Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2015. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2015. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. helmikuuta 2016

Anja Snellman: Antautuminen

Kiinnostuin Anja Snellmanin Antautumisesta (WSOY, 2015, aleostos). Elämän krestomatian kirjoituksen kautta. En ollut aiemmin tajunnut, että kirja käsittelisi jollakin tapaa myös tätä hittinimikettä: erityisherkkyys. Kirja on jopa omistettu erityisherkille.


Kirja on Anja Snelmannin kirjoittama omaelämänkerta. Olen nyt lueskellut useampia elämänkertoja, tälläkin hetkellä on kaksi kesken, ja muutoinkin haahuillut kirjojen kanssa milloin missäkin. Kirjapinot vain kasvavat, koska alennusmyynneistä löytyy vaikka mitä aarteita ja joudun oikein rajoittamaan itseäni, etten keräisi hyllyyni niitäkin teoksia, jotka olen jo lukenut. En ollut aiemmin lukenut Anja Snellmania, ehkä kokeillut jotain runoja kyllä, joten kirjailijana hän oli minulle uppo-outo. Oikeastaan omaelämänkerta olikin siis hyvin mukava yllätys, sillä siinä kirjailijaan tutustuminen tulikin sitten kerralla. Ainakin hänen omalla antautumisensa tasolla.

Antautuminen on lyhyinen kappaleineen yllättävän nopea ja helppolukuinen kirja. Ja mikä tekee siitä minulle kiinnostavan on sen rehellisyys. Elämänkertoja lukiessa, sitä lukee henkilöiden tragedioista (sillä niitä kaikilla piisaa), mutta ne usein ovat laitettuna jollakin rajallisella ja hallitulla tavalla kirjan kaikken muun sisään. Antautumisessa Snellman aloittaa lapsuudestaan ja oikeastaan aika moni muistikuva kuvautuu pelon, jännityksen ja pinnistelyn makuisena. Ei siis pelkkänä aurinkoisena kesänä, kuten tapana on.

Antautumisen koukutus minulle oli se miten alun lapsi kuroo itseään aikuisuuteen ja millä tavoin kaikki nuo haasteina kuvatut asiat voitetaan, vai voitetaanko. Kirjassa kerrotaan myös Snellmanin perhe-elämään liittyviä muutoksia, joka loppua kohdin tuntui jo lähes tukalan avoimelta. Snellmanin teksti pysyy jotenkin kuitenkin koko ajan hyvin seesteisen rehellisenä, ja avoimena, jonka inhimillinen ote saa minut lopulta ahmimaan kirjan.

Antautumisessa viitataan paljon lukemiseen ja yksi Anja Snellmanin luetuimmista kirjailijoista on selvästikin Hermann Hesse. Olen lukenut Hesseltä Kylpylävieraana Badenissa (minnehän se on muuten kirjahyllystäni kadonnut?), jonka olen olettanut olevan kirjailijan epätyypillisempää tuotantoa. Siksipä tartuin Snellmanin innoittamana Hessen kirjoihin ja luin eilen loppuun erään Hessen teoksen. Olen näkevinäni tässä Antautumisessa jotain sellaista kuvausta minkä tunnistan myös Hessen kirjoissa. Ja se rehellisyys, avoimuus, luvallinen kompastelu, itsensä etsiminen... Hmm. Antautumisen kansi kyllä mietityttää minua vieläkin. Se on mystinen. Ehkä sen on tarkoitus ollakin.


"Melkein pyörryin jos joku söi äänekkäästi purukumia, tai vihelsi nuotin vierestä, tai haukkasi omenaa isolla suulla."

- Anja Snellman: Antautuminen

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Nappasin Daniel Kehlmannin kirjaston hyllystä, koska se herätti kannellaan mielenkiintoani, se oli lyhyehkö, se kuului Keltaiseen kirjastoon ja sisäsivulla oli tarinan yhtenä kuvaussanana "taidekriitikko" (Tammi, 2013, ap 2003, suomennos Ilona Nykyri).


En tiennyt mihin lähdin mutta lähdinpä aika hauskalle matkalle! Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski kertoo itseään täynnä olevasta taidekriitikosta Sebastian Zöllneristä, jolta puuttunee täysin jonkinlainen filtteri idin laukomasta annista. Tai no ei ihan, mutta aika lailla. Ja tämä tekee lukemisesta erikoista ja raikasta! Taidekriitikko aikoo tehdä unohtumattoman elämäntarinan taidemaalari Manuel Kaminskista ja menee tapaamaan tätä sittemmin sokeutunutta taiteilijaa hänen residenssiinsä. Tavoitteet ovat korkealla ja ne Zöllner aikoo saavuttaa hinnalla millä hyvänsä- no, ja loppu on hyvin mielenkiintoista.

No ensiksi taidekriitikko naurattaa ja huvittaa ja sitten ärsyttää. Myötähäpeä ja kaikki hiipivät kuin pölypallot nurkista. Tarina on valtavan vetävä, lähes sykkivä ja sen matkassa on hyvä viilettää. Daniel Kehmannin tapa kirjoittaa humoristista, menevää kirjaa on minulle onnistunut ja mukavan verevää. Siinä on kuitenkin samalla monipuolista kauneutta: kielessä, maiseman kuvauksissa, pienien askareiden kuvailuissa ja tämä tekee kirjasta monin tasoin eheän. Siis ei ihme, että se on Keltaisen kirjaston kirjoja. Daniel Kehlmann herättää heti mielenkiintoni ja tulen ehdottomasti lukemaan hänen kirjojaan lisää. Todella mahtava kirjastolöytö! Nämä lukukokemukset ovat melkein parhaita, kun ei alkujaan tiedä kirjasta yhtään mitään ja kokee itse sen konkreettisen löydön riemun!


"Söin aamiaista hirvenpään alla, sen saman jonka olin eilen nähnyt ikkunasta. Kahvi maistui vedeltä, naapuripöydässä moitti isä poikaansa; pikkupoika painoi päänsä alas, sulki silmät ja oli kuin ei olisikaan. Hugo ryömi korvat luimussa maton poikki. Huusin emännän paikalle ja sanoin kahvin olevan juomakelvotonta. Se nyökkäsi välinpitämättömästi ja toi uuden kannun. Sanoin että no sillä lailla. Se kohautti olkaansa. Kahvi oli nyt tosiaankin vahvempaa, sydämeni alkoi kolmen kupillisen jälkeen laukata. Heitin laukun olalle ja lähdin liikkeelle."

- Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjabloggauksen myötä olen alkanut huomata tietynlaisia lainalaisuuksia lukemisessani. Selvästikin lomaviikkojen aluksi tarvitsen jotain tosi kevyttä. Ilmeisesti stressikerroin on jo siinä kohdin niin korkea, ettei klassikkoluku tule kuuloonkaan. Lukupiirien, ja sanottakoon myös että kustantajien ennakkoyllärikirjojen myötä (jonka listoilta olen näköjään pudonnut! äh!), olen huomannut lukevani usein dekkaria loman aikana. En ole mikään himodekkaristi mutta välipalana, tai alkupalana, nämä kyllä toimivat hyvin. Minulle dekkarit ovat myös kummallisella tavalla kevyitä ja usein hyvin nopealukuisia.


Anna Lihammerin kirja oli vilissyt kirjablogeissa. Niinpä se lähti myös minun mukaani toistamiseen kirjastossa vastaan tullessaan. Kun pimeys peittää maan -kirjassa on myös vetävä kansi (Atena, 2015, suom. Ulla Lempinen). Ja taas dekkaristina on ruotsalainen, ja vielä esikoiskirjana. Mikä siinäkin on, että minä luen näitä? Lihammerin tarina sijoittuu 1934 vuoteen, jolloin natsit meuhaavat Euroopassa. Kirja kuvaa mielestäni ihan napakasti sitä, millä tavalla vainot ja ennakkoluulot rantautuivat myös meille pohjosmaihin. Samoin miten tiedettä on historian humussa rakennettu. Kirjan päähenkilöinä ovat komea, tyylikäs komisario Carl Hell ja hänen apunaan poliisisisar Maria Gustavsson. Lisäksi kasa lääkäreitä ja jollakin muulla tapaa lukeneita henkilöitä. Kirja alkaa ravisuttavasti ruumishuoneelta, itse asiassa yliopiston tutkimuslaitokselta, jossa tapahtuu ällöttävä murha. Murha ei tietenkään jää ainoakseen. Kirjan henkilöhahmot ovat ihan mukavia ja tunnelma aika mukavan tyylikäs, joskin tarinan toistot alkavat puuduttaa. Toiston toimivuus on pienestä kiinni.

Kirja polkaisi kivasti käyntiin joululomani lukemisen, joskin hitaammasti kuin toivoin. Kirjan lyhyet kappaleet soveltuivat oikein hyvin lukutilanteisiin, jotka katkesivat jatkuvasti jouluhurmiossa pyörivien lasteni ansiosta. En kuitenkaan muista enää tästä kirjasta paljon mitään, vaikka lukemisesta on vasta puolitoista viikkoa. No, se ei ollut minulle tämän kirjan tarkoituskaan.


"Miehen ympärillä oli silkkaa mustaa. Ei vain pimeää, vaan läpitunkemattoman syvää mustuutta."

- Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Patrick Modiano: Villa Triste

Joululahjoistani löytyi Patrick Modianon Villa Triste (WSOY, ap 1975, suom. Jorma Kapari). Tämä olikin toinen Modiano, jonka luin, ja sama viehätys vain jatkui ja korostui.


Nuori Victor Chamara asustaa yksin jossakin kummallisessa loma-asuntolassa, Sveitsin rajalla ja kulkee kylällä muita tarkkaillen. Hän rakastuu näyttelijättäreen Yvonneen ja elää kuin kreivi taiteellisen ja sivistyneen ilmapiirin ympäröimänä. Tarina kulkee muun muassa tohtori Meinthen vauhdikkaan auton kyydissä. Mitä oikeastaan kirjassa tapahtuu? Mitä tästä voin taas sanoa? Modiano on selvästikin perehtynyt kirjoissaan ihmismielen sekalaisuuteen. Muistot, joita Victorkin kirjassa saa, välähtelevät eivätkä noudata aina logiikan lakeja tai pysy aikajanallaan kauniisti. Mitä kukin onkaan kokenut? Ja tuo ahdistuneisuus, sekin vielä, sekin sekoittaa Victorin ajatusta ja saa minut lukijana irvistelemään Victorin mukana, ettei nyt vain tässä kohtaa pyörryttäisi. Kirjassa on jotain ihanaa nuoruuden villeyttä, levottomuutta ja maailman valloitusta ja yhtä aikaa sen kariutumista, elämän seestymistä, rauhoittumista, ihmettelemistä. Tarinat, tilanteet ovat kuin lukijan unta. Luinko minä tämän kirjan? Vai uneksinko vain jouluisilla päiväunillani?

En osaa tämän enempää tästä lukukokemuksestani sanoa. Viehätyin, Modianon tarinat ovat kertakaikkisen viehättäviä. Outoja, tietyllä tapaa, mutta viehättäviä. Haluan lukea lisää Modianoa, olen todellakin koukussa.


"Muutamaan päivään en pelännyt ketään enkä mitään.
Sitten se palasi taas. Vanha raastava tuska."

- Patrick Modiano: Villa triste

perjantai 1. tammikuuta 2016

Kirjapolkuni parhaimpia vuodelta 2015

Olen niin paljon miettinyt ja pähkäillyt lomallani mitkä olisivat kirjavuoteni parhaimmistoa. Mutta aikaa bloggailuun on lomallakin niin säälittävän vähän kun vaakakupissa painavat perheen kanssa viettämä yhteisaika, lasten ulkoilutus (jee nyt pääsee luistelemaan!!!), legoilla rakentaminen, omat liikuntatarpeet, parisuhde ja sitten se ansaittu, ihana, rentouttava, vapauttava lukeminen!

Olen lukenut lähemmäs 70 kirjaa tänä vuonna! Siis kuuluisien ruuhkavuosien ensimmäisenä koittonani! Siihen päälle vielä opintokirjoja, työhön liittyviä kirjoja ja satoja, satoja lastenkirjojaLukeminen on ihanaa ja tälle uudelle vuodelle teen vain yhden lupauksen: pyrin säilyttämään taitoni lukea. Lukeminen on loistava mittari stressitasoni mittaukseen. Jos minkään (ja kaikki käy: romaanit, tietokirjat, runot, lastenkirjat, sanomalehdet...) lukeminen ei maistu, olen pulassa. Silloin on hyvä pysähtyä ja etsiä uusi polku kirjapolullani.

Mutta tässäpä laiha valokuvallinen versioni vuoden 2015 lukemistoni herkullisimmista lukukokemuksista, joita muistelen lämmöllä vielä tänään 1.1.2016. Mitähän nostaisin tänään vuodelta 2014?

<3

Hauska ja mieleenpainuva

Lisää, lisää! Rakkautta!

Ranskalaiset lumoavat

Pitkän ajan luottoni <3!

Tämän LUEN toisen kerran.

Vuoden 2015 paras kotimainen 

Vuoden 2015 paras ulkomainen





Lukekaapa oikeasti tämä



Minna Canth aloitti omaelämänkertavillitykseni

Onneksi sykkii vielä!

Elämyksellistä ja rentoa lukuvuotta 2016!


"Vain lukemalla oppii lukemaan."

- ikivanha totuus

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Jälleen kerran kotimainen kirjailija, jota en ollut aiemmin lukenut. Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto on vieläpä itsenäinen jatko-osa, jonka edeltäjää en siis ole lukenut. Joku tässä kirjassa kuitenkin kutsui luokseen, kun meinasin sen jo messuiltakin ostaa. Kirjaston hyllyltä se sitten lähti matkaani (2015, Gummerus).


Tuumailin vuosi sitten Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulun lukeneena, että pitäisi lukea kirja, jossa kuvattaisiin saamelaiskulttuuria. Näin kauan siinä meni. Alasalmen kirjan mukana sukelsin 1500-luvun saamelaiskylän elämään. Nautiskelin tuolloisen maailman ja elämisen kuvailua. Pienet hobittimaiset asumukset antoivat tarinan alulle lähes satumaisen otteen. Mutta muutoinhan kirjan tarina on aika raaka, trillerimäisellä poljennolla.

Saamelaisnainen Soruia rakastuu haavoituneeseen, toisen klaanin mieheen, pirkkalaiseen Kaukomieleen. Soruia tulee raskaaksi ja lähtee Kaukomielen mukaan mutta palaa pian "maitojunalla" takaisin. Soruian on tehtävä järkipäätös, naida lapsettomaksi ja jätetyksi tullut mies, jotta saa kylässään lapsensa kanssa jonkinlaisen paikan. Matte on aviomiehenä aluksi melkoisen raakalainen, eikä naisen aseman heikkous jää epäselväksi. Kuitenkin pariskunta lähenee toisiinsa pikkuhiljaa, varsinkin uusien haasteiden tullessa, kun Soruia saapuu kylään uudestaan hakemaan miehineen alueelta löytyvää kultaa.

Kirja oli oikein mukava makupala. Alasalmen tarina kulkee jouhevasti ja tunnelma on lumoava. Kirjan tarina oli kuitenkin paikoin itselleni jopa hieman liian lennokas, varsinkin loppuaan kohti. Vaikka tuotahan se lienee 1500-luvulla ollut, ennen kristinuskon saapumista. Kirjassa kristinusko saapuu pirkkalaisen papin myötä. Valitettavasti pappi on melkoinen elostelija, joka lopulta nouseekin tarinassa keskeiseen rooliin. Voisin aivan hyvin lukea Alasalmea toistekin, ehkä tämän kirjan esikoisen. Ajattelen, että kirjasarjan jatkaminen olisi minulle sellaisen mukavaaan, viihdyttävään lukunälkään sopiva juttu.

Minulla on vielä tältä vuodelta pari kirjaa bloggaamatta, tämänkin luin jo ennen joulua ja nyt joululomalla olen lukenut kolme kirjaa, ja neljättä tavailen. Hirrr-veen kiirettä tämä lomailu, lukeminenkin pätkissä, saati että ehtisi bloggaamaan. Toivottelen siis varulta jo nyt hyvät uudet vuodet ja bloggailen loppuvuoden kirjasatoa hieman jälkijunassa uuden vuoden puolella!


"Miesten miekat olivat pitkiä ja huolella taottuja. Ne riippuivat heidän lanteillaan raskaina ja vaativina. Terät hohtivat kirkkaina ja teräviksi hiottuina. Kaikille miehillä roikkui kaulassaan risti, kenellä se oli hopeaa ja kenellä pronssia."

- Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Vuosi sitten kirjamessuilla selailin Patrick Modianon uutuuspainoskirjoja, kun hän oli juuri saanut Nobel-palkinnon. Valkoiset kirjakannet nostattivat kirjat arvokkaiksi ja hieman kaukaisiksi. Ajattelin, että onkohan tässä kirjailija, jonka teoksia en osaisi ymmärtää.


Patrick Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla (WSOY, suomentanut Lotta Toivanen, 2015) osui käteeni kirjastohyllyllä ja koska kirja oli keyt (136 sivua) otin sen suurella mielenkiinnolla mukaani. Luinkin sen melko pian ja hämmästyin! Ihastuin Modianon kertomukseen, kaikessa sen aikajanallisessa epämääräisyydessään ja aloin vain hengittää kirjan ihastuttavaa tunnelmaa. Pariisin kadut eri aikakausina ihastuttivat ja kuljettivat minua mukanaan. Ja jotenkin kirja oli taas niin tunnistettavan ranskalainen. Mistä se tulee? Dialogeista, tunnelmasta, jostakin hienoisesta kummallisuudesta, tarinankerronnasta...? Sanokaapa se. Minä tykkäsin.

Tarinahan ei kuitenkaan ole sinällään mitenkään päätä huimaava, mutta erittäin kiinnostava!, joten todennäköisesti siinä kävi juuri niin, etten ymmärtänyt sen kaikkia vivahteita ja tasoja. Kirjailija Jean Daragane alkaa selvittämään asioita, jotka hahmottuvatkin osin hänen omiksi muistikuvikseen. Lukijana saatoin yhtäkkiä huomata olevani ihan eri kohdassa kuin luulin edellisellä rivillä olevani. Tarinankuljettelu oli hämmentävän taitavaa ja minä vain seurasin mukana ja ihastuin hetkissä, joissa minulle annettiin lisää ymmärrystä! Tarina oli osittain kuin ajatuksen juoksua, joka ei tietenkään aina ole täysin sulavaa. Jotakin määrittelemättömän ihanaa tässä kirjassa kuitenkin oli, jonka vuoksi olin hihkua, kun löysin alehyllystä itselleni joululahjaksi Modianon toisen kirjan...!


"Annie puhui mieluummin nykyhetkestä, ja Daragane ymmärsi sen hyvin. Hän mietti oliko tämä sama nainen, jonka hän oli tuntenut lapsena Saint-Leura-Forêt'ssa. Entä hän itse, kuka hän oli? Neljäkymentä vuotta myöhemmin, sitten un automaatissa otettu valokuva osuisi hänen käsiinsä, hän ei edes tajuaisi, että siinä oleva poika oli hän itse."

- Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Minna Canth: Hanna

Olihan se arvattavissa, että luettuani Minna Canthin elämästä oli minun päästävä myös lukemaan Canthia pitkästä aikaa. Hyllyssäni majaili viiden kirjan nide, josta valitsin Hannan (ap 1886, Gummerus, 2007), jota en ollut muistaakseni aiemmin lukenut. Viehätyn tuohon aikaan kirjoitettujen kirjojen kielestä, se on jotenkin huumaavaa. Itse asiassa pitkään ajattelin, että parhaimmat kirjat ovat kirjoitettu 1800-luvun lopulla realismin kulta-aikana. Ehkä ajattelen näin vieläkin.


Hanna oli minulle lähinnä nuoren naisen kasvutarina. Hanna asuu nelihenkisessä perheessä ja kokee suurta rakkautta äitiinsä ja uskoonsa. Romanttinen, lapsekas elämänilo alkaa kuitenkin rakoilla, kun pakkanen puree nälkäisen tytön jalkoja ja Hanna kuulee kuinka hänen isänsä tulee juopuneena kotiin ja uhkailee hänen rakasta äitiään. Hannan silmät aukeavat elämän uhkakuville. Kirja käsittelee Canthimaiseen tapaan perhe-elämän lisäksi tasa-arvokysymyksiä ja naisten koulutusta. Hanna saa käydä koulua, muttei kuitenkaan ole oikeutettu käymään lyseota. Lyseolaisen Lavoniuksen kohtaaminen avaa taas Hannan silmiä: lyseolaiset ovat saaneet laajemman opin maailmasta darwinismia myöten. Jälleen kerran yksi palvonnankohde, oppi-isä, pastori menettää haloefektiään ja tulee realistisemmaksi, laskeutuu arkisemmalle tasolle. Nuoren henkinen ja fyysinen kasvu, silmien avautuminen sekä irtautuminen lapsuuden maailmasta toistuu kirjassa usealla tavalla.

Hannan kesä maalla muiden tyttöjen, ja poikien, kanssa on ihana. Aurinko paistaa lähes koko ajan ja nuoret kokevat suurta yhteyttä toisiinsa. Kesän vapaus on niin ikään ensimmäinen riemu ja onni siitä mitä aikuiselämä on. Kirjassa kuvautuu hyvin se, miten tärkeää naisen maine ja lopulta avioituminen on tuohon aikaan ollut. Hannakin rakastuu mutta lopulta Hanna jää kotiin ompelemaan paitoja isälleen je veljelleen ja kuuntelemaan isänsä väheksyntää. Mutta samalla hän välttää naimisiin menon miehelle, jonka tietää olevan "huonossa maineessa". Ja siinä samalla hän kääntää selkänsä isälleen. Kirja on siis varsin monipuolinen kuvaus tuon aikakauden murroksesta. Hanna ei kuitenkaan ollut minulle Minna Canthin mieleenjäävimpiä teoksia. Sinällään Hanna on aika rauhallinen kuvaus. 

Nyt tekisikin mieli lukea Charles Dickensiä...


"Äiti ja isä - ne olivat kuitenkin kalliinta maailmassa. Ines raukka, häellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna papan ja maman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa -!"

- Minna Canth: Hanna

perjantai 11. joulukuuta 2015

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa

Kirjakettu, akateemikko, taitelija, runoilija, lastenkirjailija, suomentaja ja mitä kaikkea! Kirsi Kunnas on osa kulttuuriamme ja Leena Kirstinä sai vihdoinkin sen kunnian, että Kirsi Kunnaksesta kirjoitettiin elämänkerta (WSOY, 2014, oma kirjahylly).


Leena Kirstinä kirjoittaakin varsin napakasti ja tarkasti Kirsi Kunnaksen taiteellisista saavutuksista ja kertoo olevansa Kirsin ystävä ja keränneensä aineiston huomattavan kirjallisen materiaalin lisäksi myös Kirsi Kunnasta haastattelemalla. Elämänkerta on myös loistava katsaus runouden historiaan sotavuosien Suomesta nykyaikaa kohti. Mielenkiintoisia olivat myös kertomukset nuoren Kirsin maailmasta muun muassa keuhkoparantoloissa, sota-aikana ja hänen kasvustaan kustannusalan ja taiteilijoiden maailmaan. Kirsi Kunnas on syntynyt kulttuurikehdossa, sillä hänen vanhempansa olivat Sylvi ja Väinö Kunnas, jotka olivat kuuluisia kuvataiteilijoita. Kirsi menetti isänsä pienenä tyttönä ja sai isäpuoleksi professori E.J. Vehmaksen, joka oli mm. taidekriitikko. Kirsin vaihtuvat kodit kaupungissa ja kesäpaikka saaristossa kuvautuvat minimalistisuudessaan suunnitelmalliseksi esteettisyydeksi, jonka ehkä Kirsin äiti omalla taiteilijan silmällään kahdelle tyttärelleen loi.

Elämänkerta keskittyykin paljon Kirsi Kunnaksen tuotannon kuvaukseen, mitä lähemmäs tätä aikaa tulemme sitä kauemmas Kirsin henkilöhistoria jää. Kirjassa saattaa oikein nähdä kuinka Kirsi Kunnas heittää viitan liepeet eteensä ja katsoo hattunsa alta kujeillen: ja minun elämälläni ei turhia mässäillä. Olen nähnyt Kirsi Kunnasta, suureksi onnekseni, useampia kertoja keskustelutilaisuuksissa tai runonlausunnoissa. Näissä tilanteissa Kirsi on kuvautunut äärettömän sympaattisena ja äärettömän viisaana ihmisenä. Hänellä on uskomattoman tarkkakatseinen tulkinta ihmismielestä varsinkin varhaisen polun varrelta. Kirsi Kunnas on vaikuttanut hyvin nöyrältä esiintyjältä mutta avattuaan suunsa runonsa tuudittamana olen melkein aina kokenut yleisön lähes hengitystään pidättävän tunnelman Kunnaksen runojen ja lorujen äärellä. Kuuntelin Leena Kirstinän Kirsi Kunnaksen haastattelua kirjamessuilla 2014 ja koin taas nuo samat aatokset. Arvokkaaseen ikään suotu Kirsi Kunnas aluksi hieman vähättelemässä, että mitä sitä tässä, ja sitten laukaisemassa jotain niin osuvaa, että liikutuin varpaitani myöten. Kaikki tuo messujen kohina ja syke pysähtyi myös silloin, kun Kirsi Kunnas luki runojaan rauhallisella ja kauniilla esiintymisellään.

Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa on mielenkiintoinen kirja, jonka luin osittain hieman takerrellen ja taas uudestaan innostuen. Kirjaa lukiessani minun olisi tehnyt mieli tarttua samaan aikaan Kunnaksen tuotantoon ja lukea runoja uudestaan ja miettiä niitä Leena Kirstinän tulkintojen ja tarkkojen havaintojen kautta. Kirjassa on onneksi useita lainauksia Kirsin monipuolisista runoista. Siltikin minun piti lainata kirjastosta Kirsi Kunnaksen Valoa kaikki kätketty ja kokeilla miltä runot nyt maistuivat. Samalla polttelevat myös lastenrunokirjat mieltäni ja luulenpa, että lapseni saavat lähiaikoina kuulla Kunnaksen loruja taas astetta tiiviimpään tahtiin.


"Kunnas selittää, miten runon atomimiilu säteilee ja rakentaa mielikuvia lapsen aivoissa juuri rytmin ja melodian avulla. Lukijan äänenväri, äänensävy ja rytmitys viestivät lapselle ja tekevät tämän vastaanottavaiseksi, alttiiksi omaksumaan uusia sanoja."

- Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth kuvaa jo nimenä sen kuinka Minna Maijala nostaa esiin Minna Canthin hieman erilaisesta näkökulmasta kuin hänet ollaan aiemmin esitelty (Otava, 2014, kirjastolaina). Minna Canth koetaan usein suomalaisen naisen vankkana keulahahmona tasa-arvon puolesta mutta tämä kirja avaa mitä kaikkea muuta Minna Canth on samaan aikaan ollut.


Kirja kulkee kauniilla tavalla 1800-luvun loppupuolen aikaa, Minna Canthin ja hänen perheensä seurassa, ja saavuttaa lopussa Minna Canthin muiston häpeällisen tämän hetkisen tilan "kuopiolaisen taidekodin" Kanttilan rapistuneilla nurkilla. Tätäkö on suomalaisen naiskirjailijan kohtalo ja arvostus vieä tänäkin päivänä?

Minna syntyi köyhissä oloissa Tampereella. Johnsonin perheen taloudellinen tilanne nousi huomattavasti, kun perhe muutti Kuopioon ja Minnan isä alkoi hoitaa lankakauppaa. Kasvettuaan Minna muutti opiskelujen perässä Jyväskylään ja tapasi siellä aviomiehensä Johan Ferdinand Canthin. Canthin perhe sai seitsemän lasta, joista kuopus syntyi traagisesti vasta Johanin kuoleman jälkeen. Aviomiehen kuoltua Minna palasi Kuopioon, jossa ryhtyi lopulta lanka- ja kangaskaupan jatkajaksi.

Minna Maijala kuvaa Canthin aikakauden ja Kuopion lähes maailman navaksi: "Ajan kulttuuri ja taide ei kukoistanut vain Pariisissa, Berliinissä tai Helsingissä, se eli runsaana ja elinvoimaisena myös Kuopiossa, etenkin kesäisin.". Maijalan kirjassa kuvataan kuinka Minna Canthin luona kävivät lukuisat taiteilijat ja kirjailijat. Kanttilan ikkunaverhot eivät olleet kiinni kuin vaikeimpina "sortokausina" ja usein ohikulkija saattoi katsoa suurista ikkunoista sisään, olisiko Kanttilassa sopivaa juttuseuraa.

Kirjailija- ja taide-elämä kuvautuu Maijalan kirjassa äärettömän taitavalla tarinan kuljetuksella ja kauniilla kielellä hyvin elävästi. Vastakkainasettelu eli tuohon aikaan hyvin, ja muun muassa Minna Canthin köyhäilistötausta väritti häneen suhtautumistaan, vaikkakin Minna oli kasvatettu lähes porvarilliseksi. Maijalan mukaan Minna kuitenkin kapinoi tätä epätasa-arvoa myös varallisuuden suhteen esimerkiksi omalla pukeutumisellaan ja toimimalla kapinallisesti rahvaanomaisemmin kuin tiesi olla hyväksi. Minnan avoin keskusteluote, sanavalmius, ottautuminen ja Minna Canthin näytelmien uusi realistinen tyylisuuntaus oli aikakaudelle niin ikään vierasta. Canth nostatti esiin ja puheeksi näytelmissään ja myös muussa elämisessään, kuten lukuisiin seuroihin osallistumisena, monenlaista epätasa-arvoa Suomessa. Minna oli myös itse kokenut hyvin raskaita aikoja kuopuksensa syntymän jälkeen ja aika ajoin melankolisuus otti hänestä suurempaa valtaa. Kuvaukset mielensairauksista näkyvät hänen teoksissaan. Maijala kuitenkin kyseenalaistaa sen, että Canth kirjojen naisasiat olisivat syntyneet omakohtaisista avioliittokokemuksista. Maijala kuvaa kirjassaan, että Minna on voinut toteuttaa itseään myös avioliiton aikana ja kuvastaa liittoa tasa-arvoisemmin kuin aiemmat historioitsijat ovat Canthin kirjojen perusteella tulkinneet. Tosin koki Minna melkoista pyöritystäkin taidepiireissä muun muassa Juhani Ahon ja Alexander ja Elisaberth Järnefeltien taholta. Näitä juonitteluja olikin ihan mielenkiintoista lukea- että jaksoivatkin jo silloin!

Tämä elämänkertakirja on todella suurenmoinen ja suorastaan ahmin kirjan yhden viikonlopun aikana. Se myös synnytti minussa himon lukea lisää elämänkertakirjallisuutta... Ja sillä tiellä ollaan, en meinaa malttaa edes blogieni ääreen istahtaa. Ja nyt nämä kirjat taas saivat taas minut runojen äärelle, ja onpa yksi Minna Canthin näytelmäkin luvun alla.


"Niin, tuo biografia! Kuinka se minusta on vastenmielinen! Kirjoitin sen siinä suloisessa luulossa, ettei kukaan suomalainen sattuisi näkemään pientä norjalaista lehteä, jonka vuoksi saatoin aivan vapaasti muistella elämäni juoksua."

- Minna Canthin lainaus kirjasta Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

perjantai 27. marraskuuta 2015

Heidi Köngäs: Hertta

Omppu kirjoitti blogissaan Hertasta (Otava, 2015) henkeäsalpaavasti. Silloin päätin, että nyt sitten luetaan Heidi Köngästä, kun en ollut aiemmin kokeillut. Ostin kirjan kirjamessuilta ja myhäilin tyytyväisenä.


Heidi Köngäksen Hertta perustuu Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon hahmoihin, jotka ovat eläneet 1900-luvun alun Suomessa. Kirja lienee siis fiktiivinen kuvaus pariskunnan elämästä. Kirja kulkee kummankin päähenkilön äänen kautta ja kolmantena äänenä kuullaan Riekkiä, Saksan joukkojen jääkärivärväriä. Hertta taas on nimeään myötä punainen. Kirja alkaa siitä, kun Hertta vapautuu vankilasta vuonna 1939. Hertan vapauden tuoma riehakkuus ja elämänjano tarttui minuun lukijana, vaikka makasinkin lukuhetkellä sairaana. Hertta kuvataan itsenäiseksi naiseksi, joka on täynnä poliittista aatetta mutta kun hän tapaa naimissa olevan Leinon, hän uskaltaa myös rakastua ja ottaa valitsemansa. Vahvalla Hertalla on tulinen sielu ja tahto. Leino taasen kuvautuu melkoisen epävarmaksi mieheksi, lähes nysveröksi, joka kuitenkin muiden johdattelemana ja kannattelemana pääsee lopulta jopa ministeriksi asti.

Kirja on todella vahva kuvaus. Köngäksen kieli on tulista ja lihallista kuten Herttakin. Se saa sydämen läpättämään ja elämään hyvin mielenkiintoisen tarinan mukana joka solulla. On äärimmäisen lumoavaa päästä kokemaan tuota hengenpoltetta ja tuon ajan Suomea, monelta näkökantilta. Oikein sieluni silmin näen sodan tuomat pölyiset kadut ja kirja saa minut jopa miettimään, mitä itse ottaisin mukaan jos asuinpaikkaani pommitettaisiin, kaikesta kauhusta puhumattakaan. Ja samalla löysin kirjasta myös jotain reipasta huumoria, joka sai minut hörähtelemään.

Jostakin syystä en ole aiemmin lukenut Heidi Köngästä mutta nyt luen ehdottomasti myös Dora Doran, kunhan sen näppeihini saan. Köngäksen taito kirjoittaa on juovuttavaa! Ihana löytö.


"En osaa eritellä tätä suhdetta mitenkään, se vain riehuu minussa ja pitää hereillä. Milloinkaan aikaisemmin en ole nähnyt pihlajanmarjojen kypsymistä yhtä tarkasti."

-Heidi Köngäs: Hertta

maanantai 23. marraskuuta 2015

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden on minulle ensimmäinen Abulhawan kirja. Minusta on kiinnostavaa ja yleissivistävää lukea aika ajoin maahanmuutto/pakolaistarinoita ja kuvauksia sodasta, sillä tuo asia on valitettavasti aina jossain ajankohtainen. Tässä maailmassa näiden kuvausten lukemista voisi suositella ihan jokaiselle naapurin jampallekin.


Abulhawan kirja kuvaa Palestiinasta pakenevan perheen tarinaa Israelin pommitusten jaloista. Elämä jatkuu osalla perhettä pakolaisleirillä Gazassa. Osa suvusta pakenee Yhdysvaltoihin, josta alkaa kirjan toinen juoni: elämä maahanmuuttajana. Myöskään muutto uuteen maahan ei kuvaudu onnen löytämisenä. Yhdysvalloissa syntyvä Nur menettää isänsä ja jatkaa sympaattisen pappansa hoidossa. Kun pappakin kuolee joutuu Nur äitinsä ja hänen uuden miehensä hoiviin, jossa hän tulee hyväksikäytetyksi. Tilanteen paljastuttua Nur elää sijoituksesta toiseen. Aikuisena Nur palaa sukunsa maille Gazaan ja kohtaa juurensa.

Sininen välissä taivaan ja veden on mielenkiintoinen kertomus. Se ei keskity vain ja ainoastaan sodan ja sen seurauksien kuvaamiseen vaan kertoo myös muita epäonnisia elämänkohtaloita. Suvussa kulkee esimerkiksi mysteeriksi jäävää halvautumisoiretta, josta kehkeytyy varsin koskettava tarina. Lisäksi kirjassa on mystiikkaa, kun osalla perheestä on taito nähdä unia tai jopa aistia kuolleita sukulaisiaan. Kirja on siis hyvin moninainen ja erottautuu siten useista maahanmuutto- ja sotakuvaustarinoista. Abulhawan kieli on mielestäni myös helppolukuista ja sujuvaa, sitä lukee helposti ahmien. Krista Lukutoukun kulttuuriblogissa kirjoitti hyvin kuvatessaan kirjaa perhekeskeiseksi, sillä sitä se onneksi on ja antaa näin toivoa kaikessa kurjuudessaan.

Pidin tästä kirjasta, vaikka ajattelin jo, että onkohan tässä mitään sinänsä uutta. Kirja yllätti minut positiivisesti. Jännästi tässä kirjassa oli samaa aihepiiriä kuin tätä ennen lukemassani Sahlbergin kirjassa, joka oli kuvaus Suomesta Ruotsiin evakkoon lähteneistä lapsista. Kumpikin loistavia kuvauksia elävän elämän kirjosta. Realismia kerrakseen.


"Oli hiljaista. Hiljaista kuin sydämeen kaivetussa kolossa. Hän otti esiin salaisen kirjansa, avasi sinisen nauhan ja tuijotti listaansa. Tuijotti sitä tiukasti. Hänen vatsassaan vääntelehti autius, kunnes esiin putkahti kaksi isoa, tylyä sanaa, ja hän lisäsi ne listaansa. Siinä luki jo "Ei koskaan kantele", "Ei koskaan lavertele", ja heti niiden alle Nur kirjoitti: "Likainen" ja "Tuhma"."

- Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

lauantai 21. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Syksyn ehdottomasti odotetuimpia kirjoja oli minulle Katja Ketun Yöperhonen (WSOY, 2015, kirja saatu kustantajalta), koska pidin Kätilöstä niin paljon. Sittemmin olen lukenut myös Piippuhyllyn, novellikokoelman, joka ei lukiessa saavuttanut yhtä suurta lukunautintoa kuin Kätilö mutta jälkimaku tuosta kirjasta on ollut niin hyvä, että olen ajatellut, että sen voisi jopa ostaa omaan hyllyynkin.


Aloin lukea Yöperhosta ulkoilmassa, vielä syksyn auringon lämmittäessä minua. Kirja imaisi minut matkaansa heti. Kaikki ovat jo lukeneet, kuinka Irga hiihtää Ryssiin pakoon alkukirjasta, tuo kohtaus on niin voimakas. Koko kirja on niin voimakas kielineen, kuvauksineen, kohtauksineen. Luin puolet kirjasta ahmimalla, janoamalla, Ketun sanaa ryystämällä. Täydellistä.

Sitten elämä yllätti, kuten tapana on. Lukemisen halu lähti, en pystynyt lukemaan mitään tärkeämpää, vakavaa, jotain johon joutui keskittymään paljon. Lukemisen energia meni muihin ajatuksiin. Niinpä kirja jäi pitkäksi aikaa yöpöydälleni, monien muiden kirjojen joukkoon. Ja kun uusia kirjoja tuli, Yöperhonen istui sitkeästi pöydällä ja odotti ilkikurisesti vuoroaan. Sen säpäkkä katse ja kärkäs kieli pelotti minua ja kirjaan tarttuminen kasvoi suureksi kuin vuori.

Verna on kirjan toinen päähenkilö, joka lähtee selvittämään kuolleen isänsä kohtaloa Venäjälle ja tapaa syrjäseuduilla mielenkiintoisen vanhan naisen sekä sekalaisen joukon venäläisiä miehiä. Irgan ja Vernan tarinat vuorottelevat ja toki myös yhtyvät toisiinsa. Ketun tarinan kuljetus on kuin hiihtäisi pakkasessa pakoon, kohtaloaan tietämättä. Se todellakin pistää ihon verille ja hengityksen syvenemään, eikä päästä helpolla. Ketun sanoja on niin mukava maistella ja ihmetellä, niissä on niin valtava elämänvirta.

Kahlaan kirjan loppuun välin sukkelammin, välin verkkaisemmin. Kirjan loppu ei ollut oikein mieleiseni, siinä mentiin vähän liiallisuuksiin, filmattiin jo valmiiksi. Katja Kettu on ehdottomasti kotimaisen kirjailijakaartin ykkösnimiä ja seuraamisen väärti. Myös kirjamessuilla vahvaa, sanavalmista naista oli ilo kuunnella. Luen nyt elämänkertaa Minna Canthista ja en voi olla ajattelematta, millaisia jälkipolvien kuvaukset lienevät nykykirjailijoiden elämänvaiheista, vai vieläkö sellaisia kirjoitetaan, kun dokumentointi, ja maailma, on niin erilaista kuin ennen.


"PORO ER!Hyvät huomenet!
Siskoni, sinun lintumainen äänesi kutsui minut helvetinliejuisista, käärmepäisistä painajaisistani.
En pitkään aikaan tajunnut, missä olen. Auringonlongat lotkuttelevat paarmantahraisista, pienistä ikkunoista reikäiselle harsolle, johon minut on kääritty kuin hämähäkin verkkoon."

- Katja Kettu: Yöperhonen

torstai 19. marraskuuta 2015

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Asko Sahlbergin Herodes on ollut kauan "pitäisi lukea" -lukulistallani mutta pituutensa vuoksi olen onnistunut karttelemaan sitä. Ostin kuitenkin kirjamessuilta Asko Sahlbergin Irinan kuolemat (2015, Like, 156 sivua), koska kirjankansista tuli vain hyvä tunne... 


Irinan kuolemat kertovat Irinasta, joka lähetetään Ruotsiin evakkolapseksi vuonna 1944. Ruotsissa kolmen hengen perhe ottaa Irinan ristiriitaisella vastaanotolla vastaan. Hieman pikkuvanha Irina yrittää olla kiltti ja kuuliainen evakkolapsi, aivan kuten vanhemmat lähdönhetkellä opettivat. Uuden perheen sisäiset vaikeudet kuitenkin paljastuvat, kun Äiti-Saskian ja Isä-Augustin oma tytär Hedvig alkaa oireilla todella rajusti. Ympäröivä ruotsalainen maalaiskylä kuvataan kirjassa sangen sisänpäin kääntyneeksi ja lähes sairaaksi yhteisöksi, jossa elää omat lait, eikä lastensuojelua tunneta. Kirjassa sivutaan myös toisen evakkolapsen, Taunon, traagista tarinaa.

Vaikka tarina on (minut yllättäen) lähes psykologista trilleriä, on Asko Sahlbergin kieli todella vakuuttavaa ja kaunista. Tarina tulee iholle. Kirjan lähes psykoottiset kuvaukset ovat todella voimakkaita ja upeita: "Ei pelkoa ihmisten silmistä nähnyt. Sen näki heidän suistaan. Ihmisten suut olivat synkkiä reikiä, jotka oli kaivettu kalpeitten patsaitten takaraivoon." .

Kirjassa kuvataan Irinan elämänkaari ja itse asiassa kirjan nimi on minusta aivan loistava. Kirja alkaa Irinan ollessa jo aikuinen, keskikohta on upeaa lapsuuskuvausta ja lopussa Irina on jo vanha. Olen alkanut selvästikin suosia kronologisen järjestyksen kerrontaa mutta Sahlbergin kirjassa tarinan koonti on tehty taidolla ja eheästi. Koko kirja on oikeastaan ehkä lukuvuoteni parhaimpia kotimaisia uutuuksia, joita olen lukenut. Ja suoranainen huuto lasten oikeuksien puolesta. 
Ja olipa hienoa löytää taas uusi kotimainen kirjailija, jonka tuotantoa voin alkaa kahlaamaan suurella mielenkiinnolla ja melko varmalla tyytyväisyystakuulla.


"Mies kohotti uhkaavasti keppiään. Irina painautui ovea vasten. Hänen sydämensä oli ennättänyt vääntelehtimään kurkkuun. Miehen suupielet vääntyivät ylöspäin ja ylähuuli paljasti hampaat, jotka hän oli juuri varastanut hevoseltaan. Hän väänsi hartiaansa taaksepäin lyödäkseen Irinaa sauvallaan. Irina puristi silmänsä kiinni. Hänen sydämensä puristui suuhun."

- Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

maanantai 16. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Minullahan on semmoinen erikoinen suhde Murakamin kanssa, että fanitan niin hulluna ja sitten välillä vähän ihmettelen. Mutta en miettinyt montaakaan sekuntia haluanko lukea uusimman Murakamin suomennoksen Maailmanloppu ja ihmemaa, jossa on yksisarvisia (Tammi, 2015, suomennos Raisa Porrasmaa, ap 1985, kirja saatu kustantajalta). Mutta vähän emmin kun huomasin, että sivuja on 546.


Okei, on siis Maailmanloppu ja ihmemaa. Ne ovat kirjan kaksi näyttämöä ja kirja lähtee kiinnostavasti Yoko Ochidan piirtämällä kartalla, jossa maailmanloppu on havainnollistettu tiilimuurien sisällä olevaksi paikaksi, jonka keskiössä on muun muassa kirjasto.

Ensimmäisessä kappaleessa kirjan päähenkilö, yksin asusteleva mies, joka nauttii juomista, musiikista ja kirjallisuudesta ja työskentelee hieman nörtiltä kuulostavana Laskijana, astuu hissiin, josta ei ota selvää liikkuuko se ylös vai alas, vai pysyykö paikoillaan. Ihmemaan dystopiassa teknologiaa yhdistetään ihmismieleen, josta saadaan aineksia lähes rikosdraaman tyyliseen juonipohjaan.

Maailmanlopussa elämä on rajatumpaa. Päähenkilömies erotetaan varjostaan ja ohjataan silmämunat halkaisten lukemaan unia pääkalloista. Kullakin maailmanlopun henkilöllä on oma tietty paikkansa ja elämänkulku verkkaanlainen, seesteinen ja näin turvalliseksi selitetty. Pihalla kulkevat yksisarviset, jotka talven tultua alkavat kuolla, yksi toisensa jälkeen. Aivan kuten joka talvi.

Murakamin kirjoitustyylihän on loistava ja lukijaansa arvostava. Se on jatkuvassa liikkeessä ja tyylikkyys seuraa silti mukana. Koskaan et tiedä mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Rakastuin kirjan alussa kummankin maailman tunnelmaan, kuvailuihin, päähenkilöihin ja kaiken kummallisuuteen. Murakamin huumori kolahtaa minuun lähes räjähtävästi. Kuitenkin tarinan muututtua hiukan enemmän fantasiamaiseksi, muistuttaen jopa tietokonepelejä, kyllästyin pikkiriikkisen mutta jaksoin jatkaa, inhottavista verijuotikkaista huolimatta. Ja kirjahan kantaa loppuun saakka, tyylikkäästi, jopa surun kivun, ikävän jättäen.

Niinpä taas jatkan fanittamistani, ja ihmettelyä. Kirja on jälleen kerran kaikkea täydellistä ja samalla vähän liikaakin ja sitten taas hypetyksensä ansaitsevaa. Kaikille Murakamin fanittajille kirja on ehdoton mutta samalla dystopia/fantasialukijoiden kannattaisi kokeilla tätä kirjaa, varsinkin jos Murakami ei ole aiemmin tullut tutuksi. Fantasialukijoille tämän luulisi olevan klassikkokamaa. Kirja luo sellaisen maailman, jossa tietoisuus ja ihmismielen moninaisuus laitetaan tarkasteluun ja se tehdään ainutkertaisella tyylillä.


"Kukaan ei voi vahingoittaa muuria. Noustakaan sille ei voi, koska tämä muuri on täydellinen. Paina se mieleesi. Kukaan ei pääse täältä ulos. Siksi täällä ei ajatella turhia."

- Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahirista on jo tullut itselleni luottokirjailija, eli jos haluan varmasti hyvää luettavaa, voin napata hänen kirjansa käsiini. Kuitenkin Tulvaniittyä (Tammi, 2014, suom. Sari Karhulahti, oma ostos) aloitellessani ehdin jo hetken miettiä, että voi ei, onko tämä kuitenkin jo saman idean pyöritystä.


Tulvaniityssä kaksi veljestä kasvaa 1900 -luvun puolivälin Intiassa ja ovat aluksi hyvin tiivis parivaljakko. Veljesten kasvaessa Udayan liittyy kommunistiseen puolueen, jonka aate ei ole opiskeluun keskittyvän Subhashille niin tärkeä. Subhash muuttaa opintojen perässä Yhdysvaltoihin. Tässä kohtaa kirjan tarina Intiasta muuttaneista siirtolaisista muistuttaa minua Kaima -kirjasta, josta pidin varsin paljon. Tulvaniityssä kuitenkin ollaan kuitenkin enemmän Intian maaperällä kuin Kaimassa. Juonessakin on erilainen kosketuksensa, kun Subhash päättää naida tapetun veljensä ja vanhempiensa hyljeksimän vaimon Gaurin, joka odottaa lasta. Kirjasta sutiutuu Subhashin isätarina, kuinka hän kasvattaa kaikella rakkaudella ja innolla Bela-tytön, vaikka se onkin biologisesti hänen veljensä lapsi. Gaurin tulo vanhemmaksi tai miehensä veljen vaimoksi taas on varsin karikkoinen ja opiskelu ja kirjat vievät hänet muihin aatoksiin.

Näin isänpäivänä tätä kirjoitellessani, en voi olla ajattelematta kuinka hieno kuvaus tämä on isyydestä, joka ei katso biologisuutta, ei uskontoa, ei kulttuuria, ei taustoja, vaan pelkkää syvää tuntoa siitä, että kokee itsensä isäksi ja rakastaa lastaan. Ja samalla kertomus siitä, että kaikille vanhemmuus ei ole elämässä merkityksellistä. Kirjan kulttuurillinen anti on jälleen kerran kiehtovaa. Yhtä lailla kuin Adichie kertoo meille laadulla siirtolaisuudesta afrikan maanosasta ja Nigeriasta, samoin Lahiri kertoo tästä samasta asettumisesta Intiasta. Ja kylläpä näitä siirtolaistarinoita soisi nykyajan ihmisen lukevan. Mitä kaikkea se on ja mitä se ei ole. Mutta ehkä tässä kävi minulle kuten Adichien kanssa, että ensimmäinen Lahiri oli neitseellisyydessään merkityksellisempi kuin toinen. Ensikokemus oli puhdas ja jotain täysin uutta, kun toisen kohdalla jo tiesi mitä hyvyyttä saa ottaa vastaan.


"Niin sitä käy silloin kun tulee isäksi tai äidiksi, Holly sanoi. Aika pysähtyy, kun jälkeläiset ovat vaarassa. Millään muulla ei ole enää merkitystä."

-Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

lauantai 31. lokakuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kävin viime viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli mtkakirjavalintani. Siis ja kaikki lukuharrastajat tietävät, että tuo valinta ei tehdä hetken mielijohteesta, vaan sitä pohditaan ja punnitaan, sillä matkalukukirja toki on hyvin tärkeässä asemassa myös koko matkan tunnelman luomisen näkökulmasta. Joten oletukseni tälle kirjalle olivat suurehkot. Ja hetki kirjan avaamiselle junamatkalla oli kuin symboli omalle matkalleni kirjallisuuden parissa.


Minä en ole lukenut Teemestarin kirjaa vieläkään, vaikka minut on vakuutettu kirjan voimallisuudesta. Kirja kävi jo kerran kirjastosta kotonani mutta jouduin palauttamaan sen jonkun muun lukijan varauksen vuoksi. Aloitin kirjaa noin sivun verran ja jäljelle jäi hieman epäilevä mielenkiinto. Kudottujen kujien kaupunki kuulosti katalogissa mielekkäältä mutta en tajunnut ollenkaan, että kyseessä on fantasiakirja. Luen todella vähän fantasiaa ja kun mietin mistä tämä johtuu niin veikkaan, että taustalla on se, että mieluummin täytän fantasiakiintiöni elokuvien kautta. Toinen Emmi Itärannan uudesta kirjasta mieleeni tuleva asia on katastrofiseikkailut, joita niitäkin nautin lähinnä elokuvien muodossa.

Itärannan kirja sijoittuu kauniisti kuvaillulle saarelle, jossa asustaa ihmisiä erillään muusta maailmasta, tiukassa Neuvoston valvonnassa. Kirjan päähenkilönä on kutoja Eliana, joka löytää eräänä päivänä naisen verilammikosta. Saarelle leviää kummallinen tauti, jonka myötä päähenkilöt alkavat selvittää kielletyn unennäkemisen taustoja. Rakkauttakin on mukana.

Hmm, valitetttavasti lukukokemukseni jäi kirjasta varsin ohueksi. Kirjaa myötäillen: kuin uhueksi ja väljäksi kudottu seinäkangas. Minua harmitti kovasti, etten päässyt kuulemaan kirjailijaa kirjamessuilla, koska se olisi voinut tuoda kirjan lukemiseen erilaista mielenkiintoa ja motivaatiota. En oikein päässyt kirjan imuun missään kohdassa ja lukeminen muuttui loppua kohti tarpovaksi. Tunnustan lukaisseeni kirjan loppuun ja jos kirja olisi ollut kirjastolaina, olisin keskeyttänyt sen puoli välin kohdalla mutta nyt koetin lukaista loppuun saakka, sillä sain kirjan kustantajalta. Ehkä näihin kustantajilta saatuihin kirjoihin tuleekin välillä ihmeellisiä ennakkopaineita (siis itseltäni) ja usein toivon, että pitäisin niistä, olenhan kirjan itse valinnutkin. Mutta ei se vain näin mene. Luulen, että olen katsonut niin monia katastrofi/dystopia/fantasiaelokuvia, että vaatimukseni sellaiselle on jo hyvin korkealla ja tarvitsen montaa tasoa, jotta kiinnostukseni pysyy tässä genressä yllä. Voisin veikata, että Kudottujen kujien kaupunki toimisi kuitenkin loistavasti nuortenkirjana, ehkä nuorten aikuistenkin, ja toki genrefanien keskuudessa. Minä vain oli auttamatta kirjan kohderyhmästä ulkona ja se tuntui vähän surulliseltakin. En kai vain kadota taitoani heittäytyä mielikuvituksen maailmaan?


"Saaren keskellä seisoo Torni, sileä ja sokea. Kiviaurinko hehkuu sen huipulla harmaata valoa, levittää teräviä sädesormiaan. Ikkunoissa välkkyvät tulet kuin kalan suomut. Kaikkialla ympärillä on merta, eikä ilma kannattele minua kauempaa. Suuntaan Tornia kohti."

- Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Luin Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkyset viime jouluna ja kytö kirjailijaa kohtaan heräsi, vaikka lukukokemukseni takkusikin tuolloin hieman. Ihmeellisten asioiden museo (Gummerus, 2015, suomennos Raimo Salminen) kiinnosti minua aiheeltaan ja pyysin sen kustantajalta blogilukuun. Sain aloittaa kirjan taas takkatulen ääressä, loman tunnelmasta luonnon helmassa nauttien. Aaah...


On vuosi 1911 ja tapahtumapaikkana New York. Kirjan kansi johdattelee mukavasti tunnelmaan. Kirja kulkee kahden päähenkilön kautta: Coralien ja Eddien. Coralie asustaa entisen taikuri-isänsä kanssa talossa, joka on myös samalla erilaisten asioiden museo, tai näyttelytila. Coralien kasvaessa hänelle käy selväksi, että museossa on esillä erilaisia luonnon kummallisuuksia niin säilötyissä purkeissa kuin elävänäkin. Erilaisia ihmisiä esitellään kuin satuolentoja, kuten Susimiestä, joka on karvainen kuin eläin. Myös Coraliella on erilaisuutensa, yhteen kasvaneet sormet. Kylmäkiskoinen isä treenaa "kalatytöstään" loistavan uimarin, jonka taidoille on käyttönsä yhä tiheämmin kiihtyvässä showbisneksessä, jossa isä kynsin ja hampain roikkuu. Taustalla nousee Dreamlandin tuhansin valoin varustettu huvipuisto, museon pahin kilpailija, eikä todellisuus enää riitä.

Eddie on paennut isänsä kanssa uuteen maahan. Työolojen heikettyä hän näkee isänsä tekevän jotain, joka romuttaa hänen käsityksensä isäänsä kohtaan ja Eddie vetäytyy isänsä luota pikkuhiljaa muihin bisneksiin ja ulos perheensä uskosta, äärijuutalaisuudesta. Eddiestä tulee lähes laitakansalainen, vanhemmiten valokuvaaja, joka etsii paikkaansa viskin voimalla mutta samalla joutuu todistamaan linssinsä lävitse tapahtumia, joita ei voi jättää enää jälkeensä. Ehkä valokuva todella vie osan sielusta.

Vuonna 1911 New Yorkissa on tapahtunut kaksi iso tulipaloa. Kirja perustuu siis oikealle historialliselle taustalle ja ajankuvaus on lumoavaa. Luin kirjaa monenlaisista syistä suurella mielenkiinnolla: New York, historia ja ihmismaailman kummallisuus. Ja miten täydellinen lukukokemukseni olikaan! Tarina on niin mielenkiintoinen, imuvoimainen, yllätyksellinen ja koko ajan etenevä, etten kokenut hetkeäkään tylsistymistä (mikä on harvinaista). Kirjan henkilöt ovat todella mielenkiintoisia ja monipuolisia. Tapahtumien sekä ympäristön kuvaus on hyvin elävää ja aistikasta. Kuvaukset tulipalosta saivat minut oikeasti irvistämään kauhusta, kuten minua liikuttivat myös monet muut kohtaukset. Ja yhtä aikaa tarinan rytmi, jokin niin kaunis soljunta, vipatti lukumieltäni hellällä tavalla, että suorastaan hivelin kirjan tarinan itseeni. Kirja tarjoaa niin monitasoisen lukukokemuksen, että sitä on vaikea kuvailla yltymättä ruudinhajuisiin ilotulituksiin.

Lukukokemukseni oli ehdottomasti syksyni tähän astisista paras. Kirjan kokonaisuus on parasta mutta samalla saatoin pysähtyä ihailemaan yksityiskohtia, kuten sanaston monipuolisuutta. Tästä lienee aihetta myös suomentajan kukituksiin. Tulen ehdottomasti lukemaan lisää Alice Hoffmania, huhhuh, hyvänen aika!


"Vapaus oli arvokas asia, silloinkin kun sitä kesti vain muutaman tunnin. Mahdollisuudesta muuttua huolettomaksi aaveeksi täytyi olla kiitollinen. Täällä ei kukaan voisi komennella häntä. Hän voisi aivan hyvin olla vedestä noussut nymfi, joka oli kavunnut uudelle, lempeälle maaperälle. Maailma näytti loistavan kirkkaana: aivan kuin hänen edessään olisi avautunut ovi ja sen toisella puolen olisi leijunut hohtavaa usvaa. Hän kuvitteli että siellä oli hänen tulevaisuutensa, odottamaton elämä jonka hän ehkä saisi elääkseen, ellei ikinä palaisi kotiin. Varjot heittäytyivät valeakasioiden lomitse. Yön tummat värit kietoivat maiseman siniseen utuun. Coralie riisui naamion, jota piti näyttääkseen joltakin muulta kuin ihmiseltä ja joka oli valmistunut saman käsityöläisen pajassa kuin Ihmeellisten asioiden museon kilvet."

- Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

torstai 15. lokakuuta 2015

Katri Tapola: Härkätaistelu

No niin, useampi teistä tietää, että olen aloittanut kirjabloggaukseni alkujaan lastenkirjabloggaajana. Katri Tapola on lastenkirjapuolella minulle äärimmäisen arvostettu kirjailija. Sellainen jota voi vain katsella ylöspäin ja huokaista. Kun näin katalogista Katri Tapolan äärimmäisen kauniin (kansi Elina Warsta) aikuiskirjan Härkätaistelu (Teos, 2015) oli ensimmäinen ajatukseni, että tahtoo lukea mutta hyvin pikainen seuraava ajatus, että mutta miten kamalaa on jos inhoan sitä kirjaa? En voisi ainakaan kirjoittaa siitä yhtään mitään. No sitten se tuli kirjastossa vastaan, ja heheheh, otin härkää sarvista...


Härkätaistelu on mystinen kirja. Se lähtee sellaisella temmolla että oksat pois. Kirja tamppaa kuin singeri, sytkyttää teholla ja luulen, että se on vain alkusoittoa, kohta on pakko hengittää ja tasata oloa, muuten tulee sydänkohtaus ja äkkikuolema. Mutta eikun Tapola sytkyttää lisää sellaista vauhtia, että havuja...! Tarina on pullollaan sanontoja, muunnelmia, kielellistä leikittelyä- hengästymiseen saakka. Tarina kulkee lähes maanisesti ja hyvin nopeasti mietin tarvitaanko kirjaan Keroputaan ryhmä ymmärtämään ajatuksia, puheita, dialogeja ja tapahtumia.

Kirjan juoni on EHKÄ sellainen, itse asiassa aika tavallinenkin, että tavallinen suomalainen kaupassa käyvä nainen, Taina Tori, miettii eroa miehestään. Rinnalla kulkee teini-iän kynnyksellä oleva, Tex Willer, mielikuvitusrikas poika, josta ei ota selvää onko hän lintu vai kala. Jotakin hipaisua hänessä on kuitenkin Tapolan lastenkirjojen henkilöihin, jotka saavat minut aina hihkumaan ilosta. Mutta tässä pojassa on sävy surua. Ja ei kai ihmekään, kun äiti, ja sohvalla röhöävä "bisnesmän" laukkaa ajatuksissaan kuin täysiään rynkkäävä pesukone, josta ei ole varma räjähtääkö se vai alkaako kuitenkin linkous jo olla loppumetreillä. Ja eipä ihme että ilmassa on surua, kipua ja ketutusta sillä mitään ei tunnuta saavan puheen, saati teon tasolle, vaan ajatukset vain vellovat.

Minuakin alkaa velloa. Jos en naurahda välillä. En tiedä tuleeko tästä kirjasta mitään ja tajuanko mistään mitään. Inhoanko vai jääkö leukaperäni lopulliseen jumitilaan. Joku härkäkin on tulossa pihamaalle, mitä se sitten on? Mitä se symboloi?

Mutta kirjan lopussa tulee tyyni, en kerro mistä ja miksi mutta tyyni tulee. En olisi koskaan uskonut. Odotin muuta.

Katri Tapola on todellakin poikkeuksellinen suomalainen kirjailija. Vie kaikki olemassa olevat sanat ja jättää aivokapasiteettini energiansäästöohjelmalle.


"Kirpakka akka hän oli ja narttu hänestä kuoriutui, hän tiesi sen kyllä, vaikkei pitänyt eikä ikinä olisi arvannut. Ei hän ollut, ennen. Hän oli aatteita täynnä ja anorakkityttö. Ketä kiinnostaa millaista on kun kaikki vielä merkitsee, anorakin kulumat, lumen ja pakkasen jäykistämät lapaset ja mononnauhat. Tuuli, joka heilauttaa lumen hiihtäjän päälle. Semmoinen hän oli. Tuijotti tulehen kauan, oli ihminen, jota kutsutaan kivaksi. Mukava ihminen. Arvot kohdallaan. Jotkut naiset vaan varttuu niin, menee väärään suuntaan, niist kuoriutuu queen bitch. Kun kuitenkaan ei mitään ole luvassa."

- Katri Tapola: Härkätaistelu

perjantai 2. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma

Jos joku kirja on hyvin markkinoitu niin se on Sofi Oksasen uusin: Norma (Like, 2015). Ja täysin oikeutetusti, onhan kyseessä hyvin mielenkiintoinen tapahtuma. Minäkin katselin kirjan julkistamistilaisuutta, tai sanoisinko esitystä, jossa Pekka Haavisto haastatteli Sofi Oksasta ja se oli oikein mielenkiintoista. Siispä hyppäsinkin pikkiriikkisen ilmaan, kun Likeltä oli tullut postilappunen. Hain kirjan postista mahdollisemman pian, jotta sain sen uunituoreena viikonlopun lukuun! Ja ah, kirjahan on todella kaunis ja ihanan tuntuinen kädessä... Tälle lukukokemukselle oli hyvä lähteä!


Norma on reilu kolmekymppinen nainen, joka elää omaa itsenäistä elämäänsä ja omaa salaisuuden, jonka vain hänen äitinsä Anita tietää. Lomamatkalta palattuaan Anita jättää kengät ja käsilaukun penkin alle ja juoksee metron alle. Normalle äidin itsemurha tulee täytenä yllätyksenä ja hän joutuu selvittämään millainen hänen äitinsä oikeastaan oli ja mitä kaikkea hänen elämäänsä kuului. Tämä vie hänet sukunsa tarinan äärelle.

Norma on päivitetty Tähkäpään satu. Norman hiukset kasvavat vauhdilla ja ne tuntevat elämää. Norma on herkkä nainen, joka taistelee selviytymisestään yksin, ja on jo tyytynyt ajatukseen yksinäisestä elämästään. Mutta miten kuormittavaa elämä on jos jo hajun kautta voi aistia ihmisestä kaiken, jopa kuoleman? Jos kirjan pääteemoja ovatkin hiusteollisuus, kauneusihanteet ja kohdunvuokraus (ja ihmisoikeudet ja naiseus), nin samalla kirjassa kerrotaan mielen järkkymisestä. Tällä kertaa Helsingin katujen rinnalla kuljetaan myös Kuopion torilla- ja Niuvanniemessä.

Sofi Oksasen uusin oli mukavaa luettavaa. Siinä on ajankohtaista asiaa ja samalla sävähdys historiaa. Oksasen kirjoitusta on minun helppo lukea ja se on monin tavoin täyteläistä. Kirja on mielestäni lähempänä Oksasen Baby Janea kuin esimerkiksi Puhdistusta, ja tämä tuntuu mukavalta. Minulla on pitkään ollut Oksasen Kun kyyhkyset katosivat lukemattomana kirjahyllyssäni, koska pidin Puhdistuksesta hyvin paljon. En kuitenkaan ole saanut luettua sitä, mitä ilmeisemmin suurten odotusteni vuoksi. Mutta nyt voisin kirjaan tarttua.

Normassa on siis mukana jännitystä ja sitä voisi kuvailla jopa rikosromaaniksi. Samalla kirjassa on satumaisuutta, maagisuutta, hyvän maun rajoissa. Kirjan loppu on minusta hyvä ja sinänsä aika yllättäväkin. Vielä ikään kuin viimeinen potku lukijaa kohtaan, että ei pidä olettaa mitään...
Norma on loistava osoitus siitä, miten monitasoinen ja rohkea kirjailija Sofi Oksanen on.


"Miehen hiukset oli kammattu taaks, lahdelmat olivat vetäytyneet ikäisekseen vähän, ihosta ei voinut sanoa samaa. Rypyt olivat kovien auringonsäteiden uurtamia, silmäpusseja painoi niihin pitkään ja hartaasti kaadettu viina eikä rusketus peittänyt katkenneita verisuonia. Edellisillan olut haisi hiestyneillä ohimoilla. Myös miehen puku oli eilisen jäljiltä, polvet pussittivat, koko olemus lökötti ja istui huonosti havupuiden rauhaan, vaikka puheenparsi oli kohtelias, puvun väri asiaan kuuluvasti musta ja kangas näytti kalliilta."

- Sofi Oksanen: Norma