My Paul Auster Summer jatkuu...

Olen nyt sitten lukenut lähes neuroottisesti näitä Paul Austerin kirjoja. Silti vielä pari on  kirjastonhyllyssä jäljellä. Samoin lukupinossa on tuo järkälemäinen 4321, jota jo vähän aloitinkin mutta helteiden tullessa huomasin, että NYT aivoni tarvitsevat jotain kevyempää (ja korkkasin kesätraditiokirjani Botswanasta). Koska olen lukenut näitä Paul Austerin kirjoja keskeytyksettä (kun yksi loppuu, toinen alkaa), olen huomannut, että kirjat sulautuvat toisiinsa melko hassulla tavalla. Itse asiassa tämä tuotannon kahlaaminen näin yksiltä kesin on hullulla tavalla varsin hauska kokemus kaiken kaikkiaan, ja todennäköisesti melko harvinaislaatuista herkkua, että tällaiseen hurahdukseen monestikaan elämässään pääsee- ja siksi nautin siitä täysillä!


Näkymätön... (2010, Tammi, suom. Erkki Jukarainen) (Ai että näihin kirjoihin on muuten ihana palata näin kirjoittaen uudestaan!) Minähän luin tätä ennen Sunset Parkin, joka oli ihana ja samalla hieman raflaava, kun päähenkilön rakkaussuhde oli varsin paljon nuoremman tytön kanssa. No, vähänpä tiesin tulevasta! Näkymätön on (taas) ihan loistavasti keksitty kerrontamuoto, jossa kuolemassa oleva mies kirjoittaa elämäänsä kolmeen eri kirjaan (tai ainakin yrittää) ja lähettää kirjan osia hänen nuoruuden opiskelijaystävälleen. Kirjassa on monta tasoa, kun äänenä ovat nuo kirjat ja samalla tuo "olemassa oleva" tilanne, eli eri aikatasoissa, maissa ja mantereilla. Kirja lähtee lähes dekkarimaisesti, jatkuu lähes sietämättömällä insestikertomuksella ja jatkuu taas kuin ei mitään häpeällistä ja nolottavaa kerrontaa olisi tapahtunutkaan. Tuo keskusosio oli minulle melko vaikea kohta ja mietin jo, että leikkiikö nyt Auster niin syvissä vesissä, että tähän loppuu, mutta mitä vielä. Kirjan kokonaisuus on jotain pyörryttävän outoa ja moninaista, että saatan vain ihastella kirjailijan neroutta ja uskomatonta, uskaliasta karismaa.


Oraakkeliyö (Tammi, 2006, suom. Erkki Jukarainen) on taas yksi kirja, jossa kirjan todellisuus ja kirjoitettu tarina vuorottelevat, sekä lisäksi kirjaan on tehty alaviitteisiin huomioita (näissä aluksi tuntui, että huhhuh, pysy nyt aivot mukana kohta olet lomalla). Tarinan pääosassa on onnettomuudesta toipuva kirjailija, joka alkaa pikku hiljaa kirjoittaa uutta tarinaa, jossa henkilö ennustaa tulevaisuutta. Tarinat pyörivät toinen toisiinsa niin, että minun on jälkeen päin enää vaikea muistaa tämän kokonaisuutta muuten kuin että lopuksi julistin taas kirjailijan poikkeuksellista nerokkuutta kirjan kokonaisuuden kanssa. Ei liene myöskään ihme, että aivoissani nämä kirjat alkavat sotkeutua toinen toisiinsa. Yhdistän Näkymättömään osia Oraakkeliyöstä ja Oraakkeliyötä NY-trilogiaan. Joten jos teet lyhennelmiä kouluesseeseesi, nämä kirjoitukseni on varma nakki saada hylätty. Saatan kirjoittaa ihan mitä sattuu, koska muisti. Muisti on juuri tällainen ja itse asiassa Austinhan leikkii juuri muistilla ja kyseenalaistaa muistamista (ihan kuten lumoava puolisonsa). Kirjoissa on samantyylisiä kohtia, kohtauksia, sananparasia joissa kirjat nivoutuvat toinen toisiinsa, lähes viittauksia toisiinsa. Omaelämänkerrallisista kirjoista puhumattakaan, joissa on jopa tarinoiden toistoa- joskus pienin muutoksin ja niin edelleen... Voi veljet tämä Austerin tuotannon kokonaisuus!


Sitten minä sain käsiini vihdoinkin loistavaksi julistetun Talvipäiväkirjat, joka on siis elämänkerrallinen teos (Tammi, 2012, suom. Erkki Jukarainen). Talvipäiväkirjat on kirjallisesti äärimmäisen kauniisti kirjoitettu kirja, enkä yhtään ihmettele siitä lumoutunutta lukijajoukkoa. Tässä kirjassa Austin myös päästää valloilleen avoimen kirjoitusotteen omien kokemusten kautta. Myös aiemmissa kirjoissa on kohtauksia suoraan hänen eletystä elämästään. Talvipäiväkirjoissa Austin on riipaisevan rehellinen ja alaston omien vahvuuksiensa ja heikkouksiensa edessä: hän myöntää maanneensa prostituoitujen kanssa, kärsineensä paniikkikohtauksista ja kuvailee kärsimystä ja heikkoa oloaan voimallisesti. Samalla hän suorastaan uppoutuu aiheisiin, mistä hän elää (kuten baseball) ja kaiken keskiössä perhe ja lopulta (ja iänikuisesti?) Siri. Talvipäiväkirjat ovat kokonaisuudessaan lumoava kirja ja häkellyttävällä tavalla...


Mutta sitten lähdinkin tuon klassikko (?) New York -trilogian pauloihin, jota luin lomamatkallamme. Kirjahan on Austerin alkutuotantoa ja siinä on osin dekkarityyppistä kerrontaa, seurantaa, yksinäisyyttä, tylsistymistä, asioiden kieroutumista. Toinen kirja jopa ahdistavuuteen saakka. Ja kuitenkin kolmannessa kirjassa Auster taas nivoo kolmen tarinaa nerokkaasti yhteen jota saattaa vain ihailla. Kuitenkin kirjat olivat epätasaisempia (luin seuraavaksi, että ne olivatkin nivottu myöhemmin osin Austerin nuorempana tehdyistä kirjoituksista), että trilogian luettuani ajattelin (auringon laskiessa horisonttiin romanttisesti Suomen ja Saksan välisellä laivamatkallani), että omasta mielestäni Auster on kuin viini joka paranee vanhetessaan.  (Lasikaupunki 1988, suom Jukka Jääskeläinen, Aaveita, 1988, suom. Jukka Jääskeläinen ja Lukittu huone, 1989, suom Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola).


Vai paraneeko? Viimeisimpänä olen nyt lukenut Paul Austerin Mielen maisemissa (Tammi, 2014, Arto Schroderus) ja voisin kuvitella, että kirja on ollut Talvipäiväkirjojen lukijoille pienoinen pettymys. Voin olla väärässä. Kuvaus on kuitenkin tyystin erilainen, vaikka nyt Paul avaa omaelämänkerrallisesti omaa mieltään, kun Talvipäiväkirjoissa hän avasi enemmän oman kehonsa kokemuksia (osin lähes listamaisesti). Mielen kuvaus lieneekin melko vaikeaa, sillä myös Austin turvautuu ymmärtääkseni symboliikkaan, tai maisemiin, ja päätyy osin kuvaamaan yksityiskohtaisesti kokemiaan elokuvia ja niiden tarinoita ja tuottamia tunnekokemuksia. Kaikein kaikkiaan Austenin kasvamispolku kuulostaa (kuten ehkä lopulta kaikkien) kokemuksien ja kokeilemuksien poluksi, jonka varrelta löytyy hirveitä tilanteita, jotka ovat jättänet jälkensä mutta myös rakkautta ja käännekohtia, joilla kirjailija on päässyt puhkeamaan kukkaansa (vaikka vanhoja kirjeitä lukiessa ei tuota kukkaa vielä tuolloin olisi arvannut). Mielen maisemissa oli siltikin loistava kirja. Taas täysin oma kirjansa ja samalla monta yhteennivova. Loppu tulikin kirjassa suorastaan yllättäin mutta kirjan lopussa oli kuvakokoelma, jota en ollut onnekseni aiemmin huomannut ja kuvakokoelman myötä koko kirjan saattoi käydä uudestaan melko humoristiseksi kokeamallani pötpyrillä....!
Kirjoja miettiessäni käy ajatuksissani väkisinkin suomentajan vaikutus kirjoihin. Erkki Jukaraisen suomennokset ovat mielestäni aivan loistavia ja pohdinkin tulisiko muut kirjat lukea in english...

Sanottakoon, että olen aloittanut tiiliskiven nimeltä 4321. Mutta iski helle ja vihdoinkin pieni Paul Auster ähky. Kirjan alussa on niin monta tarinaa ja nimeä jo ensi sivuilla, että nyt minä luen väliin vähän kevyempää. Ainakin yritän.
Oho kerroin tämän tarinan toistamiseen. 
Helle. 
Auster.
Minun Paul Auster kesäni, 2018.


"Aina silloin tällöin, ilman mitään varsinaista syytä, menetit yhtäkkiä otteesi siitä kuka olit."

- Paul Auster: Mielen maisemissa


Kommentit