Tommi Melender: Rautakausi

Tommi Melenderin Rautakausi (WSOY, 2018, esittelykpl) on. Hmm miten tämän lauseen jatkaisi. Aloin lukea kirjaa puhtaalla mielenkiinnolla. Kirja alkaa Paul Austermaisesti kirjailijan samalla nimella kantavan miehen kokemuksia kuvailemalla. Kirjailija nimeltään Melender näkee tuskallisen ruuhkajonotuksensa aikana, kun joku friikkaa ja käy ympärillä oleviin käsiksi. Juuri silloin kuin kirjailija itsekin on menettämässä hermonsa tyhjänpäiväiseen jonotukseen. Mielenkiintoista.


Samaan aikaan on Onerva, joka on kirjoittanut lapsi-inhostaan ja saanut vihat niskoilleen. Siis kaksi kirjailijaa ja kaksi tarinaa samassa kirjassa. Ja sitten taas sukelletaan Melenderin kanssa kustantajan juhliin, jonka kuvailu on hulvattoman hauskaa menoa.

Viihdyin Rautakauden (nimen tarinan haluaisin kuulla) sivuilla varsin hyvin. Ja nauroin useaan kertaan ääneen. Melender kirjoittaa härskin rehvakkaasti ja suomalaisen miehen tunteita säästelemättä. Kirjassa on kohtia, joiden voisi leikkiä olevan sulaa totuutta, mutta onhan kyseessä kuitenkin vain romaani. Austermaiseksi kirjan tyylin tekee päähenkilön lisäksi juuri tämä omaelämänkerrallisuuden tuntu, joka välittyy toisissa kohdissa enemmän, kuin toisissa ei taas tarkoituksella ollenkaan. Kirja ajautuu lopulta melko tyypilliseksi (jo luetuksi) suomalaiseksi romaaniksi jännitysnäytelmineen, joka tekee kirjan kokonaisuudesta tietenkin melko keskinkertaisen. Kokonaisuudessaan Melenderin kirjoitustyyli ja tarinankerronnan taito on niin maukasta, että kirjan parissa viihtyi oikein mielellään. Tästä tyylistähän voisi seurata vaikka miten mehukasta luettavaa. Mutta 700 veljestä saattaisi jäädä lukematta.


"Viimeistelyvaiheessa oleva romaani vaatii osansa aivan kuin ruumis, mutta hän on menettänyt kipinän, ei kirjoita enää halusta vaan pakosta. Mulla on itse asiassa vähän kiire, Melender sanoo. Mun pitää käydä Alkossa ja mennä kirjoittamaan."

- Tommi Melender: Rautakausi


Kommentit

  1. Melenderin teksti on taidokasta ja monivivahteista ; purevaa ja piilomerkityksellistäkin, mutta pohjavireeltään aina lämminhenkistä ja inhimillistä. Siksi herkullista, intensiivistä luettavaa. Tuuhea teos, tykkäsin:) Mutta - kuten totesit - tuo 700 veljestä panisi aprikoimaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä osaat hyvin analysoida myös Melanderia. Kirjan tuuheutta jäin pohtimaan, osittain se minusta loppua kohdin oli vähän harva, jos näin asiaa kuvataan, mutta dialogeissa oli kyllä tuuheutta miellyttävissä määrin.
      70 veljestä saattaisi vielä mennä...

      Poista

Lähetä kommentti