin viime vuonna myös Sahlbergin Irinan kuolemat, jotka ostin myös ihan vasta erääksi syntymäpäivälahjaksikin, joten tiesin lukevani laatukirjailijaa. Pilatus tosiaan kertoo Pilatuksesta ja sukeltaa tuon ajan syövereihin uskomattoman tarkalla kuvauksellaan ja tietynlaisella kutittavan humoristisellakin otteella. Sahlberg kirjoittaa todella taitavasti ja koska hän ratsastaa historian huminoissa olen törmännyt monessakin kohtaa grandioottisia vertauksia Mika Waltariin, eikä vertaukset ole minusta täysin kaukana. Pilatus koki kuitenkin kohdallani inflaation. Jostakin syystä Pilatuksen tarina ei loppumetreillä enää kantanut ja ajatukseni harhautui jatkuvasti muualle. Ehkä arjen aherrus loppuvuodesta lannisti, enkä jaksanut historiallisen romaanin voimaa. Uskon, että luen tämän kirjan vielä joskus loppuun saakka mutta nyt ei ole sen aika.


Tommi Liimatan Jeppis 2 kohdalla mietin kyllä jo kirjaa pyytäessäni (Like, 2016), että kuinkahan tämän järkäleen kanssa käy. Kirja lähti kuitenkin Liimatalle ominaisella hauskalla ja lennokkaalla otteella eteenpäin. Kirjassahan ollaan vielä vasta alakouluikäisiä, eikä kirja taida edetä vielä Absoluuttisen aikoihin, kuten vähän olin toivonut. Kävin kuuntelemassa Liimattaa kirjamessuillakin, jotta saisin uutta pontta lukemiseen, mutta ei sitä vain vielä ole tullut. Kirja tussahti reilun sadan sivun jälkeen mahdollisesti jonkun musiikkimuistelon jälkeen. Toisaalta minua kyllä kiinnostaisi lukea Liimatan 1980- 1990 -lukujen ajankuvausta ja hänen fiktiivistä elämäntarinaansakin, uskomattoman työn hän on kirjaansa tehnyt, mutta katsotaan milloin järkäle taas minua kutsuu. Vai kutsuuko.


Mihail Siskinin Neidonhius jäi minulta hypettämättä ja kun näin kirjan paksuuden kirjastossa, päätin jättää hypetyksen tältä osaa väliin. Mutta Kaunokirjoituksia (WSOY, 2016, suom. Vappu Orlov, saatu kustantajalta) alkoi kiinnostamaan siinä määrin, että pyysin sen uhkarohkeasti lukuun, koska pituuskin oli alle 300 sivua. Kaunokirjoituksia on novellikokoelma. Takakannessa lukee, että yhdeksän kristallinkirkasta novellia mutta muistikuvani ovat hämyisämmät. Jouduin välillä pinnistelemään pysyäkseni Siskinin perässä mutta taas välillä nautin suunnattomasti hänen nokkeluudelleen ja maailman havainnoilleen. Kuitenkaan tarinat eivät kiehtoneet minua kovinkaan paljon, joten aloin lukea tuota ja tätä ja kirja jäi pinon alle... Tämä kirja saattoi jäädä tähän, kuten myös Siskinin lukemiseni. Häntä oli aikoinaan messuilla mukava kuunnella mutta voihan venäläinen kirjallisuus, miten se joskus voikaan olla melko hämmentävää.
Elämä on, hahaaaa.


"- Naborov se oli nero! Mutta nämä nykyiset ovat kaikki pelkkää paskaa!"

- Mihail Siskin: Kaunokiroituksia (tähän kohtaan lukemiseni oli päättynyt!)

perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirjapolkuni parhaimpia vuodelta 2016

Jo perinteeksi tulleen laiskan bloggaajan vuosipostaus on tässä! Eli Kirjapolkuni 2016 parhaat kirjat, lähinnä kuvin. Eikä sillä, ettenkö olisi näitä kirjoja taas viime viikot vatvonut päässäni, että mitä kaikkea tulikaan luettua ja kaiken lisäksi surkutellut, kun en valitettavasti ehtinyt teille vielä kertoakaan mitä tässä joulukuussa ehdin lukemaan. Mutta mainittakoon, että olen lukenut mm. lisää Jacqueline Woodsonia, Thanhha Laita (runomuotoinen NBA- voittaja!!!) ja sitten Deborah Levyn Hot Milkin, joka oli loppuvuoden ilotulitteeni.

Mutta pidemmittä puheitta, lukuvuoden 2016 lukujärjestystä suurin piirtein noudaen. Here we go:


Toni Morrisonin viimeiset kirjat ovat olleet erityisessä suosiossani. 
Myös Luoja lasta auttakoon ansaitsee vuoden TOP 5 kirjamerkin.


Kirjapolkuni -blogini kautta on ollut hauska huomata, että välillä hurahdan joihinkin juttuihin. Daniel Kehlmann oli tämän vuoden parhaita hurahduksia, vaikka kaikki kirjat eivät olleetkaan ihan sitä mitä toivoin.


Ilahduttava pieni kissakirja!


Ja toinen ehdottomasti TOP 5 kuuluva kirja on Butcher's Crossing, joka tykitti alkuvuodesta kuten Toni Morrison!


Helmikuun hurahdus oli Hesse, jota luin parikin kappaletta, mutta en päässyt täysin hurmaantumaan tälle naivistiselle klassikkokirjailijalle. Mutta pahempi klassikkokokemus oli kesälomalla luettu Tanizakin Avain, ai kamala!


Tóibinin Nora Webster oli kaikessa arkisuudessaan lumoavan hyvä! Top 5 matskua!


Hetkonen, mun TOP 5 alkaa täyttyä ja nyt mennään vasta kesässä. Elena Ferrante oli lukuvuoden yllättäjä blogipiireissä, joskin vihaajiakin löytyi. Minulle Ferrante kolahti kovaa. Ne pienet tytöt italian kaduilla karkumatkalla ja kaatosateessa! T'mn kirjasarjan luen kaikki suomennettuina, varmasti.


Vuoden kotimainen kirjailijahurahdus lienee Tommi Melender. Enpä olisi uskonut. Myös livenä herran sarkasmi kolahti minulle oikein hyvin. Enpä olisi uskonut.


Sotakirjoja tulee luettua hillitysti mutta olin hyvin onnellinen tästä sattumalöydöstä ja kauniisti kirjoittavaa Rothmannia lukisin erityisen mielelläni jatkossakin. Lähes Top -luokkaa. Joten älkää unohtako tätä kirjaa tai kirjailijaa.


Myös Strindbergin kirja kuuluu vuoden blogikirjoihin ja vaikka moni kirjaa vähän kritisoikin, minä nautin kirjasta, joskin jälkeen päin ei kirja enää yllä Toppiin.


Tunnelmia Lapin lomalta kesältä <3!


Deborah Levy on ehdottomasti vuoden 2016 löytö, jysäyttäjä, ihanin, lumoavin, häkellyttävin. Nyt Hot Milkin jälkeen olen varma, että tämä kirjailija on yksi sydänkirjailijoistani. Uskomaton. TOP 3 -kamaa (jossa myös Morrison ja Williams).


Taas blogikirja esilläolollaan, jonka lukemisesta nautin täysin siemauksin. Jälkimaku ei tässäkään yltänyt Top 5:een.


Doerrin KSVMEN oli viime vuoden jytky. Minä tykkäsin enemmän Davidin unesta.


Ja loppuvuoden parhaimmistoa olikin Whiteheadin Underground Railroad (ja jo laajentunut Top 5), jonka luin englanniksi. Tälle kirjalle toivon suomennosta, sillä veikkaisin loistavalle kirjalle laajaa lukijapiiriä.
Ja taas yksi hurahdus: englanniksi lukeminen. Oikein hyvä hurahdus, jonka toivon jatkuvan myös vuodelle 2017!

Oikein mukavaa uutta lukuvuotta 2017 kaikille lukijoilleni! Kiitos kaikille uusille lukijoilleni, kun olette tulleet ilokseni blogiini ja suuri kiitos kaikille blogini kommentoineille <3! Kirjojen lukuelämys syvenee selvästi erilailla näin kirjabloggauksen kautta mutta parhaiten se syventyy toisen kanssa lukukokemusta jakaen. Ja sen te mahdollistatte!


Onnellista uutta vuotta toivottaen,

bleue

tiistai 27. joulukuuta 2016

Karan Mahajan: The Association of Small Bombs

National Book Awards -listan kirjat jatkuvat. Karan Mahajanin The Assosition of Small Bombs (Chatto & Windus, 2016, oma ostos) kiinnosti minua lähinnä sen vuoksi, että se sijoittuu Intiaan. Kuten niin monesti sanottu, minusta on mukava lukea kirjoja, jotka tulevat eri puolilta maailmaa ja kertovat erilaisista kulttuureista. Tosin hyvin paljon huomaan, että nämä "maailman kirjat" ovat usein Amerikkaan muuttaneiden kirjoittamia, joten kirjoihin usein sisältyy myös maahanmuuttosävyjä ja näin erilaista näkökulmaa kuin maassa asuneiden kirjat ehkä olisivat? Mutta kuinkahan paljon intialaista kotimaista kirjallisuutta käännetään esim. englanniksi? Enpä osaa sanoa.


Karan Mahajan tarttuu myös varsin ajankohtaiseen asiaan, nimittäin terrorismiin. Valitettavasti kirjan nimi ei ole ainostaan symbolinen, vaan kirjan tarina lähtee siitä, että kolme nuorta seikkailee autoilemassa ja sattuvat kauppakeskuksessa tapahtuneeseen pommi-iskuun. Vain yksi pojista selviää ja tästä alkaa Mansoorin tarina ja samalla poikansa menettäiden vanhempien tarina. Mansoorin, jonka vanhemmat ovat kuin ihmeestä itselleen saaneet, pitäneet pumpulissa ja juuri silloin, kun poika kaveriporukan mukana kaupungille harhautuu, sattuu tämä tapaturma. Mansoonin harhailu shokkitilassa pitkin kaupunkia, osaamatta tehdä hyvin järkeviä päästäkseen kotiin, on mieleenpainuvasti kuvattu. Kuitenkin tarinan juoni ei valitettavasti oikein kanna tästä yhtä kiinnostavalla säikeellä. Mansoon kasvaa, käy opiskelemassa Amerikassa, palaa takaisin ja löytää terrorismiin yhdistäytyneen kaveriporukan... Pojat menettäneet vanhemmat elävät ikuisessa surussa ja menetyksessä mutta elämä johdattaa myös heitä eteenpäin.

Tämä kirja oli minulle hienoinen pettymys. Olin ajatellut löytäväni enemmän kultuurillista kuvausta, mutta taisinkin saada käsiini Dan Brownimaisen jännitystarinan, jossa tarina eteni melko ennalta-arvatusti ja lähes seikkailumaisesti. Kirjan kielikään ei oikein tehnyt minuun vaikutusta, se tuntuu näin jälkikäteen jopa roboottimaisen toteavalta. Voi olla, että kielitaitoni ei tavoittanut kirjailijan ääntä oikein. Tunnustan, että koska mielenkiintoni kirjaa kohtaan alkoi luovuttaa loppua kohden, enkä jaksanut lukea sitä enää siinä keskittymisessä kuin yleensä hyvää kirjaa luen. Hyvää. Tämä oli minulle melko keskinkertainen lukukokemus, jos sitäkään. Mutta silti, NBA -finalisti. Että vähänpä minäkin kirjallisuudesta älyän!


"The Ahmeds too were adjusting to this new world - this world in which their son had nearly perished and in which his two close friends had died before his eyes."

- Karan Mahajan: The Assosiation of Smalla Bombs

maanantai 26. joulukuuta 2016

Colson Whitehead: The Underground Railroad

Loppuvuoteni paras keksintö oli rohkaistua lukemaan kirjoja englanniksi. Siihen on tullut oikein himo, kun saa tilata sellaisiakin kirjoja ja kirjailijoita, joita ei ole vielä suomennettu. Nautin suomennetuista kirjoista mutta tämä on ollut kiva haaste ja hyvää jumppaa aivoilleni. Colson Whiteheadin The Underground Railroad muistaakseni alkoi hieman hitaammalla lukutahdilla, koska mukana oli sellaista sanastoa, joka ei ollut aktiivivarastossani. Mutta mistä tuntee hyvän kirjan? Siitä, että vaikka lukutahti on hitaampi, sitä ei laske pinoon X, vaan sen tarpoo kuin lumouksen vallassa. Whiteheadin The Underground Railroad oli juuri sellainen, ja nousi heti luokuvuoteni kärkisijoille.


Kirja kertoo Amerikan tummasta historiasta, eli orjuuden ajoista. Kirjan päähenkilö on Georgian puuvillapelloilla naiseksi kasvava orja, Cora. Kirja perustarina koostuu erilaisten näkökulmien kautta punotuista juonteista, joka etenee pääasiallisesti kronologisesti. Aluksi kerrotaan pikaisesti Coran sukujuurista isoäidin orjuusvuosien kautta. Corakin kasvaa puuvillaplantaasilla, jossa valkoinen mies näyttää valtansa. Plantaasille tulee uusi orja, Ceasar, joka kertoo yllättäin Coralle aikomuksestaan karata tilalta ja tahtoo juuri Coran mukaansa. Taustalla mylläää legendaarinen historia, jonka mukaan Coran äiti on aikoinaan paennut samalta plantaasilta voitokkaasti, eikä hänestä ole sen koommin kuulunut mitään. Äidin hylkääminen, kaiken muun kokemuksen lisäksi, sävyttää Coran elämää merkittävällä tavalla.

Ceasarin kautta Cora, ja minä lukijana, saamme tietää Maanalaisesta rautatiestä, joka on sekä viittaus orjuuden vapauttamisen puolesta olevasta maanalaisesta liikkeestä, että myös junaverkoston nimike, jonka kautta moni orja pakeni synkästä etelästä kohti "valoisempaa" pohjoista. Ja koska kirja kuljettaa Coran läpi historian sivujen, se ei jätä myöskään varjoon sitä mitä tummaihoisten oli kohdattava päästessään vapauteen. Ja niinpä yhtenä näkökulmana kirja kertoo paenneiden orjien valkoisen kiinniottajan ja saalistajan Ridgewayn tarinaa. Ridgeway rakastaa työtään, mutta hänen ainoa häpeä työhistoriassa on, ettei hän koskaan saanut Coran äitiä kiinni....

The Underground Railroad on niiii-iiiiin hyvä kirja. Sen tarina on to-del-la mielenkiintoinen, jännittävä, etenevä, ja syöksyi iholleni ja teki siitä likaisen, hikisen ja mullan hajuisen. Cora on kuin ystävä, jonka tarinassa uin. Lisäksi kirja kertoo minulle uudella tavalla orjuusajasta, josta toki olen jotakin lukenut ja elokuviakin katsonut, mutta kirja kertoo taas enemmän ja pintaa syvemmältä, lähes maan alta. The Underground Railroad on vuoden 2016 National Book Award voittaja, mikä on täysin ymmärrettävää. Tätä kirjaa voin suositella hyvin monenlaiselle lukijalle, koska sen anti on monin tasoin erinomainen. Hyvä kieli, loistava tarina, uskomaton imu!

***

Ihastuin National Book Awardsin finaalilistaan niin, että olen lukenut jo kolme kirjaa viidestä. Neljännen sain joululahjaksi, ja uu-la-laa en malta odottaa, että pääsen siihen käsiksi. Tällä hetkellä luen suureksi ilokseni Deborah Levyn Hot Milkiä, ja tekisi jo mieleni itkeä tuon kirjailijan uskomattomasta kyvystä kirjoittaa niin, että valun kuumana maitona....! Huhhuh. Kirjavuoteni loppu on niin hurja, että päätäni huimaa, mutta jospa ehdin vielä tässä lomaviikollani kirjoittaa ainakin näistä parista ihastumisistani, joskin lyhyesti myös yhdestä National Book Award -listan floppilukukokemuksesta!


"Cora's assailant was boyish and slender, perhaps the son of one of the other hunters. She was taken unawares but the moment he laid hands on her person, her blood quickened. She was brought back to the night behind the smokehouse when Edward and Pot and the rest brutalized her. She battled. Strength poured into her limbs, she bit and slapped and bashed, fighting now as she had not been able to then. She realized she had dropped her hatchet. She wanted it. Edward was in the dirt and this boy would join him , too, before she was taken."

- Colson Whitehead: The Underground Railroad (Fleet, 2016, oma ostos)

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Olen lukenut tänä syksynä monta hyvin mielenkiintoista ja hyvää kirjaa. Mieli alkaa myös vaellella vuoden parhaissa kirjoissa, ja kylläpäs niitäkin on useita. Kuitenkin bloggauspino on vielä melkoinen ja osa pinosta on viittä vaille luettuja, joksi ne saakin jäädä ajaksi x. Pikku Pippuri ei kuitenkaan  kuulunut keskenjääneisiin, vaan luin tämän kirjan jo joku kuukausi sitten. Alain Mabanckoun kirjoittama Pikku Pippuri ei ole (vääriä mielikuvia antavastaan) kannestaan ja/tai nimestään huolimatta ruokakirja (Fabriikki Kustannus, 2016, suom. Saana Rusi, kirja saatu kustantajalta), vaan kertoo pienestä kongolaisesta pojasta, joka kasvaa orpokodissa 1970-luvulla.


Tarina on kiehtova ja maailmankuvassaan mielenkiintoinen. Veikeä Pikku Pippuri, eli päähenkilö ja tarinan juoni, on kuvattu ihastuttavalla ja samalla hieman humoristisella tavalla. Se miten lapset kiintyvät orpokodissa piipahtelevaan Papa Mupeloon kertoo kauniisti miten lasten turvallisuuden kaipuu hakee oman väylänsä olosuhteista piittaamatta. Vallankumouksen riehuessa Kongossa, orpokodin lapset elävät jo perustilanteestaan huolimatta vieläkin tuulisemmassa paikassa ja pian osa lapsista karkaa. Pikku Pippuri kohtaa maailman villin hämmentyneenä ja joutuu kasvamaan yksin tuohon aikuisten maailmaan yritysten ja erehdysten kautta.

Pikku Pippurissa kuvaillaan lähes onneton kasvutarina sielultaan sisukkaasta pikku pojasta, joka elää köyhyydessä mutta haluaisi silti jakaa oikeutta kuin kuningas, tai Robin Hood. Ja kun ystäväksikin on nimeytty Mooses, ei kirjan symbolitasoista ole pulaa. Pippurin tarina oli mukavaa luettavaa, joskaan se ei ehkä ihan täysin uinut minun liiveihini sellaisella hurmoksellisella tavalla kuin ne vuoden parhaimmat tekivät.

Siitä huolimatta Pikku Pippuri on hieno pieni kirja, jonka kirjoittaja on aiemmin jäänyt minulle pimentoon (kirjan ranskalainen nimi on Petit Piment, hehe). Kirjan sisäkannessa kerrotaan Los Angelesissa ranskankielistä kirjallisuutta opettavan Alain Mabanckoun syntyneen Brazzavillen Kongossa, olevan ranskankielisen kirjallisuuden supertähti ja vuoden 2015 Man Booker International -finalisti. Pikku Pippuri on hänen yhdestoista romaani. Fabriikki Kustannus on ottanut upean mission kustantaa maailman kirjallisuuden pikku helmiä. Tänä syksynä myös minulle on tullut joku ihmeellinen himo etsiä maailmankirjallisuuden nykynimiä ja olen tilaillut kirjoja englanniksi. Myös lyhyet ytimekkäät kirjat ovat olleet suosiossani, aivan kuten Pikku Pippurikin.


"Bonaventure kävi taas hermoilleni:
- Mooses, ehkä Papa Mupelon ruumis on tuossa laatikossa!
- Kokolo, älä käytä minusta tuota nimeä.
- Miksi itse sanot minua Kokoloksi, vaikka en pidä siitä nimestä.
- Katsopa tätä nyrkkiä! Haluatko sen naamaasi?"

- Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

maanantai 12. joulukuuta 2016

Entistä parempaa gluteenitonta leipää

Ajattelinpas kysäistä Kustannus-Mäkelältä myös tälle puolen blogiini kirjaa ja kysyin kiinnostavan Entistä parempaa gluteenitonta leipää (Maria Blohm, Jessica Frej, 2016, suom. Laura Beck). Suunnitelmissani oli tietenkin olla leipova äiti syksyn mittaan ja jakaa teille ihania uunituoreita leipävinkkejä mutta...


Lopulta ehdin ja jaksoin tehdä tästä leipäkirjasta ainoastaan yhden, nopeimpiin ohjeisiin kuuluvan Helpot maissileipäset. Ostin kaappiinkin erilaisia ohjeiden jauhoja, joita en ollut koskaan ennen kuullutkaan, kuten riisijauhoja, tattarijauhoja ja löysinkö jopa teffjauhoakin. Gluteenittomien jauhojen ja tuotteiden valikoima on nykyään oikein hyvä ja lähikaupastakin löytyy gluteenittomia tuotteita mukavasti. Minun arkihelpotukseni on, että pystyn käyttämään kauraa, eikä gluteenittomuuteni oli täysin 100% toteutettavaa, joten saan helposti ostettua arkileipää kaupoista. Kuitenkin mieli halajaa usein kunnon uunilämmintä leipää. Kirjan ohjeen mukaiset maissileipäset olivat maissiin tottumattomalle suulle erikoisia mutta itse asiassa maissi on ruoka-aineena melko koukuttava. Maissileipäset olivat tuoreena ihania, mutta seuraavana päivänä eivät niin hyviä.
Kirjan ohjeissa, ihanien kuvien kautta kuolailin chiabattaa, erilaisia vaaleita leipiä ja jopa hot dog sämpylöitä, mutta kokeiluasteelle en päässyt. Miksi? Useassa ohjeessa tuntui olevan melko pitkä kohotusaika, joka lienee toki hyvän leivän koostumuksen salaisuus. Toisissa ohjeissa oltiinkin jo hifistelyasteella, eli taikinajuureen pohjautuvissa ohjeissa, ja no niihin ei aikani tai kärsivällisyyteni riittänyt nyt lainkaan.

Sain kirjasta kuitenkin paljon hyvää mieltä ja mielikuvitusmatkoja. Samoin vinkkejä siihe, että perus gluteenittomien sämpylöiden tai perunarieskojen (eli jauhot korvataan gluteenittomalla sekoituksella) matkaan voisi kokeilla myös muita jauhoja ja yhdistelmiä kirjan ohjeiden tai vähän omankin kokeilun kautta. Maissileipäsiä tekee mieli tehdä pian uudestaan, harmi vain ettei niiden maku oikein ollut lapsieni mieleen.
Ruokakirjat ovat mukavia selaistavia, mutta aika usein minulle käy niin, etten sitten maltakaan tehdä mitään täysin uutta ruokaa vaan saatan ottaa jotain vinkkiä sieltä täältä ja lisätä sen perusruoanlaittooni. Kokeiletko sinä usein uusia ruokia tai leivontaohjeita? Ja osaisitko vinkata jonkun hyvän uuden reseptin, joka sopisi lapsiperheen arkiruokalistalle?


"Meidän työmme idea on luoda jotakin aivan uutta. Osaamisen lisäksi siinä tarvitaan kärsivällisyyttä ja huolellisuutta."

- Maria Blohm ja Jessica Frej: Entistä parempaan gluteenitonta leipää

lauantai 10. joulukuuta 2016

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Minusta on mukava lukea kirjallisuutta erilaista kirjallisuutta, jota on kirjoitettu ympäri maailman. Tutkailin tässä alkutalvesta lukemiani ja useampi tuntui tulevan jenkkilästä mutta onneksi myös muita maanosia on välillä matkassa. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on japanilainen kirja ja kun kuvailin kirjankantta instagramissa niin sain japanilaiselta seuraajaltani (<3!) heti vinkkiä, että kirja on ollut suurmenestys Japanissa. Ngh, se sai minussa hieman epäilyksen siemenen kasvamaan mutta onneksi epäilyni osoittautui turhaksi.


Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016, esittelykpl, suom. Antti Valkama) asetelma kuulosti minusta katalogissa hieman liiankin surulliselta ollakseen minun kirjani. Entinen matematiikan professori on onnettomuuden kautta saanut aivovamman, jonka vuoksi hänen muistinsa kestää enää vain 80 minuuttia. Professorille tulee uudeksi taloudenhoitajaksi hieman harmaannuhjuisen oloinen, ammatillisesti luotettava ja ahkera, poikalapsen äiti. Ajatuksena muistivaikeuksisen vanhuksen hoitaminen kuulosti minusta lähes luotaantyöntävän ahdistavalta ja surulliselta tilanteelta mutta onneksi kirja ei ollenkaan painotu tuon muistisairauden kurjuuden alleviivaukseen, vaan siihen paloon mikä Professorilla elää, vaikka hänen muistinsa ei tuotakaan enää nykyäpäivästä uusia muistikuvia.

Professorin aivot laskevat matematiikkaa ja hän näkee numeroita. Pikkuhiljaa tuo lukujen kautta elämän hahmottaminen lumoaa myös taloudenhoitajan, ja hänkin alkaa löytää alkulukuja ja mitä kaikkea Professori hänelle opettaakaan. Minun täytyy myöntää, että olen aina pitänyt matematiikasta ja nauttinut lukioon saakka numeroiden pyörittelystä ja varsinkin siitä huumasta, kun uuden asian tajuaa ja yhtälön saa ratkaistua. Ajattelin jopa joskus lukevani insinööriksi mutta onneksi tuo ajatus sai realistisen kommentin. Olisin varmasti ollut melko surkea insinööri, koska jo lukiossa aloin havaita haasteita ymmärryksessäni.

Siispä kirja pyörii pitkälti matematiikan hullaantumisen ympärillä- ja se sopii minulle. Kirjassa opetetaan oikeasti tiettyjä asioita (jotka olen tyylikkäästi unohtanut) ja sanojen lisäksi sivuilta löytyy laskuja. Minusta tämä oli ihana ja virkistävä lukukokemus! Nautin haasteista ja samalla nautin tuosta lämminhenkisestä tarinasta, minkä Ogawa kirjassaan kertoo. Toki. Onhan siinä myös se melankolinen taustansa ja realistinen kulkunsa, kun yllättäin Ogawan muistiongelmat alkavatkin edetä. Kyyneliltäkään en säästynyt mutta ne olivat lempeitä kyyneliä ja siedettävissä olevia. Taloudenhoitaja ja hänen poikansa saavat kuitenkin kohdata sellaisen ystävyyden, jollaiseen harvoin törmää. Myös Professorin kiintymys kasvavaa poikaa kohtaan on ihastuttavaa, kun hän kantaa muun muassa poikaa reppuselässään sairaalaan lähes maanisesti juosten...

Oikeastaan tämä kirja oli oikein kaunis, ehkä hieman kevytkin ja samalla se aiheutti päänvaivaa matemaattisella ajattelullaan ja tiedonjanon herättelyllään. Olin ehdottomasti positiivisesti yllättynyt tästä kirjasta, sillä sen pyytäminen blogilukuun oli pienoinen villikortti! Valitettavasti viime viikonloppuna jouduin toteamaan parin varmemman pyynnön kohdalla oma vajaavaisuuteni lukijana ja jättää kirjat kesken määräajaksi x, tai lopullisesti. Ajattelin kuitenkin tehdä kirjoista jonkinlaisen bloggauksen. Sillä ei tämä elämä pelkkää hullaantumista ja ruusuilla tanssimista ollenkaan ole. Ei edes kirjablogeissa tai varsinkaan kirjabloggaajana!


"Illalla myös poikani saapuu tänne. Hänen päälakensa on tasainen, ja siksi häntä kutsutaan Juureksi, neliöjuuren mukaan. Te annoitte sen nimen."
Osoitin sormellani hihansuuhun kiinnitettyä lappua, jota koristivat kasvokuvamme. Onneksi se ei ollut pudonnut eilisellä bussimatkalla.
"Mikä on sinun syntymäpäiväsi? Ääni oli kuumeisen voipunut, mutta silti helpottavaa kuulla hänen suustaan muutakin kuin nyyhkytystä.
"Helmikuun 20. päivä", vastasin. "Siis 220. Luvun 284 kanssa ystävyyttä vannonut 220."

- Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

lauantai 3. joulukuuta 2016

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kävin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Tommi Melenderin ja Jukka Laajarinteen keskustelun esseiden kirjoittamisesta. Blogiani seurannut on huomannut, että vastoin ennakkoluulojani olen hieman hurahtanut Melenderin tyyliin kirjoittaa ja keskustelun jälkeen voisin sanoa, että myös miehen livenä kuuntelu on sangen kiintoisaa ja viihdyttävää. Laajarinteen verbaliikka ei pysynyt keskustelussa Melenderin mukana.


Melender ja Laajarinne pohtivat sitä, miten usein esseiden lukijat rinnastavat esseistin äänen kirjailijan ääneksi. Ajatus, jonka kumpikin vääriksi kertoivat. Ymmärsin sen jotenkin näin, että esseet ovat ikään kuin ajatuspolkuja, joita kirjailija on sattunut kirjaamaan ylös. Esseistinä oleminen on oma roolinsa, monien muiden roolien joukossa. Kirjoituksilla ei tarkoiteta niinkään lopullisia mielipiteitä ja jumaluuksia. Joskin samalla Melender tunnusti, että ensimmäisissä esseekokoelmissaan hän syylistyi lähes snobimaiseen viisasteluun, mistä hän viimeisimmässä Onnellisuudessa pyrki pois (onnistuneesti jos minulta kysytään). Esseistit pohtivat myös, että joskus esimerkiksi media olettaa esseistin olevan jostakin aiheesta kirjoittaessaan sen asian asiantuntijoita, jonka Melender varsinkin onnellisuus -teeman kohdalla selvästi kiisti.

Laajarinteen Tiloissa (Atena, 2016, kustantajalta saatu) oli minulla lähes puoli vuotta tilassa. Ensin se hautautui kesän alkaessa esseeähkyni alle, sen jälkeen sukaisin kirjasta noin puolet ja törmäsin yllättäin minua hirveästi ärsyttäneeseen esseeseen, joka ihannoi kaupunkielämää ja kammoksui maalaismaisemaa, ja lukuni jäi taas jumiin. Messukeskustelun jälkeen tartuin jälleen kirjaan ja lukaisin loput esseet kirjasta ja huomasin esseistin kääntäneen kelkkansa luonnonihailun puoleen. Laajarinne (vai esseisti Laajarinne ja mikä tästä on totta) oli hakenut esseiden perusteella luontokiksinsä varsin extremepohjaisesti niin vuoren huipulta kuin maan alla pyörien. Tämäkin tilojen haku äärestä toiseen ei tuntunut aivan omaltani. Itse kun sain tänäänkin hurjat hullaantumiset lumisen lähimetsän syvyyksissä, kun aurinko heijasti kellertävänpunaista laskevaa valoaan lumisen männyn oksiin ja pulleiden kuusien varsille...

Laajarinne kirjoittaa Tiloissa -kirjassaan elämän oloja ihmisessä eri tiloissa ja oloissa. Minä en kirjoituksista paljonkaan aina ymmärtänyt, vaikka osa kuten Janssonin saaressa käynti, herättikin mielenkiintoni lähes innostuneeksi. Kuitenkin osa kirjoituksista sai minut jopa tarkistamaan kirjoittajan iän. Jolloin koin itseni satavuotiaaksi Riihikuiva Risuparraksi ("(...) mikä lie taiteilija. Kuka tietää, onko koko ukkoa olemassakaan." -Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!).

Mutta kirja oli kaiken kaikkiaan ihan mukava lukea. Esseet vaan vievät todella aikansa, sillä minun päässäni alkaa usein näistä kamalan mölyisä dialogi ja sen hiljentämiseen menee aikaa, jotta pääsee jatkamaan lukua. Kuitenkin, kuten messupenkilläkin totesin (kun lopuksi Laajarinne mainosti korrektisti mistä hänen esseekirjansa voi ostaa ja Melender totesi, että ehkä se Onnellisuus -kirjakin tuolta jostakin löytää, en tiedä mistä), että Melender veti minulle tänä vuonna esseekirjallaan pidemmän korren. Ja oikeastaan tätä aivan turhanpäiväistä ja Tiloissa -kirjan oikeaa esittelyä välttelevää kirjoitusta näpytellessäni pohdin, että nyt tekisi mieleni tarttua Melenderin toiseen esseekokoelmaan, Yhden hengen orgioihin, mutta toisaalta hieman pelkään miten egoistista tekstiä tuosta Melenderin varoittelujen jälkeen löydänkään.

Ja sitten se fakta, että minulla on nyt viisi kustantajilta pyydettyä kirjaa kesken, joissa takertelen pahasti, että ehkä ne pitäisi saada jotenkin luettua ennen vuoden loppua...


"Kolin maisema on mitä on, koska herraskaiset kotimaanmatkailijat julistivat sen kansallismaisemaksi."

- Jukka Laajarinne: Tiloissa

lauantai 12. marraskuuta 2016

Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

Suuren suuri kiitos Lukuisan -blogin Lauralle, joka esitteli suomeksi National Book Award for Fictionin -lyhytlistan! Sillä minä hurahdin täysin! Ja menin ja tilasin pari kirjaa listalta in english. Which like never happens. Aloitin lukuni ihastuttavalta (lyhyeltä) näyttävästä Jaqueline Woodsonin Another Brooklynista (Amistad, 2016). Ja miten pienestä pieni kirjanlukija, hieman kotimaiseen tavanomaisuuteen kyllästynyt, saakaan hurjat kiksinsä? Kuten kohopainetusta kirjankannen kirjaimista ja rikkirevityn näköisistä sivunlaidoista? Awwwwwww... Lukukokemuksen alku lähti moniaistillisesti liikkeelle!


Okei, ensimmäinen konnotaatio, jonka jaan kansanne, on Elena Ferranten Loistava ystäväni -kirja, koska kirjan pohja on niin ikään sama, eli juoni tiivistyy nuorten naisten, tyttöjen, kokemaan ystävyyteen ja kasvuun yhdessä ja lopulta hyvin erikseen. Myös Emma Clinen Tytöt eivät ole ajatuksistani kaukana.

Kirja lähtee upeasti liikkeelle. Tummaihoinen sisaruspari muuttaa Brooklyniin isänsä kanssa. Mitä jos meillä olisi ollut jazz?, August, kirjan ääni, tuo pieni ilman äitiään kasvava tyttö kysyy heti kirjan alussa, jo naiseuteen päästyään. Erinomainen kysymys, johon palataan kirjan lopussa. Vasta muuttaneet, isänsä varjelemat, lapset katsovat asuntonsa ikkunasta Brooklynin katujen vilinää ja he näkevät nauravat, kauniit tytöt. Tytöt, joista August saa lopulta koulussa verisisaret, joiden kanssa koetaan, eletään, ollaan, kokeillaan... Ja kukaan ei lopulta tiedä mitä kaikkea kukin on kokenut, elänyt, ollut- ja on tuleva.

Kirja kiemurtelee tietyllä tapaa kuin Ali Smith, sekoittamalla totuutta ja muistikuvia ja hieman aikaakin. Ja eikö muistamisen aihepiiri olekin myös Siri Hustvedtin lempialueita? (Joko minä kutkutan teitä tarpeeksi tietyt lukijakollegani?) Jacqueline Woodson tekee tämän niin poreilevasti, että minäkin lähes pyörryn. Woodsonin kieli on vahvan proosallista. Lyhyet, napakat, älykkäät, koko ajan lähes tykittävän runolliset kappaleet ovat minulle juuri sopivia ja tunnelmaa luovia. Tällaisesta nautin. Ja samalla kirja hieman ontuu loppua kohti, menettää pienesti sitä huumaa mitä alussaan, mutta kokonaisuus on, after all, erittäin hyvä. Woodsonia ei mitä ilmeisemmin ole suomennettu ollenkaan, liekkö tulevakaan, mutta minua Woodsonin tyyli kiehtoi. Haluan ehdottomasti kokeilla vielä toistakin kirjaa häneltä (mutta vasta kun suoriuduin näistä toisista tilaamistani kirjoista!). Another Brooklyn ei vienyt jalkoja altani, kuten Deborah Levyn Uiden kotiin, mutta jotain sellaista tuoretta, modernia, rohkeaa nykykirjallisuutta siinä oli, että valitsen tällaista kirjallisuutta niin hyvin paljon mieluummin kuin jotain valmiiksi pureskeltua tökötökökauraa parempaa odotellessani. Ja olen sitä paitsi valtavan innoissani siitä, että luin tämän kirjan englanniksi! I still can, so why not?


"Sylvia, Angela, Gigi, August. We were four girls together, amazingly beautiful and terrifyingly alone.

This is memory."

- Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa

Kuolema Kukko-onnen majatalossa, Chiang Main Mma Ramotswen eettinen etsivätoimisto 1 tuottaa nimellään minulle ärsyttävästi konnotaation ihastuttavaan McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjasarjaan. Kirjan alkuperäisnimi on Murder at the House of Rooster Happiness, ilman lisänimiä (Otava, 2016, suomennos Antero Tiittula, 2016). Mutta kaunis, värikäs kansi ja lupaus kirjailijan lääketieteen ammattipohjasta ja kirjasarjan perustumisen sairaalamaailmaan haksautti minut pyytämään hyvänmielen kirjan kustantajalta pimeän loppuvuoden ratoksi. How little did I know.


Kirja alkaa mukavasti- ja liian tutusti. Käännöksessä (ja kustantamossa) on todellakin huomattu sama. Thaimaalainen hoitoeetikko Ladarat Patalung saa uuden työhaasteen eteensä paikallisen poliisin pyydettyä häneltä apua tutkimuksiinsa koskien naista, joka on tuonut lähiaikoina eri sairaaloihin kaksi kuollutta aviomiestä. Samalla sairaalaan saapuu amerikkalainen pariskunta, joka on häämatkallaan joutunut kamalaan onnettomuuteen, joka on johtanut aviomiehen aivokuolemaan. Patalung tuumailee yksinkertaisen arkisen viisaalla tavalla, ratkoo pulmia, toimii jopa lääkärien tukena ja saa yksinäisessä arjessaan iloa kissastaan sekä paikallisesta perinteisestä ruuasta.

Kyllä, tarinan pohja on räikeä kopio Alexander McCall Smithin kirjasarjasta! Olen suu auki, ja puren rystysiäni jo puolivälissä kirjaa, kun tajuan miten itsestäänselvää tämä on. Sen mikä alkukirjasta minua viehättää, on lopulta pelkkä ajatus saada samanlainen leppouskirja loppuvuoteen kuten alkukesäänikin mutta pokkani ei pidä. Tarina lässähtää, ratkaisut ovat itsestäänselviä, ja minua pelkästään ärsyttää. Leppous on kaukana, ja luin tätä hei alkusyyslomastani takkatulen ääressä ja kaikki asiat mallillaan!

Uskomatonta. Harvoin pääsen kirjoittamaan näin suorasukaista tekstiä ja täysin rehelliset jauhot pussissa. Lukekaapa joku muukin, varsinkin viittaamani kirjasarjan lukeneet. Tarvitsen kirjan mukaisesti toisen mielipiteen ja kipeästi.


"Nyt hänellä ei todellakaan ollut aikaa ajatella kissoja ja mangoja. Tai murhatutkimuksia. Nyt hänen piti käyttää orastavia etsiväntaitojaan hoitoeetikon työhön. Hänen piti toisin sanoen olla eettinen etsivä."

- David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Siis tämäntyyliset otsikothan eivät ole ollenkaan makuuni. Se kertoo, että kyseessä on älyllisyyttä alleviivaava humoristinen pläjäys, joka leikittelee elämän armottomuudella tarkkanäköisen osuvasti. Minä en yleensä mene tällaisiin lankoihin ollenkaan, vaan pudistelen hymistellen kirjastonhyllyllä, lähes ylimielisesti, ja huokaisen, katson käsi dramaattisesti otsallain, josko hyllyltä löytyisi jotain todempaa...


Mutta syksyllä lukemiseni oli auttamattoman lukossa. Kirjan kansi on kutsuva, se myönnettäköön, ja kirjan pituus (224 s., lyhyet kappaleet, Otava, 2016, suomentanut Taina Helkamo) sai minut tekemään herätelainauksen. Hyvät ihmiset, kirjoittakaa meille arkisen työn painamille, kärsimättömyydestä kärsiville, lyhyitä ja napakoita kirjoja! Takakannesta luin, että Puértolais on kirjoittanut aiemmin kirjan Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin, tämäkin asia mitä en halunnut tietää mutta näin se vaan oli. Päätin unohtaa asian.

Ja mitä minä koin? Yllättäin aika ihastuttavan pienen tarinan ja kirjan, jossa oli sopivasti elämän raakuutta (armottomuutta...?) ja hyvää tuulta ja mieltä siinä samalla (humoristinen pläjäys...?). Ja imaisin kirjan yhdessä illassa (aina ihana kokemus- jaksaa ja saada keskittyä kirjaan niin uppoutuvasti!). Providencen täytyy lentää adoptiotyttärensä luo, koska hän on luvannut ja hän on niin monesti tyttärensä luokse aina saapunut ja avannut tuolle heikko-osaiselle lapsivuodepotilaalle maailman, mitä hän ei muuten olisi koskaan saanut. Mutta lentokoneet eivät nouse.
Joten täytyy opetella lentämään.

Jos haluat heittää arkisen tiukkuutesi himputtiin, niin valitsepas tämä kirja. Sopiva loraus ranskalaista charmia, pienellä kosketuksella maagisuutta. Toimii. Tämä pelasti minut kirjallisesta kurjuudesta ja avasi sydämeni taas kokemaan kirjoja niin kuin niitä pitää kokea. Enpä olisi koskaan uskonut!


"Hän oli onnistunut ruumiinsa vastustelusta huolimatta. Hän oli synnyttänyt sievän pienen seitsenvuotiaan marokkolaisprinsessan. Hänestä oli tullut äiti kulkematta lainkaan "tuttipulloja, parkua ja yövalvomisia" ruudun kautta.
Hän hengitti ulos, silmät täynnä säihkyviä tähtiä."

- Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

perjantai 4. marraskuuta 2016

J.M. Coetzee: Nuoruus ja Pietarin mestari

J.M. Coetzee on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja olen päättänyt lukea koko hänen tuotantonsa. Tuo omalaatuinen vetäytynyt taiteilija on mitä ilmeisemmin herättänyt erilasia tuntemuksia lukijoissaan (liekkö Bob Dylanille sukua?). Pitkälti kirjat, joita olen Coetzeelta lukenut ovat olleet jollakin tapaa kieroutuneita fiktiivisia elämänkertoja, jonka joukkoon koen Nuoruus ja Pietarin mestari -kirjojenkin kaikessa erilaisuudessaan lukeutuvan.



Nythän on käynyt niin, että Nuoruuden (suom. Seppo Loponen, Otava, 2003) lukemisesta on minulla on sen verran aikaa, etten suoraan sanoen muista kirjasta kovinkaan paljoa. Mutta yllättäin kirjassa on päähenkilönä eteläafrikkalainen mies, joka muuttaa ulkomaille (Britteihin) ja löytää itsensä aivan eri ammattialalta kuin tarkoitus onkaan. Jotain painiskelua tämän suhteenhan kirjassa oli, mutta mitä ilmeisemmin ei sisältö tänä syksynä minulle sen suurempaa kolahdusta saanut.

Siispä kirjoitan Pietarin mestarista, joka sekin on kirja, joka tulisi lukeman monta kertaa, että tajuaisi osaakaan. Kyseessähän on Dostojevskistä kertova fiktiivinen elämänkerta (eipä sen vähempää!). Sukelletaan Venäjään ja hyvin sukelletaankin ja kieli muuttuu dostojevskiläisemmäksi kuin coetzelaisuuden ymmärrän. Dostojevski matkustaa peiteidentiteetillä Pietariin, jossa hänen poikapuolensa Pavel on kuollut (Dostojevski ei ole menettänyt lapsia). Isän tuntema suru, epätoivo, kauhu, tilanteen kieltäminen ja suoranainen hulluuden rajoilla oleminen on kamalan riistävää luettavaa. Ja tällaista voi varmasti kirjoittaa vain ihminen, joka on kokenut oman lapsen kuoleman, kuten J.M. Coetzee taasen oikeasti on. Kirja puskee niin pahasti iholle, suorastaan tuhansin pistimin, että joudun lopettamaan lukemisen useasti kesken kappaleen, jopa kesken lauseen. Dostojevskin välin kieroutuvan mielen kuvaus ärsyttää ja ällöttää ja se suunnaton suru, se saa minutkin rääkymään! (Ja kirjan kirjoitustapa huutaa huutomerkkejä!)
Siis todella erikoinen kirja. Seuraa monta kysymystä. Miksi Dostojevski? Miksi Pietari? Miksi Dostojevskin pojan kuolemaan kiedotaan tällainen salamyhkäisyys? Miten hän pystyi tähän? (Ja miksi se kamala nainen on suomalainen?!) Ja monta vastausta. Ehkä minäkin vetäytyisin, olisin outo, vähät välittäisin.

Vaikka kirjat eivät missään määrin olleet minulle sitä parasta Coetzeeta (olen itse asiassa melko ihastunut vieläkin Jeesus -kirjasarjan alkuun ja odotan kieli pitkällä sen jatkumista!), oli kirjat kuitenkin Coetzeen sisäänpääsemisessa hyvä asia. Coetzee on jotain ihan(an) kummallista, jota saattaa tajuta, tai sitten ei edes halua. Tai siis, että ei varmasti kukaan voi tajuta, mutta jotkut vain pitävät siitä, että kirjoittaja osaa kirjoittaa, eikä kerro kaikkea vaan jättää tulkinnan varaa, kirjoittaa arjesta, vääristää totuutta ja jumalaton pilke silmäkulmassa. Sitä Coetzee minulle on. Nämä kaksi on nyt kuta kuinkin kahlattu (Pietarin mestari on vielä loppua vaille kesken, enkä tiedä pystynkö enää tuohon ponnistukseen). Ehkäpä kymmenen vuotta myöhemmin osaisin kirjoittaa näistä aivan erilaisia asioita ja tuumata paljon paljon syvällisemmin. Nyt pystyin tähän.

Mitä sanoo kanssacoetzeesiskoni Marjatta? Olenko edes yhtään oikealla suunnalla haparoivalla Coetzee -tielläni?


"Mies avaa päällystakkinsa napit, avaa pikkutakkinsa napit, polvistuu ja heittäytyy sitten kömpelösti mahalleen kummulle, kädet ojossa. Hän itkee vuolaasti, hänen nenänsä vuotaa. Hän hieroo kasvojaan märkään multaan, hautaa kasvonsa siihen.
Kun hän nousee pystyyn, hänen parrassaan, tukassaan, kulmakarvoisaaan ja on multaa. Lapsi, johon hän ei ole kiinnittänyt huomiota, tuijottaa ihmettelevin katsein. Mies pyyhkii kasvonsa, niistää nenänsä, napittaa vaatteensa. Mikä juutalainen esitys! hän ajattelee. Mutta antaa lapsen nähdä! Nähköön ettei ihmistä ole tehty kivestä! Nähköön ettei rajoja ole!
Hänen silmistään välähtää jotakin lasta kohti; tämä kääntyy hämmentyneenä poispäin ja painautuu äitiään vasten. Takaisin pesään! Miehestä virtaava hirvittävä kauna eläviä kohtaan ja ennen kaikkea eläviä lapsia kohtaan. Jos täällä juuri nyt olisi vastasyntynyt vauva, hän sieppaisi sen äitinsä sylistä ja paiskaisi kivikkoon. Herodes, hän ajattelee, nyt minä ymmärrän Herodesta! TUlkoon lisääntymisestä loppu!"

- J.M. Coetzee: Pietarin mestari

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Murakami, tuo aalloilla keinuttelija, minnepä vie uutuus Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -tarinakokoelma? Odotin kirjalta paljon, sillä edelliset Murakamit olivat olleet miellyttäviä tapauksia mutta tämä kokoelma sai minut aaltoilemaan.


Miehiä ilman naisia sisältää seitsemän eri tarinaa, joissa puhutaan rakastumisesta, yksinäisyydestä, menetyksistä ja usein melankolisella, tietysti tyylikkäällä taustavireellä. Ensimmäinen tarina alkoi vetävästi ja tarinan naishahmo lähestulkoon lumosi minut erikoisuudellaan mutta vauhtiin päästyään (auton) tarina loppui ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että kyllä, kirja on täynnä novelleja. Ghh.

Luin tämän kirjan jo joku kuukausi sitten ja ehkäpä syy kirjoittamattomuuteeni oli myös se, etten kokenut kirjan myötä suurta innostumista tuon ensi tarinan lisäksi kuin ehkä hetkellisesti yhdessä tarinassa mihin sekoittui myös Murakamille osittain tyypillistä fantasian sotkemista. Siinä mieleni taas heräsi ja sain sopivaa ravistelua, maagisuutta!, jahaa! Mutta ei sekään ilo kauan kestänyt.

Nyt näin kauhean myöhään kirjasta kirjoittaen voin todeta, ettei jälkimakukaan ole muuta kuin laimea. Usea tarina on jo täysin unohtunut, enkä näe mitään syytä alkaa niitä uudestaan muistelemaan kuin pelkästä merkkinointimielestä, josta voisin toki mediakappaleen edessä tuntea syvää velvollisuudentuntoa, mutta en tunne. Kirjoitan lukukokemuksia, harvoin tiivistelmiä, tai edes varteenotettavia keittiöarvosteluja. Tämä blogi on pelkkää yhden kansalaisen tuumailua kirjojen ääreltä.

Mutta kansi on ihana!


"Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Kafuku otti baseball-lippalakin päästään, tarkasteli sen muotoa ja pani sen takaisin päähänsä. Vieressä oli valtava rekka-auto, jossa oli liikaa renkaita laskettavaksi yhdellä vilkaisulla. Keltainen avo-Saab näytti sen rinnalla kertakaikkisen haavoittuvaiselta ja hauraalta. Se oli kuin pieni huvivene tankkerin vieressä."

- Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016, englannin kielinen 2014, suomennos Juha Mylläri)

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Jatkan tuoreilla lukukokemuksilla, tällä kertaa silmät vielä hiukan kosteina. Maja Lunden herkän kauniskantinen kirja oli ollut jo jonkun kuukauden hyllyssäni (Tammi, 2016, suom. Katriina Huttunen, saatu kustantajalta) ja oli jopa aika, jolloin pelkäsin kirjaan tarttumista. Olin lukenut blogeista oman tulkintani mukaan vähemmän imartelevia lukukokemuksia Mehiläisten historiasta: lähes pettyneitä vastaanottoja, joka aiheutti minussakin epävarmuutta yli 400 sivuisen kirjan aloittamiseen. Mutta onneksi siinä kävikin niin, että epäilevät kirjoitukset saivatkin minut uudestaan kiinnostumaan, lähes uhmakkaalla tavalla! Mikä ihme tämä Norjan 2015 vuoden paras kaunokirja oikein on ja miksi se ei meille suomalaisille nyt täysin kolahda? Ja joskus vastarannankiiskeydellä on suuri palkka.


Sillä kirjahan on oikea helmi. Mehiläisten historia kertoo kolmen ajan ja näkökulman kautta mehiläisten vaikutuksesta elämäämme- vai meidän vaikutuksestamme mehiläisiin? No kuitenkin.
William on 1800-luvulla elänyt mies, jossa palaa tieteen tuli. Onnettomien sattumusten kautta hän ei pääse toteuttamaan itseään sillä tasolla kuin toivoisi. William perustaa perheen, ryhtyy liikkeenharjoittajaksi- ja masentuu.
Tao on 2090-luvulla elävä yhden poikalapsen äiti, joka on joutunut luopumaan opinnoistaan, koska tulevaisuutemme elämä keskittyy lähinnä keinotekoisesti tehtävään kukkien pölytykseen. Maailma on päässyt katastrofaaliseen tilanteeseen ja elämä on yhtä maanviljelyn työntäytteistä pyöritystä. Tao elää ajatukselle, että hänen pojastaan vielä tulisi jotain muuta ja hänellä olisi se kaikki mitä Tao itse ei saanut. Mutta.
George on taas tässä päivässä rämpivä vanhempi, jurohko mies, kirjallisuutta opiskelemaan lähtevän pojan isä ja uuttera mehiläistarhuri. Maailmalta kuuluu ikäviä uutisia ja puhutaan CCD:stä. Selittämättömät mehiläiskadot ovat alkaneet.

Nämä kolme ääntä kuljettavat kirjaa kaikki omien uskomattoman mielenkiintoisten ja lähelle tulevien tarinoiden kautta. Kirja ei missään nimessä ole pelkästään mehiläisten historiasta kertova kirja, vaan samalla myös upea heijastuma ihmisyydestä, vanhemmuudesta, tieteestä, luonnosta- ja peloista. Sukelsiin tarinaan hyvin nopeasti. Tarinoita lukiessani, huomaan myös yllättyväni useaan kertaan kirjan loppuun saakka. Lunde kirjoittaa äärimmäisen koukuttavasti (vain ehkä luvun verran notkahtaen) ja kutoo nämä kolme tarinaa taidokkaasti. Myös henkilökuvaukset ovat loistavia. Tao tuo rauhaa, William melankoliaa ja tunteiden vuoristorataa, kun taas George on lähes uskomattoman koominen kaikessa verbaalisessa hösellyksessään. Kaikkien kolmen tarinan keskiössä on myös suhde omiin kasvaviin ja muuttuviin lapsiin. Näihin liittyvät odotukset, tunteet ja lopulta myös väistämättömät pettymykset. Me kaikki olemme erillisiä toisistamme. Lasten kautta nämä kaikki tarinoiden vanhemmat kokevat myös elämänsä suurimmat pettymykset ja samalla... tässä kohtaa hieman nieleksin taas... samalla kauneimmat kohtaamiset mitä vain vanhempana voi kokea.

Kirjassa on hyvin ajattoman koskettavia kohtauksia, joista liikutuin useampaan otteeseen. Näin ne edessäni sydän verellä ja tunsin.

Kirja antaa myös toivoa. Mehiläisten historiassa kuvataan kuinka ihmisen kaatuminen, sairaus, nöyryytys, menetys, pettymys, kaikki nuo kamalat tapahtumat, jotka tekevät elämämme lähes tarpeettoman tuntuiseksi, voivat samalla olla myös jotain muuta, jotain kaunista, jonkun alkua. Vaikka sitä ei juuri siinä hetkessä, tai koskaan itse, näe.

Lämmin suositukseni Lunden kirjan lukemiselle, kirja on väistämättä ansainnut kansainvälisen huomion, koska kirjan moninainen tarina on lähes poikkeuksellisen hieno.


"Kunpa minullakin olisi kunnon paksu kirja, jota lukea. Ja tuoli, jonka voisin kääntää. Tai kaikkein mieluiten kärkevä kommentti kielen päällä. Mutta hän oli yllättänyt minut. Olin sanaton. Minulla oli vain vimmattu kutka."

- Maja Lunde: Mehiläisten historia