Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2013. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2013. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus, 2013) kertoo lestadiolaisperheen arkielämästä ja lestadiolaisuudesta nykypäivänä, vanhemmuudesta ja mielen järkkymisestä. Tätä kirjaa on kehuttu paljon blogeissa ja kirja on saanut myös muuta julkisuutta. Koska elän itse pikkulapsielämää, kiinnosti Rauhalan lapsiarjen kuvaus minua. Lisäksi minusta on mielenkiintoista lukea erilaisista uskonnoista myös kuvitelman kautta kerrottuna.


Taivaslaulu kertoo siis Viljan ja Aleksin perheestä, jolla on neljä lasta pienellä ikäerolla. Lapsia on siunaantunut hyvin herkästi ja lopulta perhe huomaa odottavansa kaksosia. Kirjassa kuvataan lapsiarkea Viljan uskonnollisten ja hartaiden ajatusten kautta, mutta samalla mukana kulkee perheen väsymys ja aikuisten tunnontuskat muun muassa siitä, ettei jokaiselle lapselle tunnu riittävän tarpeeksi aikaa, saati itselleen tai parisuhteelle. Minusta uskonnollisuutta on kuvattu kirjassa kauniisti ja hyvällä maulla. Kirjassa kulkevat mukana anonyymin kriittisemmät blogikirjoitukset, joissa pohditaan lestadiolaisuutta nykyajan maailmassa, tämän hetkisten tietojen valossa. Nämä blogikirjoitukset mielestäni täydensivät arkikuvaukset yhteiskunnallisempaan ja uskoyhteisöllisempään tasoon tarkemmin ja ovat hyvä seikka. Toisin kuin kirjan alussa ja lopussa olevat tunnelmalliset pätkät jäivät minulle epämääräisiksi.

Itselleni kirjassa on ikään kuin uskoon tai muuhun liittymättömänä myös erillinen tarina vanhemmuuden haasteista ja miten perheet yksin jäätyään voivat olla voimavarojensa äärirajoilla. Kirjan päähenkilö Vilja lopulta sairastuu ja joutuu pakkohoitoon psykiatriselle osastolle. Tästä juonenkäänteestä mieleeni tuli Eve Hietamiehen Yösyöttö, joka alkaa niin, että synnyttänyt äiti sairastuu ja pakenee todellisuutta jättämällä vauvan ja isän kahdestaan. Myös Rauhalan kirjassa Vilja miettii pakenemista yhtenä ratkaisuna.

Kirja on minusta koskettava ja hyvä. Kirjassa on paljon kauniita lainauksia ja myös sellaista runollista otetta. Minulle kieli ei kuitenkaan ole kovin voimallinen, kuten olin olettanut, vaan enemmän tarinan mielenkiintoisuus kannatteli nopeasti edennyttä lukemistani loppuun saakka. Mietin Viljaa ja Aleksia ja pohdin sitä, kuinka aikuinen ihminen tarvitsee perheensä rinnalle usein myös jotain omaa. Ja jos kaikki oma, minuus, ja tässä tapauksessa luovuus, kukistetaan arjen pyykkivuorien alla, voi lopputulos olla surullinen. Voi jos Vilja olisi saanut ateljeensa heti taloonsa muutettuaan ja vetäytynyt sinne välillä itsekseen toteuttamaan taitavaa itseään. Millainen tämä tarina olisi silloin ollut? (3/5).


"Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä."

- Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

maanantai 23. joulukuuta 2013

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Jatkoin viime viikolla hurahtamistani Hanna Hauruun. Ensimmäisiä novelleja lukiessani luulin jo löytäneeni Haurun kirjan, josta en niin välittäisi. Mutta miten väärässä olinkaan. Liian pienet sandaalit (Like, 2010, kirjastolaina) kertoo tarinoita suomalaisista naisista.


Ja vaikka "tarinoita suomalaisista naisista" voisi kuulostaa laimealta ja yhtä tylsältä kuin maastohiihtokisa televisiolähetyksenä (pahoittelen), niin Hanna Hauru tekee sen toisin. Novelleissa kuvataan naisia, jotka ovat karvaisia, rinnattomia, syövän latistamia, hieltä haisevia, kauniita, yksinkertaisia ja lihavia. Jokaisessa tarinassa ikään kuin käsitellään jotain aihepiiriä, joka voi olla kantajalleen henkilökohtaisesti kipeä. Tarinoissa on muihin lukemiini Haurun kirjoihin verrattuna huomattavasti enemmän huumoria, vaikka yhtä aikaa kuvaukset ovat tarkkakatseisen kipeitä ja koskettavia. Hanna Hauru taitaa kummankin mielestäni aidosti ja luonnollisella tavalla. Vaikka novelleissa ei välillä kirosanojakaan kaihdeta, kaikki tuo rääviyskin tehdään silti minulle hyvän maun rajoissa, menemättä sille yleiselle hassunhauskojen kirjojen maastolle, jossa kirjoitus muuttuu ennalta-arvattavaksi ja ärsyttäväksi. Liian pienet sandaalit sai minut ajattelemaan naiseutta ja itseäni naisena, myös poikkeavuuksiani perinteisistä kauneusihanteista. Haurun tapa kirjoittaa arkisista hetkistä, kuten saunakuvaukset, ovat myös avanneet itselläni erilaisia muistikuvia ja jopa tuoksuja. Nämä ovat minulle antavia ja ihania kokemuksia. Hauru ikään kuin avaa muistinilokeroita ja laittaa ajatuksiani kulkemaan varsin arkitasolla mutta tietyllä tapaa myös sukupolvien välisissä aatteissa. (4/5)

Näkisin hyvin mielellään nämä novellit teatterissa, onkohan Haurua saatu koskaan teatterilavoille? Kyllä olisi aika. Saattaisin minäkin, suomalaiseen teatteriin varsin tympiintynyt ihminen, lähteä ihan varta vasten katsomaan.

Ja nyt tulee haaste: lukekaa Haurua. Väitän, että Hanna Hauru on yksi aikamme tärkeimpiä kotimaisia kirjailijoita ja suomalaisuuden kuvaajia. On taito kirjoittaa lyhyesti jotain näin arkista ja yhtä aikaa valtavan tärkeää. Ja miten kauniilla kielellä! Osoitan haasteen varsinkin Kirjakolle ruispeltoon.


"Siinä ku saunatuvassa kuivasin ittiäni ni mulla alko tosissaan korpeemaan tämä tämmöinen naisen elämä. "Perkele!" aattelin ja äkkiä laitoin pyyhkeestä turpaanin päähän."

- Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Luin kesällä Mülleria ensimmäistä kertaa ja viime viikolla luin kirjan Tänään en halunnut tavata itseäni (2010, Tammi, suom. Tarja Roinila,kirjastolaina). Tunnen houkutusta kirjoittaa ensin asian vierestä.


Minä harvoin pidän siitä, että kirjojen kannessa on kirjailijan kuva. Syksyllä kirjailija Hotakainen sanoi kirjamessuilla, että hänen mielestään kirjailijan kuva on riski kirjalle. Sillä se voi asettaa ennakkoluuloja. Näin on ainakin minulla käynyt monen kotimaisen kirjailijan kohdalla, en mahda sille mitään. Mutta toisaalta joskus kuva voi olla niin hyvä, että siihen pysähtyy. Herta Müllerin kuva hänen kirjoissaan on juuri sellainen. Katse on niin syvälle pureva ja "tosissaan", että sitä on vaan pakko katsoa ja pitkään.

Ja tämä kuvaa myös Müllerin huipputaituruutta ja älykkyyttä kirjailijana. Kahden teoksen perusteella voisin summata, että hänen teksteissään on jotain sellaista intensiteettiä, ettei kirja lukemalla tule kokonaan selväksi. Luultavasti toisella ja kolmannella lukukerralla voisin ymmärtää tarinaa taas kokonaisempana ja tarkkakatseisemmin. Kirjassa Tänään en halunnut tavata itseäni kerrotaan naisesta, joka työskentelee vaatetehtaassa kommunistissa Romaniassa. Hän joutuu aika ajoin käymään kuulusteluissa, joita pitää kuolaisia, vääristyneitä käsisuudelmia antava Albu. Kirja kulkee usealla aikajanalla ikään kuin naisen raitiomatkan ajatuksia mukaillen. Kirja kertoo naisen elämästä ja ihmissuhteista. Lauseet ovat täynnä voimaa ja tarina on arkisen raadollinen. Silti tarinassa oli jotain erikoista, ehkä toteavan napakoiden kuvaustensa vuoksi, joka sai ajatukseni välillä harhailemaan. Tämä kirja kuuluu luokkaan, jota on vaikea kuvata sitä lukemattomalle. Kirja jättää minulle tunnelmia, jotka ovat sateenharmaita, mutta jollakin tavalla samaan aikaan harmauden keskellä tanssitaan ja jaksetaan toivoa auringon pilkahduksia piknikreissuille. (4/5)

Kirjaa ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Maria blogissaan Kirja joka maasta.


"Älä huoli, minä en juo tuskaani vaan koska se maistuu.
Voi olla, minä sanon, sinä ajattelet kielelläsi."

- Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

perjantai 20. joulukuuta 2013

Jennifer Egan: Sydäntorni

Luin alkuvuodesta Jennifer Eganin Aika suuri hämäys kirjan ja minusta se oli aika kiva kokemus. Erilaisen tavallinen, kirjan hahmot olivat hyvin rakennettuja ja kirja kulki haasteellisesti. Kun huomasin (blogeista tietenkin), että Jennifer Eganilta on suomennettu uusi Sydäntorni (Tammi, 2013, suom. Heikki Karjalainen) lainasin sen tietenkin kirjastosta, sen käteeni sattuessa. Odotukseni olivat viimeisen Egan kokemukseni perusteella ainakin sydäntornin korkeudella.


Sydäntorni muistutti minua hieman Aika suuresta hämäyksestä. Siinä oli samanlaista runkoa ja aikajanan heittelyä mutta huomattavasti yksinkertaisemmin ja ehkä hätäisemmin kuin Aika suuressa hämäyksessä. Henkilöhahmojen mukavuus oli onnistunut ihan kivasti mutta kokonaisuutena Sydäntornin juoni oli minusta aika "perus". Sydäntornissa yritetään luoda pientä mystiikkaa ja jopa kauhua mutta minulle se ei kolahtanut. Huumoriakin oli mukana, hörähdin kerran. Kirjan juoni perustuu siis jälleen kerran elämänkulun kerronnalle (minun mielestäni). Tällä kertaa kuvataan kahden miehen, lapsuudenkaverin, elämäntarinaa. Kuinka hyvästä pojasta tuli narkkari ja vankilakundi (tästä hahmosta minulle tuli mieleen kotimaisempi, ja siten läheisempi, pikkurassu, tunteileva Miska, joka esiintyi Tiuraiemen kirjassa) ja kuinka traumaattisesta kokemuksesta selvinneestä pojasta kasvoi lopulta menestyvä mies. Ja kuinka he tapasivat ja kuinka yllätyksellisesti historian havina asetti heidät samanlaiseen traumaattiseen tilanteeseen kuin heidän ollessaan lapsena. Ja mitä sitten kävi.

Ääh, täytynee todeta, että olin pettynyt Sydäntorniin. Kirja kulki minulle koko ajan sillä rajalla, että onko tämä hyvä vai sitten vähän ylitehty. Kirjailijalla on tosi kiva tyyli kirjoittaa mutta väkiselläkin Sydäntorni jäi minulle aika suoritukselliseksi kirjaksi. Siitä puuttui se jokin palo, jota kirjassa itsessäänkin kirjoitustuneilla haetaan. Ehkä minulla oli Eganin ensimmäisenkin kirjan kohdella hieman ristiriitainen olo, osin kirja oli tosi mielenkiintoinen ja taas välillä hyvin ennalta-arvattava, ja uskallanko taas sanoa suoraan, että tylsä. Minusta tuntuu, että nyt olen Eganini lukenut.

Silti minusta on ollut erittäin mielenkiintoista lukea blogeista aivan erilaisia kokemuksia. Sillä Opuscolo piti kirjasta itseäni enemmän ja taas Erjan lukupäiväkirjoissa kokemus oli ehkä lähempänä omaa kokemustani. Mahtavaa miten eri lailla me luemme kirjoja ja mahtavaa, että kirjavalikoimaa löytyy. Toivottavasti myös tulevassa suomennettujen kirjojen laajuus säilyy, että meille kaikille löytyy omansa. Sitä vaan tässä kevätlistoja katsellessani mietin.


"Linna oli sortumispisteessä, mutta ei sitä kello kahdelta
yöllä himmeässä kuunvalossa huomannut."

- Jennifer Egan: Sydäntorni

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Hurahtanut Hanna Hauruun. Siinäpä olisi yksi kuvaus minusta ja kirjoista vuonna 2013. Sillä tämä oli jo kolmas Hanna Hauru tälle vuodelle. Ja ette usko miten silmäni loistivat, kun löysin kirjastosta taas kaksi lisää.


Hanna Haurun Utopia eli erään kylän tarina (Like, 2008, kirjastolaina) kertoo pohjoisen kylästä, johon on ajan myötä jäänyt asumaan vain yksi nelihenkinen perhe ja naapurin nainen. Perheen äiti on emännöinyt kylän baaria, joka sittemmin muuttui myös kaupan korvikkeeksi. Kun asiakkaat loppuivat, loppuivat myös äidin työt. Näin perhe jatkoi elämäänsä maalla, omassa kodissaan. Perheen arki kulkee viinan ja arkihommien mukaan. Perhe elää omien lehmien maidosta, metsien sadosta ja veden antimista. Pullaa leivotaan ja talo siivotaan. Sekä äiti, isä että poika juovat viinaa päivittäin, joka sekin on omatekoista. Naapuri tulee harvase päivä mukaan juominkeihin, ja jutut ovat päivästä toiseen samoja. Naiset miettivät naapurille aviomiestä, miehet miettivät pojalle morsianta. Tytär on ainoa, joka kaihtaa viinaa ja paheksuukin ainaista humalan aaltoilua. Mutta silti perusasiat tulevat tehtyä. Ja joskus jopa laitetaan ykköset päälle.

Seuraavassa tulee juonipaljastus. Kirjassa tytär uneksii poron kutsuvan häntä maailmalle. Se houkuttelee tyttöä irtautumaan turvallisesta kotipiiristä ihmisten ilmoille. Myös muut perheenjäsenet miettivät muualle muuttoa aika ajoin, mutta silti oma koti ja pihapiiri koetaan turvalliseksi ja riittäväksi. Kuitenkin lopussa perhe ja naapuri muuttavat pois ja jopa pääkaupungin sykkeeseen. Viimeisessä kappaleessa talo muistelee elettyä aikaansa ja toivoo, että vielä joskus joku asuisi sen sisällä ja hoitaisi sitä. Tämä loppuratkaisu kirjassa oli mielestäni aika hauska. Se ikään kuin repäisi tuon sisäänkääntyneen perheen ja naapurin ulos raakaan maailmaan. Jäin miettimään, kuinka perhe jatkoi elämäänsä. Vanhemmat ainakin menivät töihin, se kerrottiin. Mutta asuivatkohan he kerrostalossa, ostivatko lähikaupasta maitoa ja makkaraa, joivatko perjantaisin saunavuoron jälkeen olutta? Kävivätkö lähikapakassa vai unohtuiko viinanhimo? Löytyikö naapurista ystäviä? Ja miltä tyhjä koti pohjolassa tuntui sydämen muistissa?

Tämäkin Haurun pienoisromaani oli elämän tuoksuja, hajuja ja makuja täynnä. Ihan mahtavaa, kyllä kannatti hurahtaa Hanna Hauruun. (4/5)


"Tattikeitto tuoksuu koko talossa. Äiti on lisännyt joukkoon kermaista maitoa ja me kaikki syömme keittoa suurella ruokahalulla sämpylöiden kera."

- Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

perjantai 13. joulukuuta 2013

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela oli minulle kaukaisesti nimenä tuttu. Omat lapseni ovat vasta leikki-ikäisiä, joten en ole hänen nuortenkirjojaan kuitenkaan lukenut, vaikka kirjailija on selvästi tehnyt jo pitkän ja vaikuttavan uran. Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) tarttui mukaani kirjaston uutuuksista hienon kantensa ja pienen muistikuvan takia, että olin kiinnostunut tästä kirjasta jonkin blogitekstin vuoksi (pahoittelen, että en osaa koskaan viitata kenen blogi oli kyseessä, olen huonomuistinen näissä asioissa). Kuitenkin, on varmaan taas tunnustettava, että minulla oli hienoinen epäluulo kuinka suomalainen kirjailija voi kertoa vakuuttavasti maapallon toisella puolella olevasta elämästä, mutta tartuin kirjaan uteliaisuudella.


Rannela kirjoittaa minusta hyvin selvästi ja kirjaa oli hyvin helppo ja nopea lukea. Väistämättäkin tuli mieleeni, että kirjoitustapa oli peruja nuortenkirjoista. Se ei silti tarkoittanut yhtään sitä, etteikö teksti olisi ollut varteenotettavaa ja uskottavaa. Olin ihan vakuuttunut kirjailijan tiedon määrästä, sillä minun tietouteni Kamputseasta ja sen historiasta ja kulttuurista on oikeastaan olematonta. Kirja lähtee itse asiassa kannessa olevasta kuvasta ja kertoo fiktiivisesti naisen tarinan. Kirja kertoo myös kuinka ennen vallankumousta Kamputseassa, kuten monissa muissakin maailman kolkissa, tehtiin suoranaista kansanmurhaa kitkemällä mahdolliset kansallisviholliset pois diktatuurin aatteiden alta. Ihmisen hirviömäisyys on jokaiselle historiaa hiemankin lukeneelle tiedostettu asia, mutta se ei siltikään tee asiasta sen helpompaa kohdattavaksi ja käsiteltäväksi, edes fiktiivisellä tasolla. Myös tässä kirjassa, kuten Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaressa, pääosissa ovat nuorten lasten äidit. Rannelan kirjan ensimmäisessä osassa vangittu äiti kuljettaa välillä puolikuollutta poikaansa kuulusteluista toiseen ja kirjan loppuosassa kerrotaan tarinaa tämän äidin isomman tyttären näkökulmasta.

Kirja oli itselleni yllättävän koskettava, itkin ihan kunnolla, moneen kertaan. Rannela kertoi hirveän tarinan ja kaivoi varmasti kaikkien äitien (ja isien) sisälmyksiä varsin aistikkailla kuvauksillaan. Tarina oli niin kiinnostava, että kurkin kirjailijan jälkisanatkin jo ennen kirjan loppua ja tulipa minun käytyä Rannelan blogisivuillakin. Vaikka kirjallisesti kirja ei ollut minulle hyvin koskettava tai lumoava (tiedätkö kun joskus kieli oikein tanssii eteenpäin- sitä kokemusta en tästä saanut). Mutta itse tarina oli uskomaton ja rohkea. Mahtavaa. 3,5/5.


"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."

- Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Tämä kirja oli Hanna Haurun toinen kirja, jonka luin. Tyhjien sielujen saari (Like, 2000) oli kansikuvineen vaikuttava ja kuten olen täällä Kirjapoluillanikin kirjoittanut, pidin Hanna Haurun Paperianarujumalasta, joten oletukseni olivat tähänkin kirjaan hieman korkealla.


Tyhjien sielujen saari kertoo spitaaliin sairastuneesta, vasta lapsen saaneesta naisesta, joka karkoitetaan yksin saareen mielisairaiden ja muiden spitaalisten joukkoon. Saarella asustaa myös pappi, hoitajia ja välillä saarella käy lääkäri. Kirja on juuri niin ahdistava kuin lähtökohdilta voit kuvitella. Tarina kulkee vuodenkierron mukaan paljon ja on jotenkin "luonnon armoilla". Itse kirja tuntuu keskittyvän tunnelman luomiseen, kuin sinänsä suurempiin juonenkäänteisiin. Kirjaa lukiessani minulle luotiin maailma, joka ahdisti ja pisti minut ajattelemaan omien surujeni pienuutta. Kirjan kokonaisuus alkoi kuitenkin jo hieman puuduttamaan, lyhyydestään huolimatta. Kirja oli minulle oikein hyvä välipalakirja: tunteellinen ja toi mieleeni naturalistisuudessaan vanhoja suomalaisia klassikoita, Silja nuorena nukkunut ja muita tämän tyylisiä, mutta kuitenkin kokonaisuus jäi lopulta hieman haaleaksi, eikä yltänyt muilta osin klassikoiden tasoon. Mutta intoni Hauruun ei lakannut lainkaan. Niin voimakkaasti hän kirjoittaa. Suoraan iholle. 3/5.


"Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan."

- Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

tiistai 3. joulukuuta 2013

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Carol Shields on ollut minulle luottokirjailija. Hänen kirjoistaan olen aina kokenut saavani lohdutusta, kirjojen pienten, yksittäisten ja arkisten havaintojen kautta. Shields kertoo taitavasti arkikuvauksillaan sen, että oikeastaan maailmankaikkeus voi olla vaikka teekupin pohjassa jos oikein oivaltaa.


Carol Shieldsin Pikkuseikkoja (Otava, 2011, suom. Hanna Tarkka, alkuper.ilmestysmisvuosi 1976, kirjastolaina) on kirjan takakannen mukaan kirjailijan ensimmäinen romaani. Kun luin kirjaa, saatoin kuvitella myös, että se olisi ollut hänen viimeisensä, sillä kirjassa oli mielestäni paljon ajatuksia ja pienoista kritiikkiäkin kirjallisuudesta ja kirjamaailmasta. Kirjan kautta Carol Shields tuntui jotenkin nauravan myös itselleen. Kirjan juonihan ei sinänsä ole kummoinen, kuten ei muissakaan Shieldsin kirjoissa. Tässä seurataan kanadalaisen perheen elämää, jossa äiti Judith Gill on elämänkertojen kirjoittaja ja hänen miehensä Martin Gill on englannin kielen professori. Perheeseen kuuluu kaksi teini-ikäistä lasta. Oikeastaan romaanin juoni on kuvata yhtä vuotta perheen elämässä, joskin vuoden aikana ajatukset poikkoilevat myös menneessä ja päähenkilön eli Judithin arvoissa ja asenteissa.

Shieldsin kirjat ovat minulle usein sellaisia pysähdyksen arvoisia kirjoja. Tykkään yleensäkin lukea kirjoja rauhallisesti, joskus jopa maistelen mielessäni kuinka sanoisin lauseet ääneen. Tällöin lukeminen on hitaampaa, mutta hyvän kirjan äärellä se on tuplanautinto. Yllätyksekseni Shieldsin Pikkuseikkojen loppu oli mielestäni jo vähän tylsä ja huomasin haluavani toisten kirjojen seuraan. Onneksi kirja oli vain 235 sivua pitkä, joten jaksoin lukea viipyillen loppuun saakka.

Koska olen lukenut useamman Shieldsin, olisin voinut luulla, että intaudun kirjoittamaan hänestä tänne ensi kertaa enemmän, mutta jostakin syystä sitä ei nyt tapahdu. Kirjan rauhallisuus ja rentouttava olo pysäyttää minut tänne blogitekstiini saakka ja totean vain, että tämä kirja oli hyvä kirja minulle ja hyvässä kohdin vuottani mutta luultavasti en muista tästä kirjasta jälkeenpäin kovinkaan paljon. Näin on käynyt muillekin Shieldsin kirjoille. Osasta muistan vain tunnelmia, värejä ja siinä yhdessä oli niitä ryijyjä, muistatteko...? Sekin oli sangen ihastuttava. 3,5/5.


"Istumme teeaterialla, hyvin englantilaisesti, kaikki neljä kermansävyisen olohuoneemme ruokailusiivessä, kello on puoli kuusi, tarjolla on kinkkuleikkeleitä, viipaloituja tomaatteja ja retiisejä. Lisäksi kovaksi keitettyjä munia, nekin viipalaina. Ja etikkakurkkuja."

- Carol Shields: Pikkuseikkoja (Small Ceremonies)

perjantai 22. marraskuuta 2013

Dostojevski: Netotška Nezvanova

Tämä kirjoitus on kirjoitettu lauantaina 27. heinäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013 


Kevyttä kesälukemista, niinpä niin! Olen sellainen, että valitsen kirjoja fiiliksen mukaan. Välillä tekee mieli lukea kevyempää ja välillä taas raskaampaa. Olen myös siitä kummallinen, että minusta klassikoiksi luetut kirjailijat eivät aina välttämättä kirjoita silti vaikeasti, vaikka kirja tavoittaisikin klassikolle tyypillisiä raskaampia moniulotteisempia kerroksia. Niinpä valitsin kirjastosta välillä Dostojevskiä, 1800-luvun kirjahaastetta jatkaen, ja venäläisen sielunmaiseman janoani sammuttaakseni. Haluaisin niin paljon lukea Dostojevskin Idiootin mutta olen luvannut ostaa sen itselleni omaksi, niin en sitä vielä siis aloittanut.

Dostojevskin Netotška Nezvanova (Minerva, 2008, alkuperäinen venäläinen painos ilmestynyt 1849) kirjan alussa on kirjan suomentajan Veikko Koivumäen sanat Dostojevskistä ja tästä kirjasta. Tässä kirjassa alkusanat ovatkin mielenkiintoiset ja luinkin varmaan ensi kertaa Dostojevskin omaelämänkertaa näin, ja muun muassa ensi kertaa siitä, että Dostojevski on saanut kuolemaantuomion ja passitettu aikoinaan Siperiaan, joskin syyte on sittemmin rauennut. Miten tuttua aiemmin lukemastani kirjasta Rikos ja rangaistus, ja miten  tämä elämänkerrallinen tieto nitoikin tuota teosta yhteen vieläkin ymmärrettävämmin? Myös Koivumäen tulkintaosuudet Dostojevskin menestyneimmistä kirjoista, kuten Rikos ja rangaistus, sai minut nyökyttelemään villisti päätäni- juuri noin minäkin sen koin! Netotška Nezvanova kirja onkin aikoinaan tarkoitettu tehdä useammassa osassa, ja mitä kaikkea muuta Dostojevskillä olikaan sitä kirjoittaessaan mielessään, mutta kirjoitus katkesi hänen tuomionsa vuoksi. Vasta myöhemmin Dostojevski kirjoitti suurteoksensa mutta jo tätä kirjoittaessaan hän oli tehnyt varsin hyvän esittäytymisen venäläisen kirjallisuuden piireissä.



Netotška Nezvanova kirja kertoo nimensä mukaisesti nuoren naisen tarinan. Kirja kerrotaan Netotška Nezvanovan näkökulmasta. Aluksi hän kertoo köyhästä ja musiikillisen isäpuolensa kautta varsin boheemista lapsuudestaan. Varsin dramaattisesti tunteva pieni tyttö ajautuu elämässään surullisten tilanteiden kautta orvoksi ja hänet otetaan hyvin rikkaan ruhtinaan perheen tykö, jossa elelee myös samanikäinen ruhtinaan tytär Katja. Koska perhe ja elämä on tyystin erilaista kuin tytön alkuelämänvaiheilla kirja piti minua hyvin otteessaan. Ihmisten, tapojen ja tunteiden kuvailu on Dostojevskin alaa, joskin onhan nämä 1800-lukulaiset välillä varsin dramaattista luettavaa! Tilanteiden myötä Netotška Nezvanova ajautuu vielä kolmanteenkin perheeseen, jonka kuvaus jäi minulle ehkä hieman etäisemmäksi, vaikkakin sitä kautta nuori nainen löytää oman musiikillisuutensa ja ikään kuin tarina kuroutuu yhteen. Vaikkakin katkeaa hyvin äkkiseltään, aiemmista mainituista syistä johtuen.

Lukumaratonikirjoissa kirjoitin Thomas Mannin kirjasta Varhaista tuskaa, että mielestäni on aina ollut jotenkin hauska lukea entisaikojen juhlista ja tunnelmista. Olipa se sitten Waltarin kuvaamaa nuoruuden intoa (Suuri illusioni) tai sitten Mannin kuvaamaa vauraan keski-ikäisen herran sikarinsavuista myhäilyä. Netotška Nezvanova kirjassa sain piipahtaa kivalla tavalla myös venäläisen ylimystön maailmassa ja ihmetellä kaikkia niitä tapoja ja juurtuneita, lähes vankeuttavia, kulttuureja, joita siihenkin elämään kuuluu. Näiden tarinoiden jälkeen minulla ei käy kateeksi nykyisiäkään kruununperillisiä.

Netotška Nezvanova ei ole Dostojevskin parhaita, mutta senhän jo etukäteen arvasinkin, se on silti hyvää, luotettavaa Dostojevskiä ja aihepiiriltään (kesäisen!) kepeähkökin ja sellainen mukava, kiinnostava kirja. Kirjasta tuli hieman etäisiä mielikuvia Andreï Makinen Elämän musiikista, koska osittain kummassakin kirjassa käsiteltiin musiikillisuutta ja sitä kautta taidetta ja taiteellisuutta. Eli itsestäni hyvinkin kiehtovia elämänalueita. Vaikka kirja omalla tavallaan on 3/5 pisteen kirja, jäi siitä näin jälkikäteen fiilisteltynä niin hyvä, unelmoiva ja kiehtova maku suuhun, että annan 4/5 pistettä.

Oletko sinä lukenut Dostojevskia tai Netotška Nezvanova kirjaa?


"Jo tästä ensimmäisestä katseesta, jonka suuntasin häneen, mieleni täyttyi onnesta, aivan kuin jostain suloisesta aavistuksesta."

- Fjodir Dostojevski: Netotška Nezvanova

E.L. Doctorow: Homer ja Langley

Tämä kirjoitus on kirjoitettu perjantaina 2. elokuuta 2013, ja liitetty Kirjapolkuihin 11.2013.


Luinpas mystisen kirjan nimeltä Homer ja Langley, jonka oli kirjoittanut minulle tuntematon E.L. Doctorow (Tammi, 2013, suomentanut Helene Bürtzow). Kirja kertoo kohtalaisen rikkaista new yorkilaisista veljeksistä, joiden vanhemmat huolevat ja veljekset jäävät kahden. Parivaljakon jokseenkin erikoiseksi tekee se, että Homer on sokea ja Langley sodan käynyt mies. Kumpikin vaikuttaa keskimääräistä älykkäämmältä henkilöltä mutta veljekset valikoivat syystä tai toisesta lähes erakonelämän- siis keskellä New Yorkia.




Kirja on tositapahtumiin pohjautuva kuvaus kaksikon elämästä hulppeassa talossa, joka täyttyy pikku hiljaa Langleyn löydöistä. Materiaalista tulee veljelle selvä pakkomielle. Kirja onkin kirjoitettu musikaalisen Homerin näkökulmasta. Vuosien myötä talossa piipahtaa jos jonkinlaista elämää, jotka tavalla tai toisella kertovat ulkopuolisesta historian kulusta ja elämästä. Tarina on minulle tunnetilaltaan jotenkin epämääräinen. Vaikka kirjailijan sulavasta ja mielenkiintoisesta kertomistavasta tulee jollakin tapaa mieleeni Colm Tóibínin Brooklyn (eikä se johdu New Yorkista), kirja on paikoittain itselleni jopa kyllästyttävä. Samaan aikaan kirjan henkilöt saavat minussa aikaan surua, sääliä, ärsytystä ja suoranaista ällötystä. Veljekset vaikuttavat välillä melkoisilta jääräpäiltä, tosin kontekstin huomioiden voi ymmärryksenikin jälleen nousta, mutta silti yksinoleminen tuntuu itsestäni puupäiseltä valinnalta.

Kirjan loppu (älä huoli, en kerro miten se loppuu) oli kuitenkin koskettava ja jotenkin antoi anteeksi myös kirjan epätasaisuuden. Luin tässä samaan aikaan kuinka lehdissä on ollut puhetta suomalaisten elokuvien käsikirjoituksen heikkoudesta ja kun luin tämän kirjan mietin, että niin, elämässä on niin paljon mystista, mitä ihmettä -juttuja, että tunnustaa lähes oudolta, ettei tätä elämänkirjoa osata kaikkialla mielikuvituksen jatkeena, pontena tai jopa mielikuvitusta korvaavana käyttää. Ja kun kirjafiiliksissäni mietin vielä hetken lisää, niin muistan itsekin, että omassa lapsuudessani meidän lähellä oli talo, joka oli ulospäin kuin autio kartano, mutta totuus oli, että talossa asui ainakin yksi mies, ehkä useampia ja usein asukas/asukkaat liikkuivat vain iltaisin tai öisin...

Luin kirjan mahdollisesti vähän väärään aikaan, se olisi voinut toimia erilaisessa olotilassa paremmin ja ehkäpä syksyn pimeydessä... Mietin onko kirja oikeasti nerokkaampi kuin tajuan (4) mutta kun kokemus oli silti mikä oli, kirja saa pisteitä vain kolme (3/5). Mutta kirjailija herätti ehdottomasti mielenkiintoni ja haluaisin lukea häneltä jotain lisää. Onkohan kukaan lukijoistani lukenut tätä? Mitä piditte? Nyt todella kiinnostaisi kuulla, koska en ole lukenut ennakolta tästä kirjasta mitään (edes blogeista, huhuuu!).

Koska palautin kirjan jo innokkaasti lukumaratonipinon kera kirjastoon, ei minulla nyt valitettavasti ole edes lainausta. Siispä lainaan ja heitän villisti mutta kauniisti. Ja toivotan kaunista, lämmintä, sopivan sosiaalista viikonloppua joka ikiselle lukijalleni! Pysy linjoilla, saatan  taas olla pian höllillä tuulella!


"Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
Ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?"

- Eino Leino ja Vesa-Matti Loiri: Tulkaa kotiin

Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 17. tammikuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013

Lukemishimoni on jatkunut. Kun yhden kirjan kädestäni lasken, pitää toisen olla jo mielellään valmiina tai löytyä mahdollisemman pian. Olen lukupiirikirjoja lukuunottamatta lukenut sillä tyylillä jo pitempään, että valitsen vain sellaisia kirjoja luettavaksi, johon syntyy inspiraatio ja jonka himo juuri sillä hetkellä sattuu olemaan. Onni on pikkuinen oma kirjahylly, josta löytyy lukemattomia kirjoja, joita voi näissä kirjattomissa olotiloissa käydä sivelemässä "Olisitko sinä seuraava kirjani?".

Koska olen tässä lueskellut aika vakavahenkistä kirjallisuutta, isolla koolla, niin minulle tuli voimakas tunne, että tilannetta pitää keventää. Aloitin Hustvedtin Vapiseva nainen, hermojeni tarinan, joka vaikutti ihan tutkimusmielessä mielenkiintoiselta mutta toisaalta hieman nolon neuroottiselta itsensäpaljastelulta, niin se jäi kesken. Halusin rennompaa, humoristisempaa ja höpömpää. Valitsin Nick Hornbyn Juliet riisuttuna.

Olen lukenut Hornbyltä ainoastaan Alas on pitkä matka kirjan, josta pidin. Se oli aihepiiristään huolimatta kevyttä luettavaa (kuin ilmalento hekoheko) ja kirjoittaja kirjoitti hauskasti ja sujuvasti. Olin jo pitkään halunnut lukea lisää Hornbyn kirjoja ja tämä sattui kävelemään alennuksissa vastaani, enkä miettinyt sekuntiakaan ostanko sen jälkeen kun luin kansitekstin.



Juliet riisuttuna kertoo aikalailla minun ikäkaudella syntyneistä, hieman alle nelikymppisistä aikuisista. Tarinan päähenkilöt Annie ja Duncan ovat asuneet yhdessä pitkään ja pitkälti pelkästä tottumuksesta. Annie kuitenkin kokee elämänsä jääneen jotain vaille, koska lapsia ei ole "tullut hankittua" ja samaan aikaan kummankin neljänkympin kriisi avautuu eri lailla. 

Kirjan pohjana on musiikki. Duncan on intohimoinen yhden bändin seuraaja ja omistautuu bändin keskustelupalstan lumoihin. Musiikki harrastuksena ja elämäntapana koskettaa jotenkin minua läheltä ja antaa kutkuttavan tutun ja turvallisen raamin kirjalle. Varsin hauskoin, ja tunnistettavin, kohtauksin! Saatan nauraa vapautuneesti itselleni, omalle elämälleni ja meidän aikakaudellemme. On kuin katsoisin taas kerran uudestaan John Cusackin näyttelemän High Fidelity leffan (Honbyn kirjoittama sekin), joka kertoo myös äänilevyjen maailmasta, aikuisista ihmisistä ja elämässä hengailusta. Ihan mahdottoman tavanomainen ja mahdottoman hyvä leffa, ihan niin kuin tämäkin kirja. Siis niitä juttuja, jotka vain aihepiirin takia iskee toiselle, ja toiselle aihepiiri, ja siten koko teos, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Tykkäsin kirjasta niin paljon, että ahmin kirjan. Tämä kirja ei herättänyt liikaa tunteita, vaan viihdytti ja rentoutti minua. Kiitos! Tuli tarpeeseen! 4(!)/5. Tekisi mieli lukea heti uudestaan ihan vaan pelkästä mielihyvästä.


"Hän kuunteli albumin alusta loppuun vielä kaksi kertaa penkillä istuen, ja alkoi kävellä kotiin päin kolmannella kerralla. Parhaalla taiteella on kyky saada ihminen rakastamaan muita ihmisiä ja antamaan anteeksi heidän pikkurikkeensä. Oikeastaan taide toimii kuten uskonnon olisi pitänyt toimia, jos asiaa oikein ajatteli."

- Nick Hornby: Juliet riisuttuna

Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 14. maaliskuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.

Aloitin 1800-luvun lukuhaasteen kevyesti 516 sivuisella klassikolla Fedor Dostojevskin Rikos ja rangaistus kirjalla. Ja aikaa lukemiseen hurahtikin noin kolmisen kuukautta, joskin luin välilukemisena kaksi nelisatasivuista romaania. Oikeastaan tätä kirjaa olikin hyvä lukea ajan ja ajatuksen kanssa, koska teos on todella laaja ja pohtiva. Mutta, aivan kuten moni muukin klassikko, tämäkin kirja oli itseasiassa hyvin helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu, joka vaikuttaa lukijaansa voimakkaan moniaistillisesti.  Joten sanaa klassikko ei tulisi kenenkään säikähtää tässäkään kohdin! Ei edes kuvailua venäläinen klassikko!



Rikos ja rangaistus kertoo Raskolnikov nimisen nuoren miehen elämästä. Rodion Ramonovich Raskolnikov (ja mitä muita nimiä hänellä onkaan!) on köyhä, opintonsa keskeyttänyt, sairas mies, joka murhaa kaksi vanhempaa naista. Kirja kuvailee erittäin tarkkanäköisesti Raskolnikovin (ja muiden kirjan henkilöiden) monitasoisia ja ristiriitaisiakin ajatuksia ja ajatuspolkuja tukalassa tilanteessa. Raskolnikov on nimittäin sitä mieltä, että joskus kauhistuttavatkin teot voidaan pyhittää, mikäli ne ajavat suurempaa tarkoitusta. Kuitenkin omalla kohdallaankin hän joutuu miettimään moraalisella tasolla onko tämä kuitenkaan koskaan totta.

Kirja kertoo hyvästä ja pahasta ja on kannanotto ihmisten moraalisiin käsityksiin, sotaan, kärsimykseen, yhteiskuntaluokkiin ja tätä kautta koko yhteiskuntaan. Tarina kertoo mielestäni sen, ettei maailma ole mustavalkoinen, vaan usein hyvin harmaa. On hyvin vaikea löytää puhdasta hyvää tai pahaa. Ja jokaisessa meissä yksilössä piilee ainesta kumpaankin ja sanotaanhan, että tilaisuuden tullen, emme voi tietää mihin kaikkeen kykenesimme. Tilaisuus tekee varkaan. Ihminen on ihmiselle susi.

Kertomus on kirjoitettu hyvin teatraalisesti ja dramaattisin kääntein. Kirjan osa loppuu usein siihen, että "näyttämölle" saapuu joku uusi henkilö. Dramaattisuus ei kuitenkaan ole lainkaan yliampuvaa, vaikka on samaan aikaan myös juuri sitä, venäläisellä intensiivisellä tunteellisella paatoksellaan. Raskolnikovin kuumeesta ja mielen sekavuudesta johtuva harhaiseltakin näyttävä todellisuus tuo mielestäni kirjaan sen "venäläisen otteen", jossa koko ajan hieman pelkäsin, että tilanne ajautuu siihen, että puhuva kissa istuutuu Raskolnikovin viereen (kyllä, Saatana saapuu Moskovaan on minulla vieläkin kesken! Hämmentävä, pelotta ja lähes psykoottinen kirja!). Tätä ei onneksi tapahdu, vaikka kirja käsitteleekin koko ajan myös ihmismielen maisemia: nerouden ja hulluuden häilyvää rajaa ja sitä, miten pienestä joskus mielenterveytemme on kiinni. Valtavan hyvää ja älykästä pohdintaa ihmismielestä ja ajattelujen monimutkaisuuksista. En oikeastaan osaa edes kirjoittaa arviotani sillä tasolla, minkä kirja ansaitsisi.



Moraalin kehitys on todella mielenkiintoinen asia, kuten ajatuksen kehitys kaiken kaikkiaan. Sitä varmasti jokainen vanhempikin tulee arjessaan huomaamattaan miettimään. Milloin lapsi ymmärtää hyvän ja pahan, milloin hänelle tulee sanoa ei. Teini-ikäisten vanhemmat huomaavat, kuinka ajatus vasta tuossa mullistavassa elämänvaiheessa muuttuu mahdollisesti filosofisemmaksi ja monimuotoisemmaksi, kun taas taaperon moraali liikkuu rangaistusten välttelyn tasolla ja saa sosiaalisempia vivahteita vasta myöhemmin (mm. Piaget, Kohlberg). Rikos ja rangaistus kirjassa tätä ihmismielen haavoittuvuutta kuvataan myös kirjan loppuratkaisussa, jossa kerrotaan, että rangaistuksissa otetaan huomioon myös yksilön terveydentaso rikoksen tekohetkellä, mikä lienee ollut aikoinaan revolutionaalista yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.
Ja mikä on mielestäni ihmeellisintä ja kirjan kruunu: kirja loppuu toivoa antaen. Se antaa toivoa ihmisen kehityksestä, halusta, rakkaudesta, muutoksesta ja siitä, että suurimmaksi osaksi maailmamme on hyvä paikka olla ja elää. Siitäkin huolimatta, että jokaisen meidän sisällä sykkii myös pahuus, ilkeys ja hulluus.

Annan Dostojevskille rehellisesti 5/5 pistettä. Minun täytyi kirjoittaa tämä arvioni hyvin nopeasti kirjan lopettamisen jälkeen, koska kynnys nöyrän ja pienimuotoisenkin arvioni kirjoittamiseen tällaisten klassikoiden edessä nousee minulla todella nopeasti. Näin kävi muun muassa Tuntematon sotilas kirjan kohdalla, josta voisin toisaalta kirjoittaa pienen esseen tai sitten vain todeta klassisesti sen mikä tyhmintä on: "Kirja, joka jokaisen tulisi lukea!".

Kuulisin erittäin mielelläni teidän kokemuksianne Rikoksesta ja rangaistuksesta ja vaikka et olisi lukenut kirjaa, mitä ajattelit arviostani, haluaisitko lukea tämän kirjan?


"Harvinaisen helteisenä päivänä heinäkuun alussa, iltapuolella, lähti eräs nuori mies S:n syrjäkadun varrelta vuokraamastaan pienestä huoneesta ja alkoi astella hitaasti, kuin epäröiden K:n sillalle päin."

- Dostojevski: Rikos ja rangaistus (kirjan alku)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 30. toukokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013


Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (Tammi, 2012) on taas yksi kirja, jonka löysin kirjablogien kautta. Kirjan tarina, tai tarinat, kulkevat aikajanalla hyppien. Nimiä on liikaa tällaiselle ihmiselle, jolla on huono nimimuisti, mutta kaksi nimeä muistan kuitenkin: Sasha ja Bennie Salazar. Jollakin tapaa kaikki nämä matka-, nuoruus-, huume-, aikuiselämätarinat liittyvät näihin kahteen henkilöön. Sasha on nainen, jolla on taipumus pihistelyyn ja Bennie omistaa levy-yhtiön.




Kirja on mukaansatempaava, helppolukuinen ja välillä vaikealukuinen. En voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea lukemaani. Tämän kirjan voisi siis osittain lukea uudelleenkin. Välillä palasin sivuja taaksepäin, hetkonen, vain huomatakseni, että nokkela kirjoittaja kertoisikin oleellisen vasta tulevassa. Kierrellen, kaarrellen ja - ahaa, ai näinkö tämä menikin!

Tämän kirjan punainen lanka on minulle elämänkulkukerronta. Kirja kertoo amerikkalaisesta historiasta 1960- ja 70-luvuilta (?) nykyaikaan, musiikki vahvasti läsnäolevana. Tai siis lisätään ne kaksi muutakin olennaista: Sex and drugs. Tosin seksi on tässä kirjassa lähinnä ihmissuhteiden kuvailua (hyvä näin). Huumetarinat ovat minusta aina ahdistavia, joskin mielenkiintoisia. Näin myös elokuvamaailmassa (esimerkiksi nyt Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa): tunnen valtavaa mielenkiintoa taitelijoihin ja taidepiireissä eläviin mutta samalla tunnen myötäahdistusta, kun lahjakkaat ihmiset tuhoavat elämänsä huumeiden ja alkoholin väärinkäytöllä. Tässä kirjassa kuvataan miten elämänpolku voi riskeistä huolimatta saada uuden suunnan pienelläkin tilanteen muutoksella. Tai sitten ei. Ja tämmöistähän elämä on. Kirja ikään kuin kertoo minulle, että silti kannattaa aina pyrkiä eteenpäin ja yrittää parhaansa, sillä eihän sitä koskaan tiedä?



Aloittaessani uutta kirjaa, katson yleensä aina ensimmäisenä kirjan sivumäärän (410 sivua). Tässä kirjassa satuin samalla huomaamaan, että kirjan loppupuoli on ikään kuin kalvoja. No, koska olen peruspessimisti, ajattelin, että hohhoijaa mitähän "jännää" sitä on taas keksitty ja ajattelin jopa, että hah, eli kirjan lukee paljon nopeammin kuin perus 410-sivun kirjan. Niin kirjarakas ihminen minä olen. Mietin aina ensimmäisenä miten nopeasti kirjasta pääsee eroon. No, kun pääsin siihen kalvokohtaan, luin niitä vähän vähättelevällä asenteellani, huomatakseni taas, että aaah, jaah ja oho. Kirjailija löi luun kurkkuuni. Kalvojen kautta kuvattu nuoren elämä oli niin osuva ja hieno, että minä itkin.

Kirja oli siis varsinainen hämääjä. Oletin vähän, sain paljon, petyin välillä, yllätyin uudestaan. Mielenkiintoinen kirja mutta ei tämä silti yllä kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuten takakannessa Time lehteä siteerataan. Tässä kuitenkin on todella jotain. Ainakin erittäin hyvä elokuvakäsikirjoitus. Bennie Salazarina näen vahvasti Samuel L. Jacksonin. Vai jokohan leffa on ilmestynyt?

Pisteitä kirjalle ropisee 4+. Ja kysymys kuuluu, joko sinä olet lukenut tämän kirjan?
Alla, kirjalainauksena on kohta, jossa hurrasin Bennien ajatuksille kädet pystyssä, mutten kuitenkaan ymmärtänyt olla kirjoittamatta tätä hurraamistani julkiseksi.


"Liian kirkasta, liian puhdasta. Tarkkuuden ja täydellisyyden tavoittelu oli kaiken pahan alku ja juuri, digitointi imi elämän kaikesta, joka survottiin sen mikroskooppisen siivilän läpi. Elokuva oli kuollut, valokuva oli kuollut, musiikki oli kuollut. Taiteen täystuho! Bennie ymmärsi kuitenkin olla sanomatta näitä juttuja ääneen."

- Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Joonas Konstig: Totuus naisista

Tämä kirjoitus on kirjoitettu 27. kesäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Joonas Konstigin Totuus naisista (Gummerus, 2013) on jälleen kerran kirja, jonka poimin kirjaston uutuushyllyltä, koska kansi oli tuttu blogeista. Ja toki kirjan otsikko haastoi minut lukemaan sen ja olin oikeasti innokas kuulemaan nimen mukaisen lupauksen. Valitettavasti mielestäni kirjan nimi on lähinnä provosoiva mainoskikka. Mielestäni kuvaavampi olisi ollut Totuus perheestä. Isäkorttikin olisi ollut kuvaavampi.

Kirjan juoni siis nimestään huolimatta kertoo tavallisesta nelihenkisestä, suomalaisesta perheestä, lähinnä isän, Tapani Koskikarin näkökulmasta. Kirja kuvaa mielestäni isän kehittyvää ajatusmaailmaa (keski-iän kriisin kautta?) työroolissaan, aviomiehenä ja perheenisänä. Kasvu kulkee perheen vaiheiden muistelun ja kuopustyttö Roosan teini-iän kokemusten kautta. Konstig kirjoittaa toteavasti, joskus jaarittelevasti, hieman provokatiivisestikin. Ja kirjan keskikohdilla koen jo hieman provosoituvani- tai lähinnä koen epämiellyttävää myötähäpeää, kun luen sen aggressiivissävyitteisen huokuvan tunteen, joka uhkuu Tapanin ajatellessaan omaa isyyttään vaimonsa Tiinan kautta. Tapani kokee, ettei hänen isyyttään ole otettu vakavasti ja tarpeen mukaisella kunnioituksella, kuten synnytyksen jälkeen masentuneen Tiinan äitiyttä, joka on koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri ja juurikin (silti) se ainoa perheessä, joka on itkenyt sikiöasennossa ja huutanut vauvalle kirosanoja. Tämä Konstigin kirjoittama kohta huokui itselleni kirjailijan mahdollista omaa kokemusta isyydestään tai ainakin suurta kannanottoa isien puolesta. Joskin hieman provosoiden ja äidin näkökulman (siis naisen!) unohtaen.



Koskikarien perheen Roosa ajautuu ihmissuhteissaan tilanteeseen, jossa yksi nuorista kuolee. Vaikka tapahtumaa voisi kuvata kirjalliseksi jännityspisteeksi, se todellisuudessa on yksi osa normaalia perhe-elämää. Siis tapaturmat ja kuolemat. Ilokseni myös Konstig kirjoittaa sen läpinäkyväksi kuvatessaan tapaturman jälkeistä käräjäoikeudenkäyntiä, ja kuinka monen ihmisen elämään myös nämä kammoksuttavat paikat, kuten sairaalat ja oikeuslaitokset kuuluvat. Jokaisen sukuhistoriasta löytynee tapaturmia, itsemurhia, mielenterveysongelmia, sairastumisia ja jopa tappoja. Oikeastaan omasta mielestäni Totuus naisista kirjan paras osuus oli sen loppu, jossa ärsyttävä "joko tämä loppuu" oloni vaihtuu tunteeseen "nyt tämä loppuu", ja sitten se loppuukin kunnialla. Loppuriveillään Konstig muistuttaa, ettei elämä tästä hetkestä välttämättä aina(kaan) parane, vaan meidän tulisi elää hetkessä, osata arvostaa arjen pieniä hetkiä ja sitä kun lapsi juoksee päivähoidon pihalla kädet avoinna vastaan.

Jos luet vähän, tämä kirja voi olla oikein hyvä, viihdyttävä, jännittävä ja jopa tuumaileva kirja sinulle. Tämä voisi olla myös hyvä isänpäivälahja. Valitettavasti paljon lukevalle minulle tämä on vain yksi kirja satojen ja tuhansien suomalaisten mies- (ja nais)kirjailijoiden peruselämäkuvauksista tietyssä ajassa, joka on ihan kiva "sillä fiiliksellä" lukea, mutta Totuus tästä kirjasta lienee minulle se, etten muista kirjasta puolen vuoden jälkeen muuta kuin hyvän kirjannimen, joka muuttui tarinaa lukiessani ärsyttäväksi harhautukseksi. Annanko ihan 2/5? Vai 3/5?. Teen kompromissin itseni kanssa, kirjan jopa koskettavan lopun kunniaksi: 2,5/5.

Oletko sinä lukenut tämän kirjan ja koitko kirjan aivan erilailla? Olisi kiva kuulla sinun totuutesi tästä kirjasta.


"Että tässä oli kaikki, mitä oli hänelle luvassa?"

-Joonas Konstig: Totuus naisesta

Lewis Carroll: Alice in Wonderland

Kirjoitus on kirjoitettu sunnuntaina 24.maaliskuuta 2014 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Kaikki tuntevat sadun Liisan seikkailut ihmemaassa. Tämä tarina on todellakin niin vanha, että Lewis Carroll'n kirja on julkaistu 1865. Ja mitä minä totesin, kun olin lukenut kirjan alkuperäiskielellään englanniksi loppuun saakka? Tämä kirja on kaikkien Monty Pythonien ja brittikomedioiden oppitunti numero yksi.



Tarinassa Liisa seikkailee unisessa satumaailmassaan, pienentyen ja isontuen, ja hyvin erikoisia ja sangen hauskoja eläinhahmoja tavaten. Kaikki tuntuu olevan hullunkurin: "Dear, dear, how queer everything is today!" (Liisa) ja välillä lähes päättömästi: "Off with his head!" (Kuningatar)! Tarina on pullollaan ikimuistoisia ja -ihastuttavia kohtauksia, ja varmaan jokainen kappale on useammalle tuttu: Kaalimadon neuvo, Porsas ja pippuri (jossa vauva muuttuu possuksi), Hullu teeseura ja Valekilpikonnan tarina (joidenkin elämäntehtävänä on todellakin valittaminen!). Eläinhahmoissa vilisee ihmiskuntamme kirjo erilaisine piirteinemme: äkkipikaisuus, ärtyneisyys, innostuneisuus, hajamielisyys, ääliömäisyys, hulluus, sovittelevaisuus, neuroottisuus ja niin edelleen. Tarinoiden tilanteet voidaan nähdä arkimaailmamme, kuten avunpyyntö ja -anto, erilaiset perheet ja yleisesti elämän tilanteiden hallitsemattomuus. Ja kaikki ironisella ja lopulta ylitseampuvan hassulla tavalla.




Kirja on useammalle lastenkirja, ja totta tosiaan se on hauska satu lapsille kerrottavaksi. Uskoisinpa, että siinä esikouluikäisenä tämän sadun hassuus iskee lapsiin kuin pissikakkajutut. Tarina ikään kuin vaatii kuulijaltaan sen ymmärryksen miten asiat oikein olisivat, että hassuus on ymmärrettävissä. Tarinassa on myös hieman jänniä kohtia, no kuningattaren päiden pudotusinnosta puhumattakaan, mutta sangen lämpimällä tavalla. Lukemassani kirjassa, sekä vasta ostamassani suomennetussa opuksessa (suomentajat: Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner- suomennos on todella vaatinut taitoa ja luovia ratkaisuja, koska tarina pohjautuu kielelliseen leikittelyyn ja vielä vanhassa kielimuodossa) on alkuperäiskuvitus, joka lienee hyvin tyypillistä 1800-luvun kirjakuvitusta. Kuvitus saattaa tuntua nykyajan lastenkirjojen "hattarakuvitusten" rinnalla jopa raa'alta kaikkine suorasukaisine ilmeineen. Kuvitus on silti ihailtavaa ja kyllä pitää sanoa, että tämä kirja avasi silmäni, miten voimakkaasti kirjakuvitus vaikuttaa lastenkirjallisuudessa, ja on tehnyt näin jo kautta aikojen. Siksipä itsekin kiinnitän kirjaesittelyissäni usein paljon huomiota myös kuvitukseen. Ja voin hyvin tunnustaa, että minulle kirjankansi on niin tärkeä, että tilanteessa jossa etsin sattumanvaraisia uusia kirjoja, kannella saattaa olla erittäin vahva merkitys. Tähän on mielestäni aikuistenkirjoissakin alettu ehkä kiinnittämään paremmin viime vuosina huomiota, vai lieneekö tämä vain omaa mielikuvitustani.






Niin mielikuvitus. Tämä kirja on sitä täynnä. Se kannustaa kuvittelemaan, haaveilemaan ja olemaan lapsi ja kaikki ovet avoinna. Liisan siskon sanoin: "...and how she would feel with all their simple sorrows, and find a pleasure in all their simple joys, remembering her own child-life, and happy summer days." Ja sama löytyy alta suomennettuna.
Kirja huutaa viisi pistettä 5/5, koska en löydä siitä oikeastaan yhtään virhettä.


Hauska ja onnistunut filmaus Hallmark entertainmentilta (1999).
Onko kirja teille tuttu? Tai muistatko sadun esimerkiksi Disney versiona? Minulla on vahva muistikuva, että olen omistanut pienenä tämän tarinan disneyn sarjakuvalehtenä ja vaalin sitä kuin aarretta, vaikken osannut sitä lukea. Kuvat tuosta lehdestä ovat voimakkaasti muistissani ja olisi hauska nähdä ne uudestaan!


"Ja kun hän muistelisi omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kesäpäiviä hän isonakin ymmärtäisi pienten kuulijoittensa lapsekkaita ja silti todellisia iloja ja suruja."

- Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Tämä kirjoitus on kirjoitettu maanantaina 7. tammikuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Minun on pakko purkaa kokemukseni tästä kirjasta heti, kun se on vielä lämmin. Sain luettua kirjan loppusivut tänään aamupäiväkahvilla, haikeudesta ja katkeruudesta itkien. Ulla-Lena Lundbergin Jää oli vaikuttava lukukokemus.

Jää kertoi pappisperheen muutosta saaristoon sodan jälkeen. Muutosta alkoi tarina, jossa Lundberg kuvasi luotolaisten elämää kuin lämminhenkiset brittitelevisiosarjat pikkukylien elämää: kylälääkärin, kauppiaan, papin, lukkarin ja muiden asukkaiden kautta. Kertomus eteni kauniisti, ja varsin hauskasti!, vuodenaikojen mukaan. Ja veden ja jään mukana. Ihmishahmot kuvautuivat vauvoista vaareihin niissä erilaisissa muodoissaan mitä me ihmiset, ja suomalaiset, olemme. Lundbergin kirjoitustyyli oli todella kaunista, helppolukuista, soljuvaa ja täydellistä. Kertomusta luki yhtä mielellään kuin kuuntelisi kesäsateen ropinaa aitan kattoa vasten. Siihen uppoutui, siihen halusi nukahtaa ja sen muistaessa mieleni rauhoittui.



Olin aivan hurmaantunut Jäästä jo heti alkusivuilta. Tarina, niin tavallinen kuin se olikin kaikkine arkikuvauksineen, oli todella mielenkiintoinen. Luotolaisten elämän kautta Lundberg kuvasi erittäin tarkkanäköisesti meidän naisten ja miesten ajasta toiseen jatkuvat peruselämänilot ja -haasteet. Lundberg osasi kirjoittaa synnytyksestä, tiedonjanosta, sukutapojen erilaisuudesta, eläinten hoidosta, uskonnoista, rakastumisesta ja vaikka taloustöistä niin taidokkaasti, että teki mieli nyökytellä koko ajan kirjan mukana- hymyssä suin!

Mutta, kuten elämässä aina, myös kirjassa tapahtui myös asioita, jotka tuntuivat epäreilulta. Jos olin lukenut kirjaa henkeä haukkoen sen kauneuden vuoksi (ja samalla kaikkea läheltä liippavaa peläten) niin loppua kohdin jouduin puistelemaan päätäni epäuskosta ja pettymyksestä. Elämä, ja tämä kirja, eivät saa olla näin epäreiluja! Kuitenkin viimeisillä sivuilla annoin kirjailijalle anteeksi tapahtuman, joka laittoi koko kirjan ylösalaisin, kansikuvaansa myöten. Hyväksyin, huokasin, hiljennyin ja palaan kirjaan varmasti vielä uudestaan- mutta en ihan heti.

5/5. Lähestulkoon täydellinen kirja.


"Tohtori Gyllenin elämässä on ollut pitkiä aikoja, joina puute on ollut niin suuri ja hätä joissakin tapauksissa niin ankara, että hänestä on ruvennut tuntumaan siltä, että maailmassa on kaikkea vain tietty, kitsaasti mitattu määrä. Jos joku pääsee maailmassa eteenpäin ja paistattelee hiukan, hyvinvointi ja auringonpaiste ovat poissa joltakulta toiselta. Sama pätee sellaisiin ilmiöihin kuin onni ja menestys. Määrä on kitsaasti mitattu. Jos onni ja rakkaus koskettavat yhtä, ne riistetään joltakulta toiselta. Tästä käsityksestä on lähtöisin kateus, joka on ihmisen tiellä niin suuri kivi, samoin kuin se, ettei onnea uskalleta paljastaa."

- Ulla-Lena Lundberg: Jää

Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla

Tämä kirjoitus on kirjoitettu tiistaina 25. heinäkuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Mma Ramotswe tutkii -kirjasarja on skotlantilaisen oikeustieteen tohtorin Alexander McCall Smithin kirjoittama. Kirjasarja löytyy dekkariosastolta syystä, että kirjojen päähenkilöt, botswanalaiset naiset Mma Ramotswe ja Mma Makutsi ratkaisevat näissä Botswanaan sijoittuvissa kirjoissa pieniä mysteereitä ja arvoituksia Naisten etsivätoimisto nro 1. toimessaan. Mma Ramotswe on itseoppinut salapoliisi, oppikirjanaan Clovis Andersenin Yksityisetsivän työn perusteet.



Luin ensimmäisen Mma Ramotswe kirjan joitakin vuosia sitten eräässä lukupiirissä. Hyvin moni ihmetteli, miten tämmöisiä turhanpäiväisiä kirjoja ihmiset viitsivätkään lukea mutta minä höperryin kirjan hyväntuulisuudesta, tuumailevuudesta ja kulttuurillisesta annista. Siksipä olen aloittanut kesälomani jo useamman vuoden avaamalla jälleen yhden Mma Ramotswen, nostamalla jalat jakkaralle pihaterassilla ja kaatamalla kupin rooibos teetä. Tänä kesänä tein sen Harhapolkuja savannilla kirjan kanssa (suomentanut Päivi Pouttu-Deliere, Otava, 2012). Kirjanjuoni oli yhtä kevyt ja ihastuttavan mielenkiintoinen, joskin pienellä tapaturmajännityksellä, kuten aiemmatkin kirjat. Mma Ramotswe saa tehtäväkseen selvittää savannioppaan, joka saa yllätyksellisen perinnön asiakkaaltaan. Lisäksi etsivä ratkaisee yhden ihmissuhdepulman, jotka tuntuvatkin olevan tyypillisempiä etsivätoimiston ongelmia (siis puolison pettäminen). Jälleen kerran Mma Ramotswe, J.L.B. Matekoni ja Mma Makutsi kertovat elämän pieniä havaintoja, joissa voi metaforisesti tunnistaa ihmisyyden perimmäisiä olemuksia, niin hyvässä kuin pahassakin.


"Älkää itkekö, hän oli kuiskaamaisillaan, mutta muutti viime hetkessä mieltään, ja kuiskasi hiljaa: Niin, itkekää vain mma. Ihmisiä ei saisi kieltää itkemästä. Me teemme sen heitä kohtaan tuntemastamme myötätunnosta, hän aprikoi, mutta todellisuudessa heille pitäisi sanoa, että heidän kyyneleensä ovat oikeutettuja ja että on aivan oikein itkeä."

Mma Ramotswe käsittelee tunteita ja tapahtumia usein järkeillen ja toisaalta myös ytimekkäästi todeten. Tässäkin kirjassa oli annos mietintää, viisautta mutta myös sitä leppoisaa huumoria, kuten Mma Makutsin kuvitteellisesti puhuvat kengät:


"Me näimme tuon pomo. Me olemme ylpeitä sinusta."

Harhapolkuja savannilla oli siis täydellinen lomanaloituskirja. Kirjat ovat helppo- ja nopealukuisia, antavat tilaa hengittää ja kuunnella omia ajatuksiaan. Ja laskea hartioita lomatasolle.
Mikä on/oli sinun tämän kesän lomanaloituskirja?


"Hän sulki silmänsä. Vanhan ystävän seurassa voi tehdä niin - voi sulkea silmänsä ja ajatella maata, joka on antanut meille elämän ja hengen, ja kaikkia syitä, joiden vuoksi on onnellinen siitä, että saa elää niiden ihmisten kanssa, jotka tuntee ja joita rakastaa."

- Alexander McCall Smith: Harhapolkuja Savannilla

Alexander McCall Smith: Häähumua lauantaina

Tämä kirjoitus on kirjoitettu tortaina 15. elokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Kuten viimeksi elvistelin, olen keksinyt hyvän tasapainon lukea Mma Ramotswea kirjan per vuosi. Mutta koska elvistelyt ovat tehty rikottaviksi, lainasin toisen Mma Ramotswen tälle kesälle. Koska kuka voisikaan vastustaa kirjannimeä Häähuumaa lauantaina? Todennäköisesti juuri minä, koska en ole sinänsä hääihminen, vaikka ehkä iän myötä jotain pehmenemisen merkkejä onkin ollut havaittavissa, mutta koska tämä uusin Ramotswe käveli minua viettelevästi vastaan kirjaston uutuushyllyllä, enhän minä sitä rassukkaa osannnut sinne jättää. En, ja kiilasipa tuo mielenkiintoni afrikkalaiseen häähumuun siinä määrin, että kirja meni oitis lukupinoni päälimmäiseksi.


Kirjassa siis Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi valmistelee häitään sulhasensa kanssa ja samalla kirjassa kuvaillaan botswanalaisia tapoja naimisiinmenoon liittyen. Vaikka suomalaisetkin juhlivat häitään melko mittavasti, on botswanalaisten juhlinta vielä hieman eri sfääreissä. Samaan aikaan Mma Ramotswe tutkii outoja karjasurmia ja näkee haamun- nimittäin oman pienen valkoisen pakettiautonsa haamun.

Vaikka kesän toisen Ramotswen lukeminen olikin yhtä hidasta kuin arvelinkin sen olevan, yllättäin tämä salapoliisijuoni tuntuikin tällä kertaa hieman mielekkäämmältä kuin monissa muissa kirjoissa, en tiedä miksi. Myös hääteema oli kiinnostava, koska olen kyllä tykännyt näistä kirjoista juuri sen takia, että ne kertovat minulle afrikkalaisista tavoista ja kulttuurista. Kirjan kulku on leppoisan hyväntuulista, kuten aina, mutta jostakin syystä tämä kirja ehkä nousi joitakin muita McCall Smithin Mma Ramotswe kirjoja paremmaksi. Outoa. Jos kirjalle nyt etsiskelisi pisteitä, olisi se vahva 3, vaikkapa 3+/5. Ai niin ja asia, mikä minua kiehtoo näissä kirjoissa on se, miten jotenkin simppelin ihanasti Mma Ramotswe aina tuumailee maailmasta. Siinä on jotain hyvin yksinkertaista, jopa naiivia, mutta samalla sangen älykästä, suvaitsevaa ja tarkkakatseista. Ihailtavaa.

Kaksi kuvaa kirjasta paljastaa myös toisen asian. Olen nimittäin kaivanut neulepuikot esiin. Syksyllä aloitamme appsin kanssa tanssijumpan ja eikös pienellä tanssijalla pidä ollakin pienen pienet säärystimet, että nilkat pysyvät lämpimänä? No sitähän minäkin!


"Kyllä, meilläkin on vain yksi sydän, mutta kun ihminen varttuu, sydän kasvaa suuremmaksi. Lapsi voi rakastaa vain yhtä tai kahta asiaa, aikuiset taas rakastavat niin monia asioita."
"Kuten esimerkiksi?"
Mma Ramotswe hymyili. "Botswanaa. Sadetta. Karjaa. Ystäviä. Omia lapsiamme. Edesmenneitä sukulaisiamme. Palavasta puusta nousevaa savuntuoksua aamuisin. Rooibosteetä..."

- Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina (Otava, 2013, suomentanut Päivi Pouttu-Delière)

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Tämä kirjoitus on kirjoitettu torstaina 9. toukokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Luin ensimmäisen Haruki Murakamin kirjan nimeltään Kafka rannalla (Tammi, 2009). Tietenkin Murakamin  nimi oli nousuut tietoisuuteeni kirjablogien kautta. Murakami kun tuntui olevan kirjabloggareiden lähes suosikki kirjailija. Norwegian Wood on kaikunut blogien riveillä viime vuoden ilmestymisestään lähtien.

Palataan kuitenkin teokseen Kafka rannalla. Yli 600 sivuisen mielikuvituksellisen kirjan juonta on vaikea kuvata lyhyesti. Yritän silti.
Kafkaksi itsensä nimeävä 15-vuotias poika haluaisi olla maailman kovin jätkä. Poika nimeltä Varis, Kafkan alter ego, kannustaa Kafkan karkumatkalle. Matkalla Kafka tapaa mielenkiintoisia henkilöitä ja ajatuu lopulta fantasiamaisen kirjan huipentumaan, jossa avataan rinnakkaistodellisuuksien ovia. Matkaa varjostaa Kafkan isän ennuste, jossa Kafka yhtyy äitiinsä ja siskoonsa- henkilöihin, jotka ovat jättäneet Kafkan ja hänen isänsä useita vuosia sitten.
Kirjan toinen tarina kertoo vanhasta, yksinkertaisesta miehestä nimeltä Nakata. Nakatalle on tapahtunut jotain pienenä poikana ollessaan, jonka vuoksi hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Hän elää kuvernöörin aburahalla ja etsii kadonneita kissoja. Siinä hän onkin varsin hyvä, koska osaa omaksi hämmästyksekseenkin puhua kissojen kieltä.




Kirjan juoni on mielestäni kovin mielenkiintoinen (enkä halua kertoa siitä liikaa), se pitää otteessaan ja yllättää kerta toisensa jälkeen. Murakamin kirjoitustyyli on sulava ja helppolukuinen,vaikka siinä on myös jonkun verran kikkailua, kuten tummennettuja tekstejä, raportteja ja toistoja. Vaikka nämä kikkailut voisivat olla laskelmoidun ärsyttäviä, ne yllätyksekseni eivät sitä minulle olleet, vaan ne olivat jopa kirjan suola. Murakamin kuvaukset luonnosta ja ihmisistä ovat upeita ja eläviä. Itse asiassa ilmeiden ja eleiden kuvaus pieninkin sanavalinnoin (suomentaja Juhani Lindholm) tuo mieleeni jopa manga piirrokset. Ja mikä hassuinta, koko kirjasta minulle tulee hyvin voimakas olo, että tämä kirja toimisi mahtavasti (anime)leffana. Kirjasta tulee elävästi mieleen yhtymiä anime-elokuviin, kuten Kissojen valtakunta, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna. Kirjassa on myös hiven mystistä kauhua, joskin kirjan perussävel on rento, mukava, humoristinen ja kaunis.

Kuten voitte jo varmasti arvata, pidin kirjasta aika paljon. Oli ihana lukea jotain erilaista ja minulle tuoretta. En ole lukenut japanilaista kirjallisuutta aiemmin (ollenkaan?) ja kuten sanottu, jopa hieman häkellyin miten paljon kirja yhtyi kuvitelmiini japanilaiseen kulttuuriin, mikä on minulle välittynyt muun muassa elokuvien kautta. Tarina äidittömästä pojasta, joka on kuvattu varsin intelligentillä tavalla, on minulle ensikosketus Murakamin nerouteen. Varasin heti seuraavan Murakamini kirjastoon. Kafka rannalla saa minulta pisteitä 4+/5. Mielestäni kirja olisi voinut olla hieman tiiviimpi ja näin lyhyempi, lisäksi ajoittain en ollut ihan varma oliko kirja jo pikkuisen ärsyttävä (läpinäkyvän) laskelmoidulla monitasoisuudellaan (tämä on tyypillistä, kun luen mieskirjailijoita, en tiedä miksi!). Olenhan ihminen, joka pitää yksinkertaisuuteen puettua tarinaa nerokkaimpana ja jonka ideaalikirjanpituus on noin 250 sivua. Leffan ideaalipituus on taas noin 1 t 30 min ja cdlevyn noin 40 minuuttia. Että tulipahan tämäkin todettua.

Oletko sinä lukenut Murakamia? Voisitko lukea tämän esittelyni perusteella vai kuulostiko liian oudolle? Oletko tutustunut japanilaiseen kulttuuriin ja miten?


"Ilmeisesti on niin, että pakoon voi aina juosta, mutta piiloon ei pääse."

- Murakami: Kafka rannalla

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivät ja ilta

Tämä kirjoitus on kirjoitettu perjantaina 24. toukokuuta 2013 ja liitetty Kirjapolkuihini 11.2013.


Laitoin kirjan Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala, 2013) varaukseen heti, kun luin siitä Sinisen linnan kirjaston blogista. Kun lukupiirini on nyt kesätauolla, olen täysin blogisuositusten vallassa, ja se on ihanaa! En ollutkaan aiemmin lukenut kirjailija Inka Nousiaista, joka teki lukukokemuksestani vieläkin kutkuttavamman.

Kirja on kirjoitettu runollisella kerrontatavalla ja lukeminen vaati minulta aluksi keskittymistä ja aikaa. Kirjassa on kaunista kielellistä leikittelyä ja asioita kuvaillaan ajallisesti eri tasoilta. Tarina sodan ajan kokeneista sisaruksista etenee kuitenkin helppolukuisemmin koko ajan, jopa niin, että keskivaiheilla mietin, että voi ei, nytkö tässä tulikin lässähdys. Mutta ei onneksi tullut, kirja säilyy mielenkiintoisena kyyneleet nostattavaan loppunsa. Kirjan romanttinen arkitarina kerrotaan kolmesta näkökulmasta: luokanopettaja Iidan, hänen sisarensa Edlan ja Viljamin kautta. Tarinan keskiössä on Iidan kokema romanssi, joka alkaa sillalla.



Mietin (juuri tässä kohdin kirjoitustani) kolmatta päivää, mikä mielestäni oli tämän kirjan perimmäinen sanoma. Tulin siihen lopputulokseen, etten kokenut kirjan kautta mitään suurempaa valaistumista tai oivallusta elämästä. Kirja oli minulle herkkä ja kaunis tarina elämästä, ja riittävä sellaisenaan. Itse asiassa juoni alkoi jopa parin päivän viivellä hävitä muististani. Päällimmäiseksi aiheeksi nousi mieleeni perheteema. Kirjassa sivuttiin kaukaiseksi jääviä sisarussuhteita, äidittömyyttä, isättömyyttä ja vauvan odotusta; syntymistä ja kuolemista. Nämä sukulais-, ystävyys- ja rakkaussuhteet, olivat minulle kirjan perimmäisin mielenkiinto.

Kirja saa pisteitä 3/5, vaikka kirjan lauseet olivat välillä kuin jalokiviä ja kirjan juoni oli älykkäästi koostettu. Epäilen kuitenkin, että kokonaisuutena kirja jää mieleeni vain kauniina tunnelmana kesäöistä. Mutta saatan toki olla väärässä. Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen sitä lämpimästi!

Nyt tämän kirjoitettuani voin lukea uudestaan mitä Sinisen linnan kirjastossa tarkemmin kirjasta kirjoitettiin. Säästelen aina itseäni lukemasta arvioista tai takakansista liikaa jos kirja vaikuttaa lukemisen arvoiselta- haluan pitää kirjan mahdollisemman tuoreena itselleni! Oletko sinä lukenut Nousiaista? Entä oletko lukenut tämän kirjan tai haluaisitko lukea?


"Oli hautovankuuma heinäkuu vuonna kolmekymmentäkahdeksan. Sirkat sirisivät heinikossa ja aurinko valui taivaalla kuin sula voi. Iida oli oikaisemassa heinikkoisen aukean poikki takaisin pihaan."

- Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (s. 12)