Mma Ramotswe ja muita kesällä luettuja

Luin kesälomani aikana yli kymmenen kirjaa, mikä oli uskomaton pino. Lukeminen sujui kuin vettä vaan! Mutta arkeen paluu, ja surkea joskin jo odotettavissa ollut tapahtuma, nujersi lukuintoni olemattomiin ja olenkin viettänyt tahtomattani kirjatonta elokuuta. Tänä viikonloppuna, flunssan saattelemana, istutin itseni kirjan ääreen ja pakotin itseni lukemaan. Onneksi käteen sattuikin oikea kultakimpale. Tänään olen pakottanut itseni kirjoittamaan ja myös lastenkirjablogini on päivittynyt.


Mutta kesällä. Alexander McCall Smithin kesäklassikko, eli uusi Mma Ramotswe tutkii, Kelpo rouva johtajat (Otava, 2018, suom. Outi Järvinen, esittelykpl) oli jälleen kerran aivan täydellistä lomaluettavaa. Itse asiassa näin lukujumin kourissa olen monesti harmitellut, että menin lukemaan tämän jo lomarentoutuneena, koska Botswanen kuumuus ja leppoisa mutta joskus varsin juonitteleva ilmapiiri olisi ollut täysin oikeutettua tavaraa myös arjen ahkeruuden tasapainottajana. Kelpo rouva johtajissa Mma Ramotswe kohtaa muun muassa oman pelkoskenaarioni, eli saa osuman käärmeestä. Mökkimaastoissa tätä lukiessani saatoin tuntea (jalkapohja)nahoissani tuon säikähdyksen mitä Mma Ramotswe kokee, sillä itsekin kohtasin käärmeen viime kesänä liian monta kertaa.


Maija Salmen kirjoittama ja Meeri Kotaniemen valokuvin kuvitettu Ilopangon vankilan naiset (Like, 2017, esittelykpl) oli odotellut minua kirjapinossa jo melko kauan, koska ajattelin kirjan olevan liian rankka arjen keskellä. Kirja oli kuitenkin todella kiinnostava kuvaus El Salvadorin naisvankilasta tai koko naisten asemasta tuolla kaukana. Tuntui toki karmealta lukea, kuinka nainen saattoi joutua vankilaan keskenmenon vuoksi, koska abortit ovat maassa laittomia. Tarinat etenivät hyvällä tahdilla ja raportointityyli toimi loistavasti. Kotaniemen kuvat antoivat kirjalle sielun, jonka puutteen huomasi siitä, kun viimeiseen tarinaan ei ollut liitetty valokuvia (valokuvaajan jo lähdettyä muihin tehtäviin). Yksi kritiikin kohdekin löytyi: kuvatekstien pienuus ja fontti oli jotain häkellyttävää. Jo hieman tummuvassa kesäillassa tuo lukumahdottomuus tosin antoi hyvän vinkin minulle, että nyt oli aika mennä nukkumaan.


J.M. Coetzeen The Schooldays of Jesus (oma ostos) oli uskomaton monitahoinen lukukokemus, josta olisi pitänyt kirjoittaa heti kirjan lukemisen jälkeen. Sitä tekemättömänä saatankin vain jälkeen päin ihmetellä miten kirjasarjan toista osaa ei ole vieläkään suomennettu. Coetzee on kyllä semmoinen vääräleuka kirjailijaksi, että ei ihme, että lukijat kiemurtelevat välillä vaivaantuneena, hämmentyneenä ja ehkä jopa vihastuneena. Itse nautin sekä kummalisesta tarinasta, monimuotoisista henkilöhahmoista, kielestä että HUUMORISTA täysin siemauksin. J.M. Coetzee on aikamme nerokkaimpia kirjailijoita.


Nerokkaista puheen ollen luin myös Austereita. Yllätys. Kuun maisemissa (Tammi, 2010 2.p., suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola, kirjastolaina) oli outo tarina orvosta miehenalusta, joka näivettyy lähes nälkäkuolemaan alussa ja nousee taas elämään kirjailijana ja... Ei missään nimessä Paul Austerin parasta tuotantoa minulle. Ehkä jopa niitä kiduttavampia, joskin jokaisessa on oma lumonsa. Mikähän näissä äärikokemuksissa on, mikä kirjailijaa kiehtoo? Luen nyt Mr Vertigoa, joka on taas ihan täysin erilailla outo kirja Austerin tuotannossa. Maaginen ja samalla siinäkin tätä äärikokemuksen hakua mukana. Kirja on kesken, enkä tiedä vielä saanko sitä koskaan luettua.


Austerin Mies pimeässä ja Matkoja kirjoittajakammiossa oli vaikeimpia Auster lukukokemuksia. Mies pimeässä kertoo jälleen kerran kirjailijasta (jonka vaimo ja lapsi on kuolleet) ja kirjailijan tarinoista. Melko tuttu pohjatarina. Kuitenkin huomasin tämän kirjan kohdalla, etten oikein innostunut sisätarinoista ja Mies pimeässä jäi suorastaan latteaksi. Matkoja kirjoittajakammiossa oli taas lukukokemus, josta ei jäänyt edes muistijälkeä. Ehkä heikoin kokemus tähän mennessä. Vai aloinko jo tässä vaiheessa enteillä sitä kamalaa lukujumia, joka minulla oli edessä.


Sillä muistan, etten noiden Austereiden jälkeen löytänyt enää yhtään mitään kiinnostavaa hyllyistäni enkä KOKO kirjastosta. Yritin jotain ylläriuutuuttakin syksyltä, mutta pyhä sylvi, kirja ei todellakaan ollut minun kirjani. Joten otin kaapista Bea Uusman Naparetken, jonka olin ostanut jo aikaa sitten (Like, 2015, suom. Petri Stenman) bloggaajien suositusten perusteella (kirja taisi olla jonkun vuoden bloggaajien valinta tietokirjasarjassa). Odotin vähintäänkin kiitettävää lukukokemusta. No, tarina kertoo intohimoisesti, vai pakkomielteisesti, Pohjoisnaparetkelle lähteneen retkijoukon tutkimisesta, jota Bea Uusma toimittaa. Kirja on täynnä kaikennäköistä tietoa tuosta epäonnisesta seurueen matkasta ja myös tarinoita Bea Uusman omista retkistä Pohjoisnavalle. En ihan pitänyt kaikista visuaalisista ratkaisuista mitä kirjaan oli tehty ja omaan mieleeni kirjassa oli liikaa nippelitietoa, joka ei kiinnostanut lainkaan. Kokonaisuutena kirja jäi paljon kylmemmäksi (hehe) ja kliinisemmäksi kuin lainkaan osasin arvata, joten jäin vain ihmettelemään miten saatoin kokea tämän näin laimeana verrattuna satoihin muihin lukijoihin? Epäreilua! Ehkäpä lukujumini alku ei todellakaan auttanut tässä, mutta tunnustan kyllä, että epäilen, ettei tämä kirja muutoinkaan ollut minulle napa(hehe)kymppi kirja.


Tämän jälkeen alkoikin se Pohjoisnavan kokoinen luku- ja kirjoitusjumi, jonka vaeltaminen saattaa alkaa löytää loppuaan. Paino sanalla saattaa.
Sain onnekseni postissa Aki Ollikaisen uutuuden Pastoraali (mitään muita kustantajilta kyselemiäni kirjoja en olekaan postista lastenkirjojen lisäksi vielä saanut!). Sen ääressä olen saanut nauttia puuttuvaa maaseutua arkiympäristöstäni ja jatkaa liikuttumista erilaisten aihepiirien, kuten ikääntymisen, äärellä. Sillä ikääntymistä ja luopumista olen saanut käsitellä ihan arjessakin.
Mutta Pastoraalista taatusti lisää vielä myöhemmin...


"For whatever reason, the boy is not his usual lively self. At the table, over their meal of mashed potato and gravy and peas, his eyelids droop. Without protest he settles into his bed on the sofa.
'Sleep tight,* he, Simón, whispers, kissing him on the brow.
'I'm getting tiny-tiny-tiny' the boy says in a croaky, half-asleep voice. 'I'm getting tiny-tiny-tiny and I'm falling.'
'Let yourself fall,' he whispers. 'I'm here to each over you.'
'Am I a ghost, Simón?'
'No, you are not a ghost, you are real. You are real and I am real. Now sleep.' "

- J.M. Coetzee: The Schooldays of Jesus (Vintage, 2016)


Kommentit