Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu oli aikoinaan pieni kaunis kohukirja. Synninkantajat jatkaa vanhoillislestadiolaisuutta kuvaavaa teemaa (kirjailijan mukaan viimeistä kertaa) 1970-luvun Pohjois-Pohjanmaalla asuvan perheen kuvauksella. Kirjan teemaksi on kirjakeskusteluissa ja arvioissa nostettu hoitokokoukset, joissa ihmiset tunnustivat julkisesti syntinsä. Kuitenkin hoitokokoukset ovat kirjassa vain osa kokonaisuutta, jonka pääteemaa itsekin vielä pohdin, koska kirjoitan tätä bloggausta poikkeuksellisesti suoraan kirjan päätettyäni (ja ohitan samalla kolme aiempaa lukemaani- palaan niihin myöhemmin).


Kirja jakautuu melko lyhyisiin kappaleihin Toivon (perheen ukki ja saarnaaja), Aliisan (Toivon lapsi, Raakelin ja Aurooran äiti), Aurooran ja Aaronin (Raakelin lapsi) näkökulmista ajankuvaa ja henkilökohtaista elämäänsä kertoen. Lisäksi viides ääni tulee nykyhetkestä "Matkakertomus", ääni, joka nerokkaasti nimetään vasta lopussa. Lisäksi kirjaan sisältyy kaksi pöytäkirjaa hoitokokouksista.

Aloin lukemaan kirjaa suurella innolla ja odotuksella ja toivoin ahmaisevani Rauhalan loppumaultaan kauniin Taivaslaulun tapaisen tarinan viikonlopun aikana. Huomasin kuitenkin, että kirjan kokonaisuus katkoi lukemistani ja lukuni edistyi melko hitaasti. Välillä hidastin lukemistani myös hyvin tarkoituksellisesti, sillä kirjan luontokuvaukset päähenkilöistä ristiriitaisimman ja lopulta mielenkiintoisimmen henkilön, Toivon, kautta olivat osittain äärimmäisen kauniita. Noissa kuvauksissa tuntui olevan unimaisen haaveileva "ikuisen kesän" tunnelma, joka antoi suorastaan lähdevettä maaliskuista lumituiskua kokevalle sielulleni. Samalla kirjan tarina eteni melko verkkaiseen ja tuntui, ettei se oikein löytänyt tarkoitustaan, vaikka pienet tarinatkin olivat mukavaa luettavaa. Nykyajan kuvaukset olivat itselleni kaikkein raskaimpia ja irrallisia kokonaisuudessa ja luinkin niitä paljon nopeammin ja huolimattomammin.

Rauhalan Taivaslaulun tarina ja kieli jäivät soimaan mielessäni jälkikäteen tarkasteltuna paljon kauniimmin kuin kirjaa lukiessani koin. Synninkantajien parasta antia oli minulle Rauhalan kauniisti kirjoitetut ja upeat luontokuvaukset: kukat, eläimet, kalaretket, joiden kernaasti toivoisin Rauhalan tulevissa kirjoissa jatkuvan. Luonnon arvostus ja kauneuden kuvaaminen olivat suorastaan kuin pieniä rukouksia arkielämäni keskellä.

Kirja oli kokonaisuudessaan minulle hieman hajanainen ja tarina löyhä, joskin lopussaan kiihtyvä. Aluksi kirja tuntui ehkä hieman alleviivaavan sovittelevalta, joka toisaalta tuntui ymmärrettävältä aiemman kirjan keskustelun pohjalta. Rauhala ei selvästikään ole tarkoitus loukata ketään, vaan avata ovia ja silmiämme huomaamaan asioiden monet puolet! Sitä elämä on, värikästä, eikä yhtään mustavalkoista.
Huomaan, että olen lukijana paljolti tunteessa elävä ja kirjat, joissa tunnelma, tyyli ja tunteet vaihtuvat äkillisesti, ovat minulle vaikeita asettua mukaan. Kroppani vaatii tähän enemmän aikaa. Synninkantajat on varmasti kevään odotetuimpia kotimaisia kirjoja ja se taatusti kannattaa lukea, aivan kuten Taivaslaulukin, mutta omalle kohdalleni Rauhalan kirjat eivät vielä toistaiseksi (!) ole saaneet aivan sitä hurmiota mitä monet muut ovat kokeneet- tosin hurmiotakin koin tässä kirjasta varsin monessa kauniissa kohdassa ja Rauhalan upeissa sanavalinnoissa! Hieno kirja ja miten vahva, upea kirjannimi!


"Hän ymmärtää olevansa niitä, joiden ohi laulut ja valssit kulkevat niin että hädin tuskin sormenpäillä ehtii niiden reunoja hipaista tai hetken liepeissä roikkua. Hän ymmärtää, että on kestettävä yksin. Ymmärtää, että ne ovat toiset ihmiset, joilla on valta ja voima päättää toisten rakkauksista. Lujat ja horjumattomat heikkojen ja epäröivien, oikeat väärien. Hänenkaltaistensa haaveet on vain tapettava ja haudattava maan poveen. Sillä mitä muuta se on kuin synti, tuulentavoittelu ja tanssi."

Pauliina Rauhala: Synninkantajat (Gummerus, 2018, esittelykpl jota jahdattiin postilaatikosta kaksi viikkoa!)

Kommentit

  1. Minä pidin tästä paljon ja solahdin helposti kirjan maailmaan (joka siis temaattisesti itselleni sinänsä vieras). En kuitenkaan hurmioitunut (!) tästä samalla tavalla kuin Taivaslaulusta, joka on yksi suurimmista blogiaikaisista kirjasuosikeistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasinkin, että luit tämän kirjan melko pian ilmestymisen jälkeen :) Ihana odottaa jotain kirjaa ja päästä sitten heti lukemaan! Ah! Taivaslaulu oli blogistanian suosikki aikoinaan, minä ei ihan siihen silloin päässyt mutta jälkeen päin kirjan tuntuma on parempi.

      Poista

Lähetä kommentti